En jaksaisi enää olla toiveiden kaivo (turhis)

[huoh]

Äiti, mä haluisin tuon ja tuon. Toinen lapsi tulee mankumaan viikkorahaa, voi räkä, ei kolikoita missään. Kolmas mustasukkaisena muistelee, kun toinen sai paremman lahjan kuin hän yms. Ja kuinka kukaan kaveri ei ole juuri nyt kotona. Huoh...ihan loputon lista.

Haluta saa, joo, joku sanoo. Mutta olen niin väsynyt kaikkien haluamisiin, että ne alkaa kuulostaa pakolle. Ja en todellakaan ole helposti periksi antavaa tyyppiä. Nyt vaan tuntuu, että vien mukelot kauppaa ja törkkään sataset kouraan, ostakaa mitä haluatte. Se ei kuitenkaan olis ratkaisu, haluamiset muuttuu ja tarpeet sen myötä.

Mikä avuksi, pilleritkö?

 

[ap]

eikö kukaan tunnista tuosta kuvauksesta itseään? Olenko outo?

 

[ahma]

Sua jotenkin ahistaa, ja koet että et voi niille sitäkään kaikkea tarjota mitä sun mielestä kuuluis - niinkö?

 

[ap]

Sua jotenkin ahistaa, ja koet että et voi niille sitäkään kaikkea tarjota mitä sun mielestä kuuluis - niinkö?

Tavallaan. Kun itse en lapsena saanut mitään erikoista, aika köyhästi eleltiin, vaikka sitten toisaalta sitä rahaa vanhemmilla löytyi rakentamiseen, autoon yms. Jotenkin toivoisin, että lapset olisivat perus tyytyväisiä siihen mitä on ja ahdistun siitä kun eivät olekaan tyytyväisiä. Ei mielestäni lapsille kuulu kaikkien maailman lelu-uutuudet, mitä toivovat. Mutta kuuluisi niille saada haluta. Mutta se haluaminen on vaatimista. Ei toivetta.

 

[so simple it is]

Sano niille että nyt loppuu se vinkuminen. Piste.

 

[ap]

Sano niille että nyt loppuu se vinkuminen. Piste.

Sanonut olen. Hetken se muistetaan. Sitten alkaa uusi vaatimus. En kai mä voi sitä koko ajan jankuttaa. Piste.

 

[ahma]

Taidan ymmärtää...
Varmaan ne huomaa sen ahdistuksen, ja yrittävät pientä emotionaalista kiristystä siinä toivossa, että sorrut...
Kai se on vaan tärkeetä yrittää käsitteet selvänä omassa päässä. Että tavallaan lapsilla on oikeuskin johonkin erikoiseen, mutta vaatimiseen ei ole mitään oikeutta. Eli se erikoinen on sitä, että joskus tehdään jotain jännää ihan ekstempore tosta vaan. Mutta sen erikoisen ei tartte olla kallista - pointti on vaan siinä, että lapset ymmärtää, että haluat heitä mielelläsi ilahduttaa.

Eli etteivät mangu siinä uskossa, että oikeesti sä haluatkin heidän kärsivän elämän ankeutta. Kun semmoiseen ainakin mielellään ovat uskovinaan kiukuspäissään, jos vaan suhtaudut ahdistuneen torjuvasti. Mutta vaikea on suhtautua rennosti, ennenkuin saa muksut uskomaan, että mankumalla vinkumalla ja vaatimalla ei saa yhtikä mitään.

Eli koskaan et saa uupua ja antaa periksi, muuten siitä tulee semmoinen tilanne, mitä psykologit ja eläintenkouluttajat nimittää epäsäännöllisen palkitsemisen periaatteeksi. Suomeksi sitä voitaisiin nimittää lottovoittoperiaatteeksi. Eli jos pasianssi menee joka kerta läpi, et viitti sitä kauaa pelata. Jos se ei mene ikinä läpi, sama juttu. Kun se menee sillointällöin, yrität ja yrität sitkeästi pakottaa sen tottelemaan ja menemään läpi.

Eli susta on tullu vissiin lasten lottokone... Ja nyt lottokoneen on aika mennä rikki!

 

[ap]

Ahma: kiitos! Lottokone saa nyt rikkoutua . Kunpa sen toteutus olisi yhtä selvää kuin päätös.

 

[ahma]

Ahma: kiitos! Lottokone saa nyt rikkoutua . Kunpa sen toteutus olisi yhtä selvää kuin päätös.

Se on helppoa sitten, kun saat itsevarmuutesi takasin. Sen saa takasin, kun ymmärtää, ettei ole lapsille sitä velkaa että saavat pikavoittoja vinkumalla, vaan päinvastoin: vanhemmat on sen lapsilleen velkaa, että eivät antaudu kiristykselle.

Ja rentoutumista helpottaa, kun ymmmärtää että lapset ei ole kiristäjiä ja rääkkääjiä luonnevikaisuuttaan, vaan pelkästään siksi että se toimii. Rakasta muksujasi, ja hyvää viikonloppua!