Asumusero

["anni"]

voi että se tuntuu hullulta näin pitkän parisuhteen vinkkelistä katsottuna tuo tuollainen että "miettii nitä tahtoo elämältä....", "onko rakkautta riittävästi..."!

se on niin, että kun perhe on perustettu ja lapset laitettu, niin se on siooin päätetty että mitä elämältä haluaa. oman elämän lisenssi on jo käytetty. sitten ollaan perheenä ja huolehditaan lapsista. jos jokaisen ärsyttävän piuirteen kimppuun käydään ja niitä jäädään märehtimään, niin tässä maailmassa ei olisi ainoatakaan paria yhdessä. se rakkaus on sitä että ollaa armollisia itselle ja toiselle, kunnioitetaan toisen erilaisuutta ja katsotaan läpi sormien toisen heikkouksia. missä toinen on huoono, parsitaan toisen jälkiä semmosessa. missä toinen on hyvä, annetaan hänen ottaa siitä enemmän vastuuta. luovitaan niin, että arki rullaa mahdollisimman sujuvasti.

kun lapset on pieniä, elämä on tietenki raskasta eikä rakkautta joudeta erikseen vatuloimaan. mutta eihän sitä tarvi vatusoidakkaan - siinähän se on koko ajan läsnä makkarakeittona, auton bensatankin täyttönä, portaiden lakaisuna, kaupassakähyntinä, tiskauksena jne. illalla kun lapset nukkuu, onihana kaatua pouolikuolleena väsymyksestä rikostoverin viereen nukkumaan. rakastella ehtii sitten kun jaksaa..

te ootte lukeneet liikaa lherttasarjoja kun te kuvittelette että koko ajan ellämän pitäis olla ruusu- ja shamppanjaromanttista. kyllä se todellisuus lapsiperheessä on jotain ihan muuta. päivästä toiseen. sen kun lkaaraa yhdessä, niin siinä onenemmän rakkautta ja romantiikkaa kuinmissään herttakirjassa!

 

[up]

up

 

[up]

Miten menee?

 

[sama edessä]

[QUOTE="anni";25497664]
te ootte lukeneet liikaa lherttasarjoja kun te kuvittelette että koko ajan ellämän pitäis olla ruusu- ja shamppanjaromanttista. kyllä se todellisuus lapsiperheessä on jotain ihan muuta. päivästä toiseen. [/QUOTE]

Yhtään herttasarjan hömppää en ole lukenut, ja koskaan milloinkaan en ole odottanut mitään yltiöromanttista tai edes romanttista arkea. Minä olin tyytyväinen peruselämäämme ja -oloomme.

Mieheni, josta tätä en olisi ikinä aiemmin voinut uskoa, muuttui yhtäkkiä haahuilevaksi ja inhottavaksi elämänsä pohtijaksi. Sille en voi mitään, jouduin vain vierestä seuraamaan kuinka hän repi perheemme auki. Ja nyt olen kyllästynyt vatvomaan, haluan jatkaa hyvää arkea yhdessä lasteni kanssa, ilman tuota myöhäisteiniä sekoittamassa pakkaa ja luomassa pahaa mieltä meidän muiden keskelle. Enää en tiedä rakastanko ja haluanko hänen kanssaan elää. Jotkut asiat voivat olla liian isoja esteitä ja jotkut sanat liian raadollisia, että luottamus voisi koskaan palata. Mutta minä en tuonut tätä h...ttiä keskuuteemme, sen teki yksin kohta ex-mieheni...

 

["anni"]

Yhtään herttasarjan hömppää en ole lukenut, ja koskaan milloinkaan en ole odottanut mitään yltiöromanttista tai edes romanttista arkea. Minä olin tyytyväinen peruselämäämme ja -oloomme.

Mieheni, josta tätä en olisi ikinä aiemmin voinut uskoa, muuttui yhtäkkiä haahuilevaksi ja inhottavaksi elämänsä pohtijaksi. Sille en voi mitään, jouduin vain vierestä seuraamaan kuinka hän repi perheemme auki. Ja nyt olen kyllästynyt vatvomaan, haluan jatkaa hyvää arkea yhdessä lasteni kanssa, ilman tuota myöhäisteiniä sekoittamassa pakkaa ja luomassa pahaa mieltä meidän muiden keskelle. Enää en tiedä rakastanko ja haluanko hänen kanssaan elää. Jotkut asiat voivat olla liian isoja esteitä ja jotkut sanat liian raadollisia, että luottamus voisi koskaan palata. Mutta minä en tuonut tätä h...ttiä keskuuteemme, sen teki yksin kohta ex-mieheni...

joo anteeksi ei ollut tarkoitus loukata. haleja ja voimia sinulle. tuollane mies on ihan hirvee. olen minäkin noita itsestään pientä leikkivää vauvaa tai pientä kaikkea ihmettelevää poikaa etsiviä miehiä tavannut. "mää mää mää... siis mää mää... siis mää... ihmettelen elämää... siis mää mää...pieni haavoittuva poika...siis mää......." loputonta oman navan ympärillä pyörivää analysointia! oon kyllä ajatellut etä ne taas puolestaan on lukeneet hammaslääkärin vastaanotolla liikaa akkojen lehtiä ja jotenki samaistuneet keski-iässä uudelleen teineiksi syntyneiden naisten elämäntarinoihin. kannattais kyllä åitää akkojen lehdet piilossa tollaisilta elämänihmettelijöiltä. kaikkea hyvää sulle, koita saada se miehes miehistymään ja irti noista teinitytöangsteista.

 

[sama edessä]

Anni - ehkä olen hieman herkempänä nyt kuin tavallisesti... Kiitos rohkaisevista sanoistasi. Tänään yritin jutella miehen kanssa, laihoin tuloksin. Olen vain kuulemma v...mäinen akka kun en voi päästää muuttamaan pois ilman selkeää syytä ja nyt hän kuulemma vihaa minua. Yritin tarjota hänelle eri syitä kokemaansa ahdistukseen, kun itsekin sanoo minkä jo tiedän, eli en ollut huono vaimo - päinvastoin!

Arwen, kommentoitko yst mitä sinulle kuuluu?

 

[huhuu arwen!]

Mielenkiinnosta...

 

[up]

up

 

["Lila"]

Olipas Anni ihanan todentuntuista tekstiä, sitähän tuo rakkaus on :makkarasoppaa miehelle raskaan työpäivän jälkeen

 

[up]

up

 

[sama edessä]

ja muut. onko kerrottavaa - kokemuksia???

 

[miten menee?]

up

 

[Yksin vai kaksin]

Mitä jos toinen vain muuttuu ihan eri ihmiseksi, jonka kanssa on naimisiin mennyt? Mitä jos monen vuoden jälkeen paljastuu asioita, joita ei pysty antamaan anteeksi (vain koska toinen ei mielestään ole tehnyt mitään väärää eikä suostu pyytämään anteeksi)? Mitä jos toinen jätetään yksin kotiin istumaan illat pitkät, hoitamaan lapsen, ruuat, kotityöt, siivoamaan miehenkin jäljet? Omia harrastuksia voi arki-iltoina olla vasta 21-22 aikaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kun miehen työ ja työhön liittyvät harrasteet vievät kaiken ajan. Joskus viikonloputkin menevät töissä. Mahdollisina vapaapäivinä hän haluaa nukkua pitkään, minä tietysti herään aikasin, kuten aina.

Taidan elää työnarkomaanin kanssa, joka ei puhu enää mitään saatika kosketa. Kuitenkaan hänen mielestään ei tilanteessa ole mitään vikaa, haluaisi pysyä yhdessä ja on harmissaan siitä että minusta tuntuu miltä tuntuu. Mitään ei kuitenkaan minun hyväkseni halua tehdä, surkuttelee vain.

Eli mitä tehdä? Keksin itseni kannalta vain huonoja vaihtoehtoja. Ottaa todella päähän tuollaiset asenteet, että jos eron syy ei ole alkoholi tai väkivalta, niin aina saa leiman otsaan, että on muka odottanut jotain liian ruusuista ja että ero tulee koska "arki yllätti". Myötä- ja vastoinkäymisissä juu, mutta ottaisin mieluusti takaisin sen kiinnostuksen omia mielipiteitäni, tai edes fyysisesti minua kohtaan, jota joskus oli (ja huom, minä en ole se joka on rupsahtanut, ei johdu siitä).

 

["miumau"]

lisää kokemuksia asumiseron "onnistumisesta"?

meillä ollaan siihen ilmeisesti joutumassa...miehellä tullut lasten syntymän mukana niin paljon taakkaa ja ahdistusta mieleen (ilmeisesti omasta lapsuudestaan, nuoruudestaan) ettei vaan pysty tässä arjessa meidän kanssa jatkamaan. Siis miettii asioita ja tapahtumia ennen meidän yhdessäoloa. En voi muuta kuin toivoa että saisi päänsä selvitettyä asumuseron aikana, ja että minun rakkaus häneen säilyisi (on jo nyt kovalla koetuksella), jotta voisimme jatkaa yhtenäisenä perheenä. sydämeni särkyy kun mietin lapsia, ja miten he ovat jo nyt kärsineet meidän epävarmasta tilanteesta... meillä ei siis varsinaisesti edes riidellä, mutta tunnelma on sanoinkuvaamattoman surullinen, molempien puolelta. pariterapiat yms on jo kokeiltu, tuloksetta, siis kun meidän väliltä ei mitään varsinaista ongelmaa ole löytynyt, vaan miehen omat vanhat jutut ovat vallanneet mielen (isoja menetyksiä takana). Hän ei pysty niitä käsittelemään tässä lapsiperheen hulinassa vaan omien sanojensa mukaan tarvitsee nyt oman rauhan että pääsisi eteenpäin, silläkin uhalla että meidän suhde on sen aikana tuhoon tuomittu... olen aivan murtunut tästä tilanteesta......

 

[JariH]

http://breikkitauko.blogspot.fi/

 

[All I want]

Ollaan päätymässä asumuseroon miehen tunteiden hiipumisen ja huonon olon vuoksi. En voi käsittää, koska mikään ei mielestäni ole huonosti. Kyllä, olemme etääntyneet, mutta mielestäni se olisi korjattavissa. Eikä minulla ainakaan ole epärealistisia kuvitelmia vaan ajattelen juuri kuten "anni" kirjoitti, että se rakkaus ja onnellisuus on niissä arjen pienissä asoissa. Siinä, että toinen tietää, miten haluan kahvini ja sen pyytämättä minulle keittää ja puolin ja toisin toimitaan niin, että toisella olisi hyvä olla. Meilläkään ei riidellä, tunnelma on erittäin surullinen. Vaikea vain kuvitella, miten minun rakkauteni häneen säilyisi, kun joudun yksin tyttäreni kanssa eläessäni keskittymään pitämään itseni koossa (jollain tasolla pääsemään ainakin yli hänestä) ja rakentamaan toimivaa arkea kaksin tyttäreni kanssa. Kun siihen pystyn, miksi haluaisin häntä enää takaisin!?

 

["Pilvi"]

On uskomatonta lukea näitä viestejä, tuntuu kuin joku eläisi elämääni. Täällä myös mies etsii itseään, häntä ahdistaa ja tuntuu pahalta.

Vuokrakaksio on hankittu ja asumusero alkaa kesäkuussa... Toteutamme eron nyt sillä tavalla, että asumme vuorotellen lasten kanssa. Minä en tätä halunnut, mutta nyt parin kuukauden pyörityksen jälkeen alan saada tarpeekseni. Miehellä oli myös sivusuhde muutaman kuukauden ajan, ennen kuin helvetti repesi. Epäilenkin että mies vain haluaa jatkaa tätä suhdetta.

Olen käynyt psykologilla juttelemassa, että om pää pysyy kasassa. ja yhdessä käytiin pariterapiassa pari kertaa, tuloksetta. Meillä on kolme lasta, joille kerrottiin asiasta pari päivää sitten. Surullista.

Nyt olen siinä pisteessä, että kaikki ahdistaa ja tätä ahdistusta päätin lähteä parantamaan baarissa. Päätin etten jää nyt odottelemaan ja makaamaan tuleen, vaan aion tavata miehiä. Ei ole mitään tietoa miltä tämän harkinta-ajan jälkeen tuntuu, joten en halua pelkästään istua pohtimassa.

Tapasin viikko sitten kivan tuntuisen miehen. Mihinkään vakavaan en pysty, mutta miten ihanaa oli saada huomiota pitkästä aikaa! No, selvisi että mies on naimisissa... Tietenkin. Uskoni avioliittoon on kyllä mennyt.

 

["mie"]

samassa jamassa täälläkin, erillään on eletty jo muutama vuosi mutta lopullinen päätös mieheltä tuli puolisen vuotta sitten. Jaksamista muillekin <3

 

[All I want]

Me ollaan nyt aloitettu perheneuvonta. Ensimmäinen kerta oli siinä mielessä helpottava, että joku muu kysyi kysymykset. Meillä on ihan selkeä "haastattelija-haastateltava"-asetelma, kun kaksin keskustellaan ja se on mun kannalta erittäin raskasta. Mietin yötä myöden mitä ihmettä mun pitäisi osata kysyä, että toinen ymmärtäisi, miksi tuntee niin kuin tuntee.

Ollaan nyt asuttu 1,5kk erillään. Mies on tänä aikana tajunnut, ettei ainakaan ole onnellinen yksin (no ihmekös se, kun rakas lapsi äiteineen asuu vanhassa kodissa...). Tuolla perusteella en ollut valmis ottamaan takaisin, joten asumusero jatkuu. Kovin pitkään tämä ei voi jatkua, koska miehellä ei ole varaa maksaa kahden asunnon maksuja. Enkä minäkään pysty tällaisessa välitilassa elämään. Tämä on niin kuluttavaa. En halua erota, mutta jos se on välitilan rinnalla ainoa vaihtoehto niin ehkä kuitenkin haluan sitten jatkaa elämääni kaksin tyttäreni kanssa. Tietenkin mies pysyy isänä tytölle ja joudun "lopun elämääni" olemaan hänen kanssaan tekemisissä, mutta ainakin olisin vastuussa vain itsestäni ja tyttärestäni ja itselleni.

Tuntuu käsittämättömältä ymmärtää, miten kukaan voi olla onneton saatuaan kaiken mitä on aina halunnut... Tai ehkäpä siinä on se ongelma, hän ei enää näe elämässään, mitään tavoiteltavaa, kun kaikki on ja siksi se kaikki pitää rikkoa. Surullista.

 

["nainen"]

miks se muka on aina mies se pahanolon ja tunteen tuoja? itse naisena olin se ja meillä asumusero johti kuiteskin perheen takaisin yhteen. ei ollu nurmi vihreempää, ei kyl käyny mielessäkään et loppuun olisin kattonu onko ees. pisti muutenki miettii ja hävettään, luuseri olin. kerroin kaiken.... helpotti...... nyt kerrotaan kaikki ja kysellään miten menee jne. jutustelu kunniaan!!

 

[Mammamamaaaaa]

Oikeet miehet kyl keskustelee, vaik kova äänisesti. Raivota ei saa, eikä väkivaltaa. Tunteet pitää ja saa nousta, vaik sit äänen kautta. Ihanaa jos juttelette. Se on hyvän alku. Kyllä Suomalainen mies puhuu ja pussaa.. Parhaita isiä... jotkut ny on vaa lössyjä. Monesti ne intin käymättömät...

 

[No jeesus]

Täällä kainuussa laitetaan pojat sit jonossa riviin ja armeijaan, ni johan alkoi pojista miehiä tulla. Vuosi ja alkaapa perheet kiinnostaa.. T. Vänrikki Korvenkylmä

 

["kohtalotoveri"]

Uppista!

 

["Surusilmä"]

Meillä 3 alle 10v lasta,pitkä ja hyvä parisuhde takana.Mies rupesi kipuilemaan muutama kk sitten.Luulin olevan ikäkriisiä ja masennusta,ei halunnut avautua asiasta.Läheisyys väheni,riensi työpaikan tapahtumissa ja auttoi työkavereitaan eri asioissa.Äaskettäin sitten ilmoitti haluavansa muuttaa erilleen.Minä tietenkin vatvomaan syitä ja sai lopulta sanotuksi,että on ihastunut työkaveriinsa ja tämä työkaveri myös häneen.Kuulemma haluaisi asumuseron juuri siksi että ei osaa päättää kumman valitsisi?!!Ehdotin pariterapiaa,mutta ei halua lähteä. Neuvoja tai suosituksia,miten edetä.

 

[vierailija]

Asumusero on hieno asia, jos sukset tuntuvat menevän ristiin kunnolla.
Ikäväähän se toki on ettei suhde toimi.
Meillä on kaksi lasta. Hoidan (mies) 50/50 lasten huoltajuudesta. En usko, että palaamme yhteen sillä olen huomannut kuinka joistakin asioista tulee vieläkin riitaa. Työn ja perheen sovittaminen on haastavaa. Varsinkin 3-vuorotyöt sekoittavat soppaa liikaa. Kukas teillä saa tehdä töitä ja luoda uraa? Kenen aika on lapsille?