V
vierailija
Vieras
Nyt kaikki arjen vinkit pinoon kiitos! Miten teidän 7-8vuotiaiden kanssa menee? Kuinka käyttäytyvät ja ollaanko me ainoa perhe jossa ekaluokkalaisen on riivannut joku aivan käsittämätön uhma??!
Poika kohta 8v. Ja väännetään JOKA asiasta. Olen aivan kuitti tähän touhuun ja miettinyt olenko jotenkin todella epäonnistunut vanhempana kun mikään ei auta. Poika tiuskii, mulkoilee, ärsyttää ja ärsyyntyy, huutaa, inttää vastaan ja paiskoo ovia. Ihan tulee mieleen joku murkkuikäinen. Onko muilla samaa? Miten toimitte lapsen kanssa? Oon aina toitottanut kuinka ihana empaattinen ja sydämellinen esikoisemme on, mutta nyt se kaikki on ollut koulun alettua tipotiessään.
Pojalla on valtavasti kavereita, koulu sujuu, läksyt on helppoa kauraa, pari harrastusta on viikossa jne. Mistään perusasioista ei vänkää esim nukkumaanmeno tai syöminen, ne kun on aina ollut samalla rutiinilla, MUTTA IHAN KAIKKI MUU on yhtä vääntöä. Poika inttää vastaan, ei kuuntele, ilmeilee ja sitten mulla palaa pinna ja huudan. En aina mutta vaikka kuinka olen lujahermoinen niin nyt tuntuu että joka päivä karjaisen jostain kun en saa mitään otetta lapseen. Tilanteet on esim. "nyt laitat sen puhelimen pois ja lopetat ne viestien kirjoitukset tai myöhästyt koulusta" "joojoo ihan kohta" "eikun nyt heti" " no elä sinä kuule ala mua määräämään" " minä olen äitisi ja määrään nyt pukemaan" " joo kuule mee ite vaan" sitten nappaan puhelimen ja alkaa kamala karjuminen, heittää tyynyllä, huutaa että vihaa mua, potkii eteiseen laittamani vaatteet ja juoksee sänkyyn eikä suostu tulla pois. Jos yritän jutella kun rauhoittuu, ei kuuntele tai kun pyydän istumaan että jutellaan asia selväksi niin ylenkatsoo ja vastaa " ei kuule kiinnosta".
Tälläistä vääntöä siis aivan joka asiasta eikä vain puhelimesta. Sen käyttö meillä on rajattu samoin pleikkarin pelaaminen jne.
Toinen esimerkki on mun syyllistäminen vanhempana...poika kaipaa selvästi huomiota ja aina sitä annankin, mutta kun kaverit on nyt elämän keskiössä niin omilla valinnoillaan monesti jää huomiotta.. Tulee koulusta kotiin kaverinsa kanssa. Pelaavat hetken pleikkarilla ja tekevät läksyt ja syövät välipalan. Menevät ulos. Poika tulee syömään ja pyytää päästä kaverille. Kysyn jaksaako mennä vai olisiko mieluummin meidän muiden kanssa kotona? Haluaa mennä ja sovitaan että tulee seitsemältä kotiin. Sitten aletaan iltatoimiin, telkkaria, iltapalaa jne ja menen laittamaan pikkusiskon nukkumaan. Sitten pyydän 8veen hammaspesulle niin alkaa kamala marina ja syyllistäminen "sä et äiti ole ollut mun kaa yhtään" "aina vaan pikkusisko pikkusisko" kun sanon että sinä olit itse koko illan menossa niin tiuskii "joojoo ja älä ny jaksa jankata ja kyllä minä tiiän ettei sua mun seura kiinnosta enkä oo tärkeä yhtään" sitten sanon että kurja jos ajattelet noin koska se ei ole totta, vietetään huomenna koti-ilta ilman kavereita jooko? Johon poika vastaa "no en ole tärkeä ja älä kokoajan hölötä tuota samaa en jaksa kuunnella sua kun ei suakaan kiinnosta mun jutut." Sitten näissä tunnelmissa nukkumaan ja seuraavan päivänä totaali raivarit kun sanon ettei mene kavereilla jotta saadaan vietettyä aikaa yhdessä. Loppuilta menee vääntäessä siitä kun ei saa mennä kavereille ja äiti on ääliö. Puuh että näin täällä ja JOKA PÄIVÄ!
Poika kohta 8v. Ja väännetään JOKA asiasta. Olen aivan kuitti tähän touhuun ja miettinyt olenko jotenkin todella epäonnistunut vanhempana kun mikään ei auta. Poika tiuskii, mulkoilee, ärsyttää ja ärsyyntyy, huutaa, inttää vastaan ja paiskoo ovia. Ihan tulee mieleen joku murkkuikäinen. Onko muilla samaa? Miten toimitte lapsen kanssa? Oon aina toitottanut kuinka ihana empaattinen ja sydämellinen esikoisemme on, mutta nyt se kaikki on ollut koulun alettua tipotiessään.
Pojalla on valtavasti kavereita, koulu sujuu, läksyt on helppoa kauraa, pari harrastusta on viikossa jne. Mistään perusasioista ei vänkää esim nukkumaanmeno tai syöminen, ne kun on aina ollut samalla rutiinilla, MUTTA IHAN KAIKKI MUU on yhtä vääntöä. Poika inttää vastaan, ei kuuntele, ilmeilee ja sitten mulla palaa pinna ja huudan. En aina mutta vaikka kuinka olen lujahermoinen niin nyt tuntuu että joka päivä karjaisen jostain kun en saa mitään otetta lapseen. Tilanteet on esim. "nyt laitat sen puhelimen pois ja lopetat ne viestien kirjoitukset tai myöhästyt koulusta" "joojoo ihan kohta" "eikun nyt heti" " no elä sinä kuule ala mua määräämään" " minä olen äitisi ja määrään nyt pukemaan" " joo kuule mee ite vaan" sitten nappaan puhelimen ja alkaa kamala karjuminen, heittää tyynyllä, huutaa että vihaa mua, potkii eteiseen laittamani vaatteet ja juoksee sänkyyn eikä suostu tulla pois. Jos yritän jutella kun rauhoittuu, ei kuuntele tai kun pyydän istumaan että jutellaan asia selväksi niin ylenkatsoo ja vastaa " ei kuule kiinnosta".
Tälläistä vääntöä siis aivan joka asiasta eikä vain puhelimesta. Sen käyttö meillä on rajattu samoin pleikkarin pelaaminen jne.
Toinen esimerkki on mun syyllistäminen vanhempana...poika kaipaa selvästi huomiota ja aina sitä annankin, mutta kun kaverit on nyt elämän keskiössä niin omilla valinnoillaan monesti jää huomiotta.. Tulee koulusta kotiin kaverinsa kanssa. Pelaavat hetken pleikkarilla ja tekevät läksyt ja syövät välipalan. Menevät ulos. Poika tulee syömään ja pyytää päästä kaverille. Kysyn jaksaako mennä vai olisiko mieluummin meidän muiden kanssa kotona? Haluaa mennä ja sovitaan että tulee seitsemältä kotiin. Sitten aletaan iltatoimiin, telkkaria, iltapalaa jne ja menen laittamaan pikkusiskon nukkumaan. Sitten pyydän 8veen hammaspesulle niin alkaa kamala marina ja syyllistäminen "sä et äiti ole ollut mun kaa yhtään" "aina vaan pikkusisko pikkusisko" kun sanon että sinä olit itse koko illan menossa niin tiuskii "joojoo ja älä ny jaksa jankata ja kyllä minä tiiän ettei sua mun seura kiinnosta enkä oo tärkeä yhtään" sitten sanon että kurja jos ajattelet noin koska se ei ole totta, vietetään huomenna koti-ilta ilman kavereita jooko? Johon poika vastaa "no en ole tärkeä ja älä kokoajan hölötä tuota samaa en jaksa kuunnella sua kun ei suakaan kiinnosta mun jutut." Sitten näissä tunnelmissa nukkumaan ja seuraavan päivänä totaali raivarit kun sanon ettei mene kavereilla jotta saadaan vietettyä aikaa yhdessä. Loppuilta menee vääntäessä siitä kun ei saa mennä kavereille ja äiti on ääliö. Puuh että näin täällä ja JOKA PÄIVÄ!