Ei tunteita

[Onneton]

Mitä tehdä? Paeta vai jäädä?

Mies kertoi hiljattain että hän ei välitä, rakasta, eikä tunne mitään mua kohtaan. Ei silti haluaisi erota. Ja nyt olen huomannut että hän on todellakin vetäytynyt ja melko kylmä mua kohtaan. Seksi ei kiinnosta ja enemmän ollaan kaveri fiiliksillä. Itse olen hyvin stressaantunut ja peloissani. Mies ei halua hakea apua ja itse oon miettinyt vakavasti että haen yksin, ainakin oman jaksamisen takia. En ymmärrä mitä järkeä on laittaa itsensä alttiiksi tälläiselle suhteelle vaikka yritän, ehkä liikaakin, pelastaa sitä. Mieskin yrittää mutta luultavasti vain lapsen takia ja koska olen vakavasti ajatellut eroa. Onko mitään toivoa että tästä suhteesta tulisi vielä hyvä. Itse en jaksa uskoa siihen..

 

[hupsista]

En minäkään ymmärrä miksi haluat olla suhteessa missä ei ole mitään jäljellä. Täytyykö kulissien olla kunnossa?
Ehkä sinä hoksaat sitten myöhemmin vuosien kuluttua kun olet eronnut niin mietit mikset älynnyt aikaisemmin.
Oletko riippuvainen miehestäsi?
Minkälaisen parisuhdemallin lapsellesi annat kun välit ovat kylmät ja etäiset?
Valinta on ainoastaan sinun. Mun mies oli samanlainen, erohan siitä tuli. Kaipasin kosketusta,rakkautta, ja seksiä niin paljon että luulin kuolevani yksinäisyyteen.
Eniten pelkäsin tuntematonta tulevaisuutta kun eroa mietin, ja ihan turhaan, kyllä elämä kantaa. Usko pois !

Sitten se tunne, kun löytää ihmisen joka välittää ja rakastaa.

Omillani olen, enkä päivääkään katunut.

Voimia sinulle!

 

[Ap]

Mä oon rakkaudesta ja sehän tästä suhteesta tuskaa tekee. En tiedä mikä on tappanut mieheni tunteet mutta ei kai sillä ole merkitystä. Ratkaisua vaikeuttaa se ettei toisesta ota selvää kuin sieltä täältä ja sanoo että on vaikea sanoa mitään, ei saa sanotuksi. Avoimesti kuitenkin puhuu siitä ettei rakasta. Toista naista olen epäillyt kauan, mutta nyt uskon että hänen tunteensa tappoi meidän jatkuvat riidat.

 

[hupsista]

Vaikuttaa siltä että hänellä on toinen. Tutun kuuloista tekstiä...Ovatko riidat johtaneet siihen? Se ettei miehet pysty puhumaan rehellisesti,avoimesti vaikeista asioista, kaatavat monet avioliitot.Suhde vaatii molemmilta sen 100% osallistumisen. Entä avioliittoneuvonta? Lähtisikö miehesi sinne mukaan?
Yksi mielestäni hyvä neuvo sinulle: tee kaikkesi tämän suhteen eteen, sitten kun/jos huomaat että mikään ei enää auta, voit hyvällä omalla tunnolla luovuttaa, päästää irti.
näin sinulle ei jää mitään hampaankoloon, voit jatkaa omaa elämääsi ilman katkeruutta ja jossittelua.
ÄLÄ LÄHDE MUKAAN RIITOIHIN, kerro täysin avoimesti miltä sinusta tuntuu, se yllättää varmasti miehesi ja saa ehkä miettimään enemmän. Lisäksi se helpottaa sinua kun et patoa sisällesi asioita joita et ehkä kehtaa sanoa.
Mitään et voi hävitä.

Eihän ne ongelmat poistu naista/miestä vaihtamalla, sama peli jatkuu seuraavassa suhteessa ellei ole käsitellyt edellisen liiton ongelmia ja tiedosta muutosta.
Itseään voi muuttaa, ei toista. Mutta muuttamalla omaa käytöstään toinenkin reagoi erinlain, kokeile. Malttia mukaan ja

Voimia edelleen!

 

[nauru]

"" En tiedä mikä on tappanut mieheni tunteet mutta ei kai sillä ole merkitystä.""

Ju, tuo on hyvä asenne parisuhteessa. Eihän sillä ole mitään merkitystä mikä tappaa toisen tunteet. Varsinkin mies on pelkkä ameeba, miestä pitää kiristää, hänelle pitää olla passiivisella tavalla aggressiivinen, hänelle pitää kostaa, häntä pitää kiristää.
Kun mies sitten lähtee niin ei syyllä väliä, paitsi jos on toinen nainen.

 

[Ap]

Nauru:

On se syy mieheni tunteitten kuolemiseen nyt toinen nainen tai meidän jatkuvat riidat niin sitä en jaksa kauheasti miettiä. Enhän voi olla sata varma että näin on, asiat selviää ja mies puhuu jos/kun aika on. En missään vaiheessa sanonut ettei miehelläni ole mitään merkitystä ja voi kun ikinä suhteessa ei ole vain yhtä ihmistä meitä on kaksi. En halua loukata miestäni enkä kiristää. On syy mikä tahansa, totta kai menen itseeni, jos se on toinen nainen, niin se on ihan yhtälailla merkki siittä että ollaan pahassa kriisissä. Yritän elää päivän kerrallaan.

Hupsista: Kiitos sinulle.. Hyviä neuvoja! Miestäni en saa mukaan hakemaan apua. Itse olen nyt kuitenkin päättänyt sitä hakea. Enpä ole yksin jos tipahdan.

 

[meillä myös...]

Mulla on samanlainen tilanne päällä kuin sulla. Ollut jo monta kuukautta. Välillä tuntuu, että kaikki olisi taas paremmin, mutta loppujen lopuksi kun ollaan taas keskusteltu, miksi mies mököttää ja on allapäin, on selvinnyt että samassa tilanteessa taas ollaan. Miehen tunteet on viilentynyt, eikä hän ole pitkään aikaan tiennyt rakastaako vai ei. Välillä puhuu toista ja välillä toista. Tässä menee itsekin sekaisin, kun ei saa suoria selviä vastauksia. Eilen kysyin välittääkö hän enää minusta. Välittää kuulema. Jatkokysymykseni oli, että mutta ei enää samalla tavalla kuin ennen ja pyysin olemaan täysin rehellinen. Vastaus oli, että kyllä se on laantunut. Ja toisaalta kyllähän sen huomaa monesta asiasta. Ärsyyntyy nykyään helpommin ja heti jos osoitan jossain asiassa eriävän mielipiteeni, hän alkaa miettiä tuleeko meidän suhteesta mitään ja pitäisikö erota.

Kun erosta ollaan keskusteltu, hän on sitä mieltä, ettei haluisi erotakaan. Hän pelkää, että tulisi tehtyä väärä ratkaisu ja menettäisi minun mukanani jotain sellaista mitä ei saisi koskaan takaisin. Vuosi sitten me nimittäin oltiin vielä molemmat sitä mieltä, että on uskomatonta että löydettiin toisemme ja sovimme niin täydellisesti yhteen.

Itse tiedän, ettei suhde onnistu, jos vain toinen yrittää ja on valmis joustamaan. Ja välillä mietinkin pitääkö minun itse laittaa stoppi tälle suhteelle, jos mies ei kerran tiedä ja epäilee niin kovasti suhteen onnistumista. En kuitenkaan haluaisi tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä, joita jäisin sitten vuosiksi eteenpäin miettimään ja harmittelemaan. Mies on myöntänyt omalla kohdallaan ihan saman. Olen ottanut nyt sen asenteen, että keskusteluja tarvitaan vielä ja etenkin niitä täysin suoria ja rehellisiä vastauksia, joista voin sitten tehdä omat päätelmäni. Sen tiedän, että kylmään suhteeseen en voi jäädä. Jos mieheltä ei saa kuin arvostelua, vihaisia katseita, jatkuvaa mökötystä ja etäisyyden tunnetta, on itse tajuttava lähteä.

 

[tunteeton]

Hei!

Juuri aioin kysyä teiltä neuvoa samasta asiasta mutta nk. kylmän puolisin kannalta. Itse koen, että tunteeni miestäni kohtaan ovat laimentuneet ja muuttuneet kaveruudeksi. Hän on loistotyyppi ja aikaisemmin ihmettelimme, miten sovimmekin niin hyvin yhteen (aivan kuten toinen nimimerkki jo kirjoittikin). Mitään isompaa ongelmaa meillä ei ole, mutta kaikki pikkujutut ärsyttävät. Asumme arkipäivät eri paikkakunnille, joten se hieman vieraannuttaa.

En kaipaa häntä ja jos joskus oikein odotan hänen tuloaan, jotenkin petyn omiin tunteisiini hänet nähdessäni. En ymmärrä, miksi joskus halusin rakastella hänen kanssaan. Näen vain huonot ominaisuudet, vaikka yritän keskittyä kaikkeen hyvään: yhteisiin arvoihin, älykkyyteen, vanhemmuuteen jne. En todellakaan halua häntä enkä viettää hänen kanssaan mitään romanttisia hetkiä. Inhoan itseäni tämän takia.

Usein ajattelen, että kymmenen vuoden päästä ""saan"" olla yksin. Mieheni on minusta riippuvaisempi kuin minä hänestä, joten pelkään, miten hänen käy, jos niin teen. Mietin, että tässäkö elämä on. Onneksi välillä näen meidät vanhoina ja edelleen yhdessä. Vaikeaa.

Ehkäpä miehelläsi on vastaavia tunteita.

 

[meillä myös...]

Oletko Tunteeton puhunut miehellesi asiasta? Miten hän on suhtautunut? Ymmärrät varmaan, että teet väärin häntä kohtaan, jos annat ymmärtää jotain muuta kuin mitä sisimmässäsi ajattelet.

Meilläkin on puhuttu siitä miten hän on minulle tärkeämpi, kuin minä hänelle. Tiedän, ettei se niin pitäisi olla. Kummallakin pitäisi olla tunteet tasoissa. Olen myös rehellisesti sanonut, ettei hänen tarvitsisi huolestaa sitä miten minun kävisi jos ero tulisi. Kyllä minä henkiin jäisin ja jaloilleni tippuisin, vaikka vaikeaa se pitkään voisi ollakin.. Sanoin, ettei suhteessa pidä olla vain sen takia, ettei toiselle tulisi ""paha mieli"". Koska kyllä itseäänkin pitää (sen ns. tunteettoman) ajatella ja toisaalta sitä suuremmalla syyllä sitä toista, ettei tuhlaa hänen aikaansa ja päästää irti, jos ei hyvältä tunnu. Kunnioittaa sitä toista, että joku muu sitten voi antaa sen tarvitun rakkauden, läheisyyden ja hellyyden, jos itse ei sitä pysty antamaan...

 

[oivoi]

Minusta on suorastaan omituinen neuvo, että anna kaikkesi tälle suhteelle ja tee mitä tahansa sen eteen. Mitä hyötyä siitä on, jos toinen on jo luovuttanut.

En minäkään ymmärrä miksi ihmeessä haluaisit jäädä suhteeseen, jossa sinua ei rakasteta, arvosteta eikä sinun tunteillasi ole merkitystä. Mutta jos haluat taistella niin tee se niin, että myös miehesi joutuu taistelemaan sinusta.

Luulen, että miehesi ei välttämättä tiedä itsekään mitä haluaa (ehkä tuo mahdollinen toinen suhde ei ole sen varmemmalla pohjalla kuin teidänkään). Toistaiseksi sinä ja teidän suhteenne olette hänelle vielä varmoja - hän tietää sinun antavan hänelle aikaa katsoa miten tuo toinen suhde (jos sellainen siis on) kehittyy jne. Hänen ei siis itse tarvitse päättää mitään eikä tunteitakaan tarvitse sen syvemmin pohtia. Mutta mitäpä jos pakottaisit hänet päättämään ja analysoimaan asioita juuri tuolla TAUOLLA? Entäpä jos hän joutuisi oikeasti huomaamaan mitä se päivittäinen elämä ilman sinua (ja lasta?) olisikaan? Jos hän joutuisikin todella miettimään teidän suhdettanne ja pelkäämään sinun menettämistäsi?

Parasta lääkettä omiin haavoihisi olisi nyt se, että esittäisit miehelle että olet sopeutunut hänen tahtoonsa, suunnannut katseesi omaan tulevaisuuteesi eli ala panostaa ulkonäköösi, ole iloinen ja huolettoman oloinen, järjestä itsellesi menoja, joista et kerro miehelle sen tarkemmin (sillä eihän häntä enää kiinnosta vaan myhäilet vaan tyytyväisenä kuinka kivaa oli... jne. Ei sinun oikeasti tarvitse tehdä mitään kummempaa kuin käydä vaikka kahvilla tai kaupoissa tai ystäväsi luona iltakylässä, mutta voit rivien välistä antaa ymmärtää, että olet tavannut ""mielenkiintoisia ihmisiä"" tms. Anna hänen tajuta, että elät nyt omaa elämääsi kuten hänkin tekee. Tee itsestäsi kiinnostava, etäinen, vaikeasti tavoiteltava, salaperäinen. Esitä, ettei sinua hänen poissaolevaisuutensa ja vetäytymisensä hetkauta enää mihinkään vaan elät nyt niiden raamien mukaan, jotka HÄN on asettanut. Syvällä sisimmässäsi voit itkeä ja parkua, mutta hänelle älä enää tuskaasi näytä. Hän saa siitä vain valtaa itselleen ja omille tunteilleen.

En osaa sanoa, mikä on sinun tapasi toimia, mutta itse tekisin niin että ottaisin aikalisän. Sanoisin miehelle, että ""hän on minulle edelleen rakas ja joku osa sinusta haluaisi vielä jatkaa tätä suhdetta, mutta rakkauteen kuuluu myös toisen vapauteen laskeminen. Samalla on muistettava arvostaa ja rakastaa itseään edes sen verran, että ymmärtää ansaitsevansa itsekin parempaa..."" Muistuta häntä myös siitä, että jonain päivänä koittaa aika, jolloin myös sinun tunteesi häntä kohtaan laimenevat, sillä ei kukka kauaa ilman vettä kuki. Toisaalta jos mies on mennäkseen niin eipä tuollainen suhde pidemmän päälle mikään menetys ole.

Näillä em. keinoin olen useamman laimentuneen parisuhteen nähnyt paranevan. Jotain perää on kai siinä, että miehet ovat todella niitä metsästäjiä eli jos parisuhde on tasaantunut ja vaimo on varma, niin mitäs jännää siinä enää on...

 

[oivoi]

Ap, lukaisepas nimim. Neuvottoman ketju. Sielläkin aviomiehen tunteet olivat laantuneet jne, mutta kuinkas kävikään kun vaimo olisi vapauteen päästänytkin...

 

[Ap]

En todellakaan tiedä mitä ajatella. Tänä aamuna olin jo hyvällä tuulella ja päivän olen asioita sitten miettinyt, puhuttiin pitkään miehen kanssa yöllä. En edes muista milloin oltaisiin voitu puhua asioista yhtä fiksusti. Luulen ettei hän tiedä mitä rakkaus on tai sitten on rakastunut johonkin toiseen. Suhteen arkipäivistyminen ja itsenäistymisvaihe on ilmeisesti meillä ollut jo pitemmän aikaa käynnissä. Nämä meidän riidat on varmasti osaltaan vaikeuttaneet suhdetta ja etäännyttäneet molempia. Osaltani olen suhteen riitaisuuden aikana mennyt siihen että olen ollut onneton, eloton, itsetunto on ollut aikalailla nollissa. Ja olen usein voinut sanoa vihaavani miestä ylikaiken. En edes muista kuka olisi saanut mut niin raivoihini.

Oivoi:

Aion kyllä tehdä elämälleni jotain. Tämä oli kylmä muistutus siitä että koskaan et tiedä mitä seuraavaksi.

Meillä myös:

Tutulta kuulostaa.. Onko teillä mies osannut yhtään kertoa mikä hänen tunteitaan laimentaa? Oletteko te hakeneet apua? Jos mies vähän väliä roikuttaa pahoja pilviä mua pään päällä ja yrityksistä huolimatta hän miettii kuukausia rakastaako vai ei.. Sellaista en usko että jaksaisin.

 

[hupsista]

""Minusta on suorastaan omituinen neuvo, että anna kaikkesi tälle suhteelle ja tee mitä tahansa sen eteen. Mitä hyötyä siitä on, jos toinen on jo luovuttanut.""

Ei minusta omituinen. Se perustuu siihen ajatukseen mikä minulla oli aikoinani, että mitään ei tarvitse jälkeen päin katua. Kun olet käyttänyt kaikki mahdolliset keinot, eikä se ole auttanut, silloin olet ansainnut eron.
Itse kävin avioliittoneuvojalla- mies ei halunnut. Olisin halunnut aloittaa alusta uusin eväin- mies ei.
Puntariin tulivat: mitä haluan ja annan parisuhteelle, puolin ja toisin. Minkälaista elämää kumpainenkin haluaa elää.
Ero ei ole helppo kun on lapsia, mutta silloin kun kaikki on tehty voi puhtain omatunnoin olla lapselle tukena.
Eikä minulle jäänyt kaunaa suhteesta. Olemme eksän kanssa ystäviä, parempia nyt kuin ennen.
Lapsen tapaamiset sujuvat. Tärkeää on että et kaada lasten päälle ongelmia, ne on aikuisten asioita.
Lapsilla on hyvä olla kun välillämme ei ole vihanpitoa, ketään ei parjata, kasvatus on yhtenäistä.
Se taitaa olla harvinaista herkkua.
Isä on yhtä tärkeä kuin äiti mielestäni.
Maallinen omaisuuskin jaettiin paperilla tasan, samana päivänä kun päätimme sitten erota.

sitten asiat tapahtuivatkin vauhdilla.
Muutin lasten kanssa uuteen asuntoon, enkä päivääkään surenut eroa, olen sitä mieltä että ansaitsin eron, ei jäänyt jossittelun varaa. Ja se on tärkeää - sinulle itsellesi, että pärjäät itsesi kanssa.

Se hyöty siitä oli minulle.

Missään nimessä en tarkoita että pitäisi 5 tai 10 vuotta venyä toimimattomassa suhteessa.
Kaikki on suhteellista, voihan riittää muutama viikko - kuukausi - vuosi. Sinustahan se on kiinni miten pystyt asian käsittelemään.

 

[meillä myös..]

On aika monia syitä, miksi hänen tunteensa ovat laimentuneet - tai mahdollisia syitä. Toisaalta hän ei itsekään tiedä. Välillä hän on sitä mieltä, että vaadin häneltä liikaa, kuten yhteistä aikaa ja olen liian kiinni hänessä. Toisaalta taas joskus hän sanoo, ettei enempää omaa aikaa ja itsenäisyyttä voisi vaatiakaan. Hän saa mennä ja tulla ihan miten itse haluaa, mutta monesti suuttuu jos ehdotan, että tulisi aiemmin kotiin tai viettäisi edes päivän viikossa kahdestaan kanssani. Myös suhteen arjistuminen on varmaan yksi syy, eli niinkuin hän itse sanoi kerran että huuma on haihtunut.

Luulen, että tämä miesten ""saalistusvietti"" on myös yksi syy. Olen liian usein saavutettavissa. Eli, että aina kun häneltä vain löytyisi aikaa, olen minäkin paikalla. Ja se varmuus mun tunteista ja rinnallapysymisestä. Monia juttuja...

Mutta minä olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että kaikkensa pitää yrittää jottei myöhemmin kaduta ja voi sitten hyvällä omallatunnolla päästää irti.

 

[oivoi]

No lähinnä tarkoitin, että rukoilu ja anelu ei auta. Yksin ei voi kovin pitkälle pinnistellä - eikä edes kannata. Tietysti meitä ihmisiä on niin monenlaisia. Toiset roikkuvat viimeiseen asti ja toiset jatkavat matkaa ja loput siltä väliltä. Tietenkään heti ei kannata lyödä hanskoja tiskiin, mutta ei missään tapauksessa kannata antaa miehelle valttikorttejakaan eli ilmoittaa ääneen, että teen mitä tahansa sinun ja suhteemme eteen. Tai voithan testata, mutta mitä todennäköisimmin silloin edessä on ero...