R
"Rontti"
Vieras
En nyt tiedä miksi tämä asia vaivaa niin paljon. Ollaan löydetty rivarikolmio. Pankkitäti sanoi, että näillä lainasummilla, omaisuudella ym. ym. minä en tarvitse takaajaa (koska mies voi olla takaajana mun lainalle).
Kuitenkin vaivaa nuo omat vanhemmat. Heiltä voisin lainata edes osan siitä tarvittavasta summasta -> säästettäisiin muuttokuluihin ja pieneen remonttiin kun ei tarvitse korkoja ja kuluja maksaa pankille.
Äiti sanoi että kysy isältä, se hoitaa perheen raha-asiat.
Isä ohitti koko asian, VAIKKA sanoin että summa olisi maksimissaan 30 000euroa ja maksaisin sen sentilleen takaisin, toki vasta pankkilainan jälkeen. (siis lainaisin pankilta esim. 50 000e ja vanhemmilta 30 000e)
Koko juttu on vuosien aikana keräksi rullautunut vyyhti. Vanhemmilleni ei ole koskaan käynyt mikään se, mitä teen.
Ei soittoharrastus:
"mikset soita viulua, pianoa vaan pimputat"
"miksi soitat tuollaisia kappaleita, eikö ne ("jotkut muut kappaleet") olisi kivempia"
Ei opiskelut:
"jaa susta tulee vaan tarhantäti, olisit nyt lääkäriksi lukenut"
Ei miehet:
"onko se vaan sähkömies? Etkö insinööriä löytänyt?"
"eikö se vie sua vihille ollenkaan?, susipari teistä tulee"
jnejnejne.
Kyllä mä kestän, että lainaisin koko 80 000e pankilta. Mutta kun mies jankkaa että soitat isälle ja pyydät siltä lainaa. Ei se vaan tajua, ettei meidän perheessä olla iloisia toisen puolesta, auteta toista eikä mitään sellaista. Vanhemmillani siis olisi rahaa lainata vaikka koko tarvittava lainasumma.
Ehkä tämä on vain jotain muuta ahdistusta.
Jotenkin luulin, että vanhempani olisivat iloisia että löysimme meille sopivan asunnon ja että he auttaisivat meitä tässä jutussa.
Huomaan että nykyään ihmisten on niin vaikea olla iloisia toisen onnesta.
Jos saamme lapsia, ei vanhempiani varmaan edes kiinnosta. Tai ehkä sen verran että "miksi sait tytön, teettekö pojan seuraavaksi"
väärä nimi, huonot rattaat, ei se osaa edes puhua jne. (voin niin hyvin kuvitella)
Anteeksi ajatusoksennukseni.
Toivottavasti huomennakin paistaisi aurinko.
Kuitenkin vaivaa nuo omat vanhemmat. Heiltä voisin lainata edes osan siitä tarvittavasta summasta -> säästettäisiin muuttokuluihin ja pieneen remonttiin kun ei tarvitse korkoja ja kuluja maksaa pankille.
Äiti sanoi että kysy isältä, se hoitaa perheen raha-asiat.
Isä ohitti koko asian, VAIKKA sanoin että summa olisi maksimissaan 30 000euroa ja maksaisin sen sentilleen takaisin, toki vasta pankkilainan jälkeen. (siis lainaisin pankilta esim. 50 000e ja vanhemmilta 30 000e)
Koko juttu on vuosien aikana keräksi rullautunut vyyhti. Vanhemmilleni ei ole koskaan käynyt mikään se, mitä teen.
Ei soittoharrastus:
"mikset soita viulua, pianoa vaan pimputat"
"miksi soitat tuollaisia kappaleita, eikö ne ("jotkut muut kappaleet") olisi kivempia"
Ei opiskelut:
"jaa susta tulee vaan tarhantäti, olisit nyt lääkäriksi lukenut"
Ei miehet:
"onko se vaan sähkömies? Etkö insinööriä löytänyt?"
"eikö se vie sua vihille ollenkaan?, susipari teistä tulee"
jnejnejne.
Kyllä mä kestän, että lainaisin koko 80 000e pankilta. Mutta kun mies jankkaa että soitat isälle ja pyydät siltä lainaa. Ei se vaan tajua, ettei meidän perheessä olla iloisia toisen puolesta, auteta toista eikä mitään sellaista. Vanhemmillani siis olisi rahaa lainata vaikka koko tarvittava lainasumma.
Ehkä tämä on vain jotain muuta ahdistusta.
Jotenkin luulin, että vanhempani olisivat iloisia että löysimme meille sopivan asunnon ja että he auttaisivat meitä tässä jutussa.
Huomaan että nykyään ihmisten on niin vaikea olla iloisia toisen onnesta.
Jos saamme lapsia, ei vanhempiani varmaan edes kiinnosta. Tai ehkä sen verran että "miksi sait tytön, teettekö pojan seuraavaksi"
väärä nimi, huonot rattaat, ei se osaa edes puhua jne. (voin niin hyvin kuvitella)
Anteeksi ajatusoksennukseni.
Toivottavasti huomennakin paistaisi aurinko.
