Alkuperäinen kirjoittaja Älä unohda itseäsi;23640829:
Outo tunne tuli kun tätä luin. Ihan kuin minä olisin kirjoittanut. Sillä erotuksella että siitä on 4 kuukautta. Muistan sen ihastuksen tunteen (minäkään en tehnyt toisen miehen kanssa yhtään mitään ja kerroin rehellisesti hänelle olevani naimisissa). Pitkään oli kotona mennyt huonosti, tunsin olevani yksin parisuhteessa. Oli ikävä toista ihmistä ja oman miehen arvostusta. Mieheni ei tykkää nukkua lähekkäin, seksiä on parin kuukauden välein, ei oikeastaan enää mitään muuta yhteistä kuin 2 lasta. Ja se on paljon. Ainoa syy miksi halusin yrittää.
Mutta silloin yhtenä iltana tapasin miehen, joka piti minua kiinnostavana, juteltiin, mielipiteeni kiinnostivat, tunsin olevani, yksilö, en pelkkä äiti. Tunsin olevani se sama vanha ihminen, joka nauroi, oli hauska ja kiinnostava. Olimme siis pitkään miettineet eroa mieheni kanssa. Tämän illan jälkeen päätin, että jotain päätöksiä on tehtävä. Meidän on tosissaan yritettävä löytää se parisuhde joka tyydyttää kumpaakin, tai sitten se on ero. Tämä toinen mies (jota en edes koskenut!) pyöri mielessäni, mutta halusin tehdä velvollisuuteni, eli yrittää pelastaa avioliitto.
Varasin -minun aloitteestani- lomamatkan koko perheelle. Etelässä oli hauskaa, rentouttavaa ja mukavaa. Aloin toivoa, että avioliitto voisi taas olla onnellinen. Mutta arki eli tunnekylmyys ja minun yksinäisyys iskivät päälle nopeasti matkan jälkeen. Nyt mies varmasti luulee, että kaikki jatkuu näin. Vittuilemme toisillemme, riitelemme, hoidamme kodin ja lapset emmekä halaile. Tiedän nyt, että haluan jotain enemmän. Olen mielummin yksin yksin kuin yksin parisuhteessa. Haluan erota. Lasten puolesta surettaa paljon, mutta olen varma että onnellinen äiti ja onneliset 2 kotia tekevät lapsistakin onnelliset.
Yksi päivä näin kadulla tämän miehen, johon hullaannuin. En tuntenut mitään ihastusta enää ollenkaan, mutta tunsin kiitollisuutta. Emme siis jutelleet, hän ei nähnyt minua. Tarvitsin sen tiedon, että voin tuntea itseni taas/vieläkin hauskaksi, kiinnostavaksi, mukavaksi. Että joku haluaa kuunnella minua ja olla seurassani. Oikeasti olin kuvitellut, että olin muuttunut tylsäksi ja huonoksi seuraksi. Haluan erota miehestäni. Enkä aio hypätä uuteen suhteeseen. Mutta jos jatkan tässä, menetän itseni ja olen liian yksinäinen.
Kiitos sinulle paljon kirjoituksestasi, taisitpa olla ensimmäinen joka ymmärsi minua, tai ei niitä montaa tässä ketjussa ole.
Joo mullakin tuo toisen miehen kanssa jutteleminen avasi silmäni, minäkin olin ajatellut että olen se tyyppi joka minusta on mieheni kanssa tullut. :-/
Meillä on myös lähes päivittäin jotain sanomista, jos ei isompaa riitaa niin ainakin jotain pienempää erimielisyyttä ja kinaa.
Olen sitä mieltä että ehkä olemme vaan liian erilaisia, olimme toki enemmän samalla aaltopituudella kun tapasimme ja rakastuimme, mutta ihmiset muuttuvat. Minusta on iän lisääntyessä tullut ihminen joka haluaisi henkistä läheisyyttä enemmän, mies taas ei pidä sitä enää niin tärkeänä kuin ennen lasta.
Ihan kamalaa ajatella, että suurin osa ihmisistä tuntuu ajattelevan että ei mitään väliä onko koti onnellinen vai ei, kunhan lapsella molemmat vanhemmat asuu saman katon alla. Meidän lapsemme on monta kertaa kinastellessamme alkanut itkeä. Sekö on merkki lapsen onnellisuudesta? En tajua miten hän kärsisi muka enemmän, jos äidillä ja isällä olisi eri asunnot, ja jotka olisivat silti molemmat mukana hänen elämässään. Taatusti traumatisoisi vähemmän kuin vanhempien huonot välit.
Ja kyllä sekin jotain kertoo, kun en enää ole pystynyt aikoihin harrastamaan seksiä mieheni kanssa, ei mies sitä enää edes ehdota. En tunne mitään tarvetta enää koskettaa häntä, miksi tuntisin kun hän ei laske minua henkisesti lähelleen, on paljon poissa, ja kotona ollessaan istuu tietokoneella tai leikkiii lapsen kanssa.
Minä huomasin tuon miehen kanssa jutellessani, että en ansaitse sellaista kohtelua kuin mitä mieheltäni saan. Olen viehättävä, keskustelutaitoinen, huumorintajuinen ja käsittääkseni myös suht tunneälykäs nainen. En ymmärrä miksi enää hukkaisin aikaani mieheen joka ei halua rakkauttani, ja jota en kiinnosta ihmisenä ollenkaan.
Heh oikeasti, jos juttelen miehelle jotain, hän yleensä sanoo että mikäs sulla on kun tuota puhetta tulee niin kauheasti, tulisi mielenkiintoinen ohjelma juuri telkkarista, jota hän haluaisi kuunnella. Olen joskus kysynyt, että haenko hänen kalenterinsa, niin voisin varata sieltä ajan. :-/
Tuntuu että elämäni menee hukkaan näin. Tiedän että olisin yksinkin onnellisempi, tai lapsen kanssa, kun ei koko ajan tarvitsisi yrittää anella rakkautta ja läheisyyttä ihmiseltä joka ei halua sitä antaa.
Minä olen vaan väsynyt näiden kaikkien vuosien jälkeen vaan enää yrittämään enempää.
(Been there, voin sanoa!) Voimia ja ihanaa uutta suhdetta joskus vuoden tms. päästä!