P
"piste"
Vieras
Olen tähän mennessä pystynyt iloitsemaan aidosti siskoni menestyksestä. Kaikesta hyvinvoinnista ja onnesta mitä perheelle on tapahtunut. Matkustelevat nykyään ehkä vähintään sen 2 kertaa vuodessa ehkä enemmän, en ole enää perillä heidän elämästään.
Olenko outo että enää en osaa olla onnellinen heidän puolestaan. Nimittäin siksi kun oma elämäni ei ole mennyt ns. "putkeen", olen tehnyt paljon virheitä ja kärsinyt niistä. Siskoni on ollut aikamoinen tuomari, hän on sanonut paljon julmia sanoja joita en saa mielestäni pois. Koen että hän on ylpeä ja kova. En siis enää osaa iloita hänen elämästään koska tuntuu että menestys on noussut hänellä nuppiin.
En uskonut koskaan että näin tulee käymään. Olen aina ollut hienotunteinen sisaruksiani kohtaan. Olen iloinnut ja innostunut heidän asioistaan. Jostain syystä tuntuu kuitenkin että se olen minä joka olen pitänyt yhteyttä, se olen minä joka olen kuunnellut neuvoja, saarnaamista ja aikamoista syyttelyäkin. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan ja kun sanoin oman mielipiteeni, siskoni väitti ettei minulle voi puhua mitään kun suutun! Siis häh? Koko elämäni olen kuunnellut sitä sun tätä arvostelua minua kohtaan, sanomatta mitään ja kun mitta on täysi ja uskallan sanoa vastaan, minulle ei voi puhua?!
Sitten alan herkkänä miettimään että onko oikeasti vika minussa, taas niinkuin aina. Olenko minä tosiaan se piloille hemmoteltu kakara jolle ei mitään voi sanoa. Kun minusta tuntuu että minä olen niellyt kaikkea elämäni aikana SANOMATTA mitään takaisin.
Anteeksi vuodatus. Just nyt tuntuu pahalta kun ei ole varaa ostaa edes takkia että pääsisi hienommin ihmisten ilmoille. Kun samalla tietää että sisko taas on palaillut matkoilta maasta jonka ennen haukkui lyttyyn. Ei halunnut kerran minua matkalle sinne ym. paskaa
Kaiken minulle tärkeän haukkunut jne.
En haluaisi olla katkera mutta näköjään olen!
Olenko outo että enää en osaa olla onnellinen heidän puolestaan. Nimittäin siksi kun oma elämäni ei ole mennyt ns. "putkeen", olen tehnyt paljon virheitä ja kärsinyt niistä. Siskoni on ollut aikamoinen tuomari, hän on sanonut paljon julmia sanoja joita en saa mielestäni pois. Koen että hän on ylpeä ja kova. En siis enää osaa iloita hänen elämästään koska tuntuu että menestys on noussut hänellä nuppiin.
En uskonut koskaan että näin tulee käymään. Olen aina ollut hienotunteinen sisaruksiani kohtaan. Olen iloinnut ja innostunut heidän asioistaan. Jostain syystä tuntuu kuitenkin että se olen minä joka olen pitänyt yhteyttä, se olen minä joka olen kuunnellut neuvoja, saarnaamista ja aikamoista syyttelyäkin. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan ja kun sanoin oman mielipiteeni, siskoni väitti ettei minulle voi puhua mitään kun suutun! Siis häh? Koko elämäni olen kuunnellut sitä sun tätä arvostelua minua kohtaan, sanomatta mitään ja kun mitta on täysi ja uskallan sanoa vastaan, minulle ei voi puhua?!
Sitten alan herkkänä miettimään että onko oikeasti vika minussa, taas niinkuin aina. Olenko minä tosiaan se piloille hemmoteltu kakara jolle ei mitään voi sanoa. Kun minusta tuntuu että minä olen niellyt kaikkea elämäni aikana SANOMATTA mitään takaisin.
Anteeksi vuodatus. Just nyt tuntuu pahalta kun ei ole varaa ostaa edes takkia että pääsisi hienommin ihmisten ilmoille. Kun samalla tietää että sisko taas on palaillut matkoilta maasta jonka ennen haukkui lyttyyn. Ei halunnut kerran minua matkalle sinne ym. paskaa
En haluaisi olla katkera mutta näköjään olen!