Toggle sidebar

Ekaluokkalaisen aivan älytön uhma!!!!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

vierailija

Vieras
Nyt kaikki arjen vinkit pinoon kiitos! Miten teidän 7-8vuotiaiden kanssa menee? Kuinka käyttäytyvät ja ollaanko me ainoa perhe jossa ekaluokkalaisen on riivannut joku aivan käsittämätön uhma??!

Poika kohta 8v. Ja väännetään JOKA asiasta. Olen aivan kuitti tähän touhuun ja miettinyt olenko jotenkin todella epäonnistunut vanhempana kun mikään ei auta. Poika tiuskii, mulkoilee, ärsyttää ja ärsyyntyy, huutaa, inttää vastaan ja paiskoo ovia. Ihan tulee mieleen joku murkkuikäinen. Onko muilla samaa? Miten toimitte lapsen kanssa? Oon aina toitottanut kuinka ihana empaattinen ja sydämellinen esikoisemme on, mutta nyt se kaikki on ollut koulun alettua tipotiessään.

Pojalla on valtavasti kavereita, koulu sujuu, läksyt on helppoa kauraa, pari harrastusta on viikossa jne. Mistään perusasioista ei vänkää esim nukkumaanmeno tai syöminen, ne kun on aina ollut samalla rutiinilla, MUTTA IHAN KAIKKI MUU on yhtä vääntöä. Poika inttää vastaan, ei kuuntele, ilmeilee ja sitten mulla palaa pinna ja huudan. En aina mutta vaikka kuinka olen lujahermoinen niin nyt tuntuu että joka päivä karjaisen jostain kun en saa mitään otetta lapseen. Tilanteet on esim. "nyt laitat sen puhelimen pois ja lopetat ne viestien kirjoitukset tai myöhästyt koulusta" "joojoo ihan kohta" "eikun nyt heti" " no elä sinä kuule ala mua määräämään" " minä olen äitisi ja määrään nyt pukemaan" " joo kuule mee ite vaan" sitten nappaan puhelimen ja alkaa kamala karjuminen, heittää tyynyllä, huutaa että vihaa mua, potkii eteiseen laittamani vaatteet ja juoksee sänkyyn eikä suostu tulla pois. Jos yritän jutella kun rauhoittuu, ei kuuntele tai kun pyydän istumaan että jutellaan asia selväksi niin ylenkatsoo ja vastaa " ei kuule kiinnosta".
Tälläistä vääntöä siis aivan joka asiasta eikä vain puhelimesta. Sen käyttö meillä on rajattu samoin pleikkarin pelaaminen jne.
Toinen esimerkki on mun syyllistäminen vanhempana...poika kaipaa selvästi huomiota ja aina sitä annankin, mutta kun kaverit on nyt elämän keskiössä niin omilla valinnoillaan monesti jää huomiotta.. Tulee koulusta kotiin kaverinsa kanssa. Pelaavat hetken pleikkarilla ja tekevät läksyt ja syövät välipalan. Menevät ulos. Poika tulee syömään ja pyytää päästä kaverille. Kysyn jaksaako mennä vai olisiko mieluummin meidän muiden kanssa kotona? Haluaa mennä ja sovitaan että tulee seitsemältä kotiin. Sitten aletaan iltatoimiin, telkkaria, iltapalaa jne ja menen laittamaan pikkusiskon nukkumaan. Sitten pyydän 8veen hammaspesulle niin alkaa kamala marina ja syyllistäminen "sä et äiti ole ollut mun kaa yhtään" "aina vaan pikkusisko pikkusisko" kun sanon että sinä olit itse koko illan menossa niin tiuskii "joojoo ja älä ny jaksa jankata ja kyllä minä tiiän ettei sua mun seura kiinnosta enkä oo tärkeä yhtään" sitten sanon että kurja jos ajattelet noin koska se ei ole totta, vietetään huomenna koti-ilta ilman kavereita jooko? Johon poika vastaa "no en ole tärkeä ja älä kokoajan hölötä tuota samaa en jaksa kuunnella sua kun ei suakaan kiinnosta mun jutut." Sitten näissä tunnelmissa nukkumaan ja seuraavan päivänä totaali raivarit kun sanon ettei mene kavereilla jotta saadaan vietettyä aikaa yhdessä. Loppuilta menee vääntäessä siitä kun ei saa mennä kavereille ja äiti on ääliö. Puuh että näin täällä ja JOKA PÄIVÄ!
 
Kyllä tuossa kannattaisi huolehtia siitä, että jos lapsi ei tottele *sekä* ehdottomasti myös jos lapsi puhuu epäkunnioittavasti niin siitä on riittävän tuntuvat seuraukset lapselle.

Rangaistuksia peliin, ja riittävän tehokkaita sellaisia. Ja nollatoleranssi erityisesti sellaisille rumille puheille mitkä kyseenalaistavat auktoriteettiasi, eli jokaisesta sellaista puheesta räpsähtää seuraamus.

Lapselle ei myöskään yleensä kannattaisi huutaa tai antaa pinnan katketa, jos sen suinkin voi omien hermojensa puolesta estää. Sen sijaan vaikka vaan toteaa suht koht rauhallisesti, että "nyt siitä ja siitä syystä teit rumasti/rikoit sääntöjä ja siksi siitä seuraa sitä ja sitä". Toki suuttumusta voi yleisesti näyttää, koska siitä lapsikin huomaa, että nyt tuli mentyä liian pitkälle.
 
Mun ekaluokkalainen (tyttö 7v) kitisee ja uhmaa enimmäkseen aamuisin ja iltaisin tehtävistä rutiineista ja läksyistä. Syksy oli yhtä taistelua ja kouluun lähteminen ihan järkyttävää, nyt on onneksi pahimmat raivarit jäänyt pois. Tytöllä on ollut muutenkin aina luja tahto ja uhmaa, joten rutiinit ja säännöt ovat olleet aina äärimmäisen tärkeät. Siimaa ei voinut antaa yhtään ja ei oli oltava ei, vaikka kiljumista ei olisi millään jaksanut kuunnella.
Mä ehkä toimisin niin, että istuisin pojan kanssa alas ja sopisin selvät säännöt: esim. että aamulla puhelimeen ei kosketa lainkaan ja tuo kaveri-homma, siihen voisi sopia jonkun selkeän systeemin, vaikka että 2h kavereita per päivä? Ja että noissa säännöissä pysytään. Sitten siihen joku porkkana, että kun homma sujuu, niin lähdette kahdestaan tekemään jotain kivaa viikonloppuna? Ja toki haluaisin lapsen kertovan omat mietteet ja toiveet järkevästi keskustellen ja että yhdessä mietittäisiin miten kannattaisi tehdä.
Olen kuullut monilta, että tää ikä on vaikea, eli ihan yleistä taitaa olla nää ongelmat.
 
Kauheeta :censored:
... murrosikää odotellessa.

Ehkä tuossa on vähän niin kuin kaksi ongelmaa. Toinen on se, että lapsi ei tottele sinua ja toinen on se, että lapsi kokee, ettei saa tarpeeksi huomiota.

Varmaan joku itsenäistymisvaihe, mistä syystä pää sekaisin. Välillä on niin isoa poikaa, välillä tekisi mieli olla vielä äidin oma vauva. Siinä sekasorrossa sitten purkaa pahan mielen sinuun.

Itsekin laittaisin selkeistä rimanylityksistä jonkun rangaistuksen. Ja jos joka päivä joku sama riidan aihe, niin tekisin jonkun diilin, että kun viikon verran hoitaa sen mutinoitta, niin saa jonkun palkinnon.
Ja toisaalta yrittäisin järkätä kahdenkeskistä aikaa pojan kanssa. Eli vaikka viikonloppuna menisitte kaksistaan tekemään jotain kivaa.
 
  • Tykkää
Reactions: AivanSama
Alkuperäinen kirjoittaja .....:
Kauheeta :censored:
... murrosikää odotellessa.

Ehkä tuossa on vähän niin kuin kaksi ongelmaa. Toinen on se, että lapsi ei tottele sinua ja toinen on se, että lapsi kokee, ettei saa tarpeeksi huomiota.

Varmaan joku itsenäistymisvaihe, mistä syystä pää sekaisin. Välillä on niin isoa poikaa, välillä tekisi mieli olla vielä äidin oma vauva. Siinä sekasorrossa sitten purkaa pahan mielen sinuun.

Itsekin laittaisin selkeistä rimanylityksistä jonkun rangaistuksen. Ja jos joka päivä joku sama riidan aihe, niin tekisin jonkun diilin, että kun viikon verran hoitaa sen mutinoitta, niin saa jonkun palkinnon.
Ja toisaalta yrittäisin järkätä kahdenkeskistä aikaa pojan kanssa. Eli vaikka viikonloppuna menisitte kaksistaan tekemään jotain kivaa.
Click to expand...

Voin ainoastaan kuvitella mille tuntuu, kun tuo uhmakkuus on pelkästään vaihe. Itselläni kaksi lasta, joiden uhmakkuus ei ole mitenkään määritelvissä vaiheeksi vaan enemminkin ominaisuudeksi. Koko ajan niitä ei voi siitä rangaista, joten olen koittanut pyrkiä tällaiseen positiiviseen kannustamiseen. Se tuntuu toimivan paremmin ja on lapsille mielekkäämpää. Tosiaan sellaiset todelliset riman ylitykset menee edelleen jonkinlaisella rankulla.

Toisinaan mä vaan ihmettelen, että miten niistä tuli tollasia, kun äitinsä on niin rento ja leppoisa:ROFLMAO:
 
Kiitos vinkeistä ja ihanaa että muillakin väännetään ja käännetään. Poika tosiaan taitaa olla aika sekaisin siitä onko jo iso vai kuitenkin pieni. Mietin vain miten kauan tätä kestää ja miten saan ne luulot pois nyt, koska murrosikäisenä voi mennä sitten vielä overimmäksi. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka kuinka yritän niin jossain vaiheessa karjaisen ja lujaa että nyt huoneeseesi rauhoittumaan ja suu kiinni! Silti tuntuu ettei siitäkään ole mitään apua. Uskoo kyllä, mutta se vaatii aina sen että äiti kilahtaa, mikään muu ei auta ja näin en jaksaisi jatkaa tätä touhua.

Mietin noita rangaistuksia. Olisiko se sitten kotiarestia, pelikieltoa jne ja millä volyymilla voisi lähteä toteuttamaan? Olen aikaisemminkin rajoittanut sopimattomasta käytöksestä ko. asioita, mutta tuntenut kuitenkin syyllisyyttä kun ihan puskista vetäisen yhtäkkiä kahden päivän pelikiellon kun en muuta keksi. Yleensä teen niin että sanon, jos et nyt siisti suutasi ja minulle ei puhuta noin niin otan puhelimen hyllylly loppupäiväksi. Tähän poika lopettaa vastaan länkyttämisen, mutta myös kuuntelun ja ei ote korviinsakaan jos yritän vielä jotain sanoa. Olen vain kuin ilmaa. Ja jos sitten sanon että nyt puhelin hyllylle niin alkaa raivota ja itkeä että et voi olla noin epäreilu, minä en sanonut enää mitään sulle vastaan. Siinä sitten mietin puhelimen ollessa hyllyllä, että olinko nyt liian ankara ja epäjohdonmukainen. Tavallaan niinkuin poika osaa pelata tilanteissa niin, että kun annan jostain käytöksestä uhkauksen niin vaihtaa toimintamallia ja sitten minä olen se epäreilu kun toteutan rangaistuksen vaikka hän on lopettanut kieltämäni toiminnan mutta oikuttelee muulla lailla.

Huomiota olen antanut, mutta varmasti tarvitsisi sitä lisää. Sekin kyllä turhauttaa kun esim olimme viimeksi keilaamassa kaksin ja maksoin limsat ja keilauksen ja oli kivaa niin kotiin päästyä alkoi sama meno..ärsytti pikkusiskoa ja jumputti kun kielsin ja sitten kaikki oli taas yhtä kaaosta. Tuntuu että vaikka vedän itseni ihan piippuun ja teen kaikkeni ja yritän olla kiva ja reilu, niin mikään ei tuo muutosta arkeen.

Iltaisin köllii kainalossa tyytyväisenä ja on niin pientä poikaa, päivisin saa koko perheen hulluuden partaalle.

Ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Iltaisin köllii kainalossa tyytyväisenä ja on niin pientä poikaa, päivisin saa koko perheen hulluuden partaalle.

Ap
Click to expand...
Sellaisia ne on :love:

Ja rangaistusten osalta: onnistuu paremmin, kun etukäteen sovittu. Eli jos haukkuu sopimattomasti, potkii tms. niin tietää jo etukäteen, että siitä lähtee puhelin takavarikkoon. Huutaa mielestäni välillä saa ja äksyillä, mutta tiettyjen rajojen puitteissa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja AivanSama:
Voin ainoastaan kuvitella mille tuntuu, kun tuo uhmakkuus on pelkästään vaihe. Itselläni kaksi lasta, joiden uhmakkuus ei ole mitenkään määritelvissä vaiheeksi vaan enemminkin ominaisuudeksi. Koko ajan niitä ei voi siitä rangaista, joten olen koittanut pyrkiä tällaiseen positiiviseen kannustamiseen. Se tuntuu toimivan paremmin ja on lapsille mielekkäämpää. Tosiaan sellaiset todelliset riman ylitykset menee edelleen jonkinlaisella rankulla.

Toisinaan mä vaan ihmettelen, että miten niistä tuli tollasia, kun äitinsä on niin rento ja leppoisa:ROFLMAO:
Click to expand...

Niin ja olen kokeillut tuota positiivista kannustamista. Olen luonteeltani itse tosi iloinen ja avoin ja äitinä hyvin positiivinen ja huomioiva. Sellainen joka ei turhista piittaa ja kehuu ja kiittää aina kun mahdollista, ihan pikkujutuistakin.

Yritin joulunaikaa sitä, että ei mitään negatiivista, pelkkää kehua ja kehua ja kerroin, että tuo tuntuu kurjalle, mutta kun teet joskus näin niin se tuntuu ihan mahtavalle. Noh, tästä seurasi se, että poika tottaali ylikäveli minun päälleni ja hyppi entisestään silmille, mutta samalla yliyritti olla avulias ja kiltti joissain tilanteissa ja jos unohdin kehua ylimalkaisesti niin veti raivarit siitä kun en arvosta häntä vaikka hän on ollut nyt niin kiltti. Joo o.

Ja sit testasin jättää huomiotta. Kohtelin kuin ilmaa ja sanoin että jos ei äitin neuvot, apu, seura ja tuki kelpaa niin tee itse. No 3 päivää pelasi pleikkaria pää hiessä vapaa-ajan kun me kävimme kirjastossa, ulkona, kaupassa jne. Ja hoiti aamupalansa ja iltapalansa, vaatteensa yms, mutta ei mitään vaikutusta. Tokaisi vain että onpa kivaa kun ei kukaan määrää ja käske ja saa vaan pelata ja tehä mitä huvittaa. :D

Ota tuosta nyt sit selvä...
Ap
 
Alkuperäinen kirjoittaja vierailija:
Mietin noita rangaistuksia. Olisiko se sitten kotiarestia, pelikieltoa jne ja millä volyymilla voisi lähteä toteuttamaan? Olen aikaisemminkin rajoittanut sopimattomasta käytöksestä ko. asioita, mutta tuntenut kuitenkin syyllisyyttä kun ihan puskista vetäisen yhtäkkiä kahden päivän pelikiellon kun en muuta keksi. Yleensä teen niin että sanon, jos et nyt siisti suutasi ja minulle ei puhuta noin niin otan puhelimen hyllylly loppupäiväksi.
Click to expand...

Se mikä on hyvä rangaistus riippuu ihan siitä mitä lapsi toisaalta pelkää (jos lapsi ei riittävästi pelkää jonkun tietyn rangaistuksen saamista ja uhma vaan jatkuu rangaistuksen jälkeenkin niin se rangaistus on aika lailla yhtä tyhjän kanssa) ja toisaalta mikä kielletty juttu siihen rangaistukseen johti.

Jos mahdollista niin teon ja rangaistuksen välillä olisi hyvä olla joku logiikka, esim. jos tekee kiellettyjä juttuja kännykällä niin sitten vaikka juuri kännykkä pois eikä sinne arestiin tai jotain muuta rangaistusta. Aina sellaiseen logiikkaan ei tietysti ole mahdollisuutta ja silloin pitää vaan keksiä jotain muuta.
 
Ekaluokka on monelle lapselle kriisi. Hän siirtyy strukturoidusta lapsen maailmasta koululaisen maailmaan, jossa se itsenäisyys ja vapaus suorastaan räjähtää silmille. Samalla päivät voivat olla vaativia, sekä koulunkäynnin osalta, että sosiaalisten tilanteiden osalta. Lapsella ei ole vielä ajantajua eikä kykyä säädellä voimiaan. Moni ekaluokkalainen oikeasti tarvitsisi vielä päiväunet, aivan kuin tarvitsi vielä muutama kuukausi sitten päivähoidossa, ja paljon sitä pienenä lapsena olemista, mutta usein vanhemmat eivät huomaa sitä lapsen levon tarvetta, eivätkä sitä kuinka paljon lapsi vielä kaipaa vanhempia hillitsemään esimerkiksi kavereiden kanssa olemista. Koska lapsi ei itse ymmärrä, että se oma uhma ja ärtymys johtuu ylikuormittumisesta, hän ei osaa itse sitä lepoa ja huolenpitoa pyytää.

Minusta aloittajalla on ihan tavallinen ekaluokkalainen, jonka kanssa pitää olla jo koululaisen kasvatusmenetelmät. Ei holhoamista, vaan opastamista ajantajuun, omien voimien tunnistamiseen ja itsenäiseen toimintaa. Hälärit käyttöön kännykkään jotta lapsi voi itse opetella lopettamaan ne pelinsä ja nettailunsa, ja vanhemmat vaan katsoo sivusta että asiat sujuu. Jos kavereille ei vielä osaa sanoa ei, kuten tuossa iässä vielä ei osaa sanoa, niin viikossa voi olla ihan vanhempien tahdosta kaverittomiakin iltoja, sekä iltoja että toinen vanhemmista tekee lapsen kanssa kahdestaan ison lapsen juttuja, ja samalla käydään keskusteluja elämästä ja lapsen ajatuksista. Voi lähteä vaikka syömään tai minne vaan lapsi haluaa mennä, ja siellä viljellä yhdessä huonoa huumoria ja kyllästää sen lapsen sillä vanhemman huomiolla.

Minusta teillä on asiat ihan hyvin. Huolehditte vaan että lapsi saa riittävästi lepoa, ettekä hermostu. Ekaluokkalinen on herkkä loukkaantumaan ja herkkä kokemalleen epäreilulle kohtelulle. Väsymystäkään ei pidä aliarvioida. Itse pidin ekaluokkalaiselle ihan reilusti sairaspäivän jos vähänkään aivasti, jos näin että lapsi on liian kuormittunut. Pari päivää äidin kainalossa viltin alla videoita katsellen yleensä teki kummasti terää ja taas jaksettiin.
 
Meillä nyt perheessä kolmas ekaluokkalainen, ja voin ilman huonoa omatuntoa todeta, että ekaluokkalaiset pojat ovat maailman ärsyttävämpiä :D
Jotenkin tämä mielestäni korostuu pojilla, ovat kaiken tietäviä, kaiken osaavia, kuolemattomia, joille ei saa puhua. Kun toimit näin, muuttuvat marttyyreiksi kun ei koko perhe toimikaan heidän navan ympärillä.
Itse en ole keksinyt tähän kun jaksamisen tän yhden vuoden, tokalla kun kouluun tulee pienempiä, tää lapsen kriisi jotenkin tasapainottuu, näin siis aiemmin, lasten kavereiden kohdalla jne. Toivon että pätee kuopukseenkiin :) Tsemppiä aloittajalle, pian on jo kesäloma <3
 

Similar threads

M
5vuotias ja älytön uhma,help!
Viestiä
16
Luettu
1K
Aihe vapaa
rehellinen neuvo
R
Senni Tonnika
Lasken hiljakseen kymmeneen ja hengitän syvään...
Viestiä
2
Luettu
283
Aihe vapaa
Tallu -
Tallu -
V
Ekaluokkalaisen uhma....
Viestiä
12
Luettu
1K
Aihe vapaa
ikuinen uhma?
I
2
uhma-ikä 2v.
Viestiä
5
Luettu
398
Aihe vapaa
uhma
U
P
3 vuoden uhma!!
Viestiä
7
Luettu
1K
Aihe vapaa
SuzieQ.
S

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa