Eikö ole napanuora kunnolla katkennut?

[vieraas]

Aikuisella lapsellani, 19-vuotiaalla todettiin keskivaikea masennus. Siitä olen onnellinen, että sen viimein tajusin ja varasin hänelle lääkäriajan. Sai lääkkeet ja välillä hän saikin käytyä koulussa jne. asioitaan parempaan malliin. Tuli kuitenkin kaksi jaksoa jolloin hän jätti lääkkeet hakematta ja oli täysin pohjalla. Toisella kertaa soitin ajan päivystykseen ja hän sai taas asiat kuntoon.

Opiskelu vaan tahtoo takkuilevan ja venyvän. Yöt hän valvoo nykyisin pelaten ja päivällä nukkuu pitkään. Jonkin verran tekee etätehtäviä. Kursseja on enää muutama kesken, pahimmat ovat jo takana. Kurssit olisi tarkoitus suorittaa kevään aikana. Kesällä pitäisi mennä armeijaan.

Nyt on kuitenkin taas kiukkuisempaa aikaa hänellä. Kaikki vituttaa ja sanoo, että on ongelmia joista ei jaksa puhua. Sanoo ettei elä kolmekymppiseks jne. Minusta vaikuttaa, että lääkkeet on taas jätetty ottamatta. Sanoo kyllä, että on ottanut joka päivä ja näytti että niitä oikeasti on jäljellä. Jos yritän hänelle soittaa niin ei vastaa tai sitten vastaa, mutta ei juurikaan puhu. Olen yrittänyt kaikkeni, avustan rahallisesti, ostan lääkkeet, maksan lääkärikulut, soitan aamuisin ja herättelen. Itkettää, kun tuntuu etten pysty auttamaan tai hän ei ota apua vastaan tai mitä sitten tämä ikinä onkaan.

Pitäisikö antaa hänen olla? Auttaako se? Pärjääkö hän sitten mitenkään? Teenkö liikaa hänen puolesta asioita? Murehdinko liikaa? Onhan hän jo aikuinen, mutta silti hän on aina lapseni.

 

["123"]

Tosi vaikea tilanne..Mulla itselläni todettu keskivaikea masennus ja sen verran voin sanoa, että älä ainakaan jätä häntä yksin painimaan asioiden kanssa.Jos on masentunut, niin ei siinä itse pysty oikein mitään tekemään ja siksi on hyvä kun on joku rinnalla/lääkärien ym.tuki myös. Enempää en osaa tähän vastata.

 

[vieraas]

[QUOTE="123";29642091]Tosi vaikea tilanne..Mulla itselläni todettu keskivaikea masennus ja sen verran voin sanoa, että älä ainakaan jätä häntä yksin painimaan asioiden kanssa.Jos on masentunut, niin ei siinä itse pysty oikein mitään tekemään ja siksi on hyvä kun on joku rinnalla/lääkärien ym.tuki myös. Enempää en osaa tähän vastata.[/QUOTE]

Noin minäkin olen ajatellut vaikka hän välillä sanookin et antaisin jo olla etten mä häntä pysty auttamaan. Minusta tuo vain kertoo masennuksen syventymisestä. Enkä mä haluaisi luovuttaa vaikka aikuisesta onkin kyse. Pelkään vaan toisinaan, että pilaan välimme, kun aina kyselen vointia ja soittelen ja tekstailen joka päivä.

Vaikeaa tämä tosiaan on. Toivottavasti hänkin sen joskus ymmärtää ettei ole ainoa joka tässä on taistellut.

 

["vierailija"]

Kyllä parantuneena osaa arvostaa auttaneita ihmisiä ja juurikin tuota, että joku jaksaa kysellä kuulumisia ja pitää huolta vaikka itseä ei sillä hetkellä kiinnosta yhtään mikään. Älä sinäkään luovuta ja pidä yhteyttä lapseesi edelleen, ettei hänkään luovuta. Kokemuksella voin sanoa, että kyllä sieltä suosta on mahdollista nousta.

 

[vieraas]

[QUOTE="vierailija";29642210]Kyllä parantuneena osaa arvostaa auttaneita ihmisiä ja juurikin tuota, että joku jaksaa kysellä kuulumisia ja pitää huolta vaikka itseä ei sillä hetkellä kiinnosta yhtään mikään. Älä sinäkään luovuta ja pidä yhteyttä lapseesi edelleen, ettei hänkään luovuta. Kokemuksella voin sanoa, että kyllä sieltä suosta on mahdollista nousta.[/QUOTE]

Raskaimpina päivinä mietin, että olenkohan itsekin masentunut. Välillä tämä on hirmuisen uuvuttavaa, mutta eiköhän niitä parempia päiviä ole tosiaan tulossa. Sitä valmistumista tosiaan odotan kuin kuuta nousevaa. Sitten olisi iso urakka takana ja onhan siihen opiskeluun jo mennytkin yksi ylimääräinen vuosi.

 

[vieraas]

nostan