I
IKUISESTI
Vieras
Kuin kauan olitte yhdessä?
Rakastitteko oikeasti toisianne kun yhteen menitte?
Yhteisiä lapsia?
Miksi erositte?
Miten hoiditte suhdettanne vai jäikö se hoitamatta?
Tulipas vaan tällainen juttu mieleen, kun naapurit ovat eroamassa...ja juteltuani naapurin mamman kans, hän kyseli meneekö meillä hyvin ja onko ollu tilanteita että ero ollut lähellä.
Minä ja mieheni olemme tunteneet toisemme yhteensä 12 vuotta. Kaksi vuotta tutustelimme ja liikuimme samoissa kaveriporukoissa. Meillä siis oli jotain pientä vipinää melkeen eka tapaamisesta saakka. Sit me päätettiin että ollaan ihan "virallisesti" kimpassa. Naimisiin mentiin 2v "virallisen" yhessä olon jälkeen. Eli 4v päästä ekatapaamisesta. Mieheni on minua 10v vanhempi... Ikäeromme ei mielestämme näy eikä tunnu oikeestaan missään.
Naimisiinhan me ei oltas menty jos rakkautta ei olisi ollut tarpeeksi siihen tunteeseen. Lapsia halusimme heti, ja vuoden naimisissa olon jälkeen saimmekin vauvan. Nyt kun olemme olleet 8v naimisissa...lapsia on kolme. Neljättä toivotaan!
Naapuri siis ihmetteli kun sanoin että meillä on edelleen hauskaa yhdessä, rakastamme yhtä paljon kuin kymmenen vuotta sitten, EIKÄ OLE käynyt mielessä kertaakaan eroaminen. Toki meillä on erimielisyyksiä joistakin asoista ja riitoja tulee, mutta me on aina sovittu riidat, eikä niistä ole jäänyt kaunaa. Pettäminen ei tulisi mieleenikään, ja luotan myös mieheeni 100%.
Kotona olemme tasavertaisia, molemmat osallistuu lasten hoitoon ja talouden hoitoon. Rahat ovat yhteisiä, lapset ovat yhteisiä... jaamme siis kaiken yhdessä...niin ilot kuin surut.
Ymmärrän jos toinen pariskunnan puoliskoista on esim psyykkisesti sairas...ja on väkivaltainen... että sellaisessa tilanteessa ero on välttämätön ihan lastenkin kannalta.
Mutta katoaako se alkuperäinen rakkaus, johon toisessa sillon joskus ihastui ja rakastui? VOiko ihminen muuttua niin täysin että kaikki ne ihanat piirteet toisessa katoaa??
Minusta on niin ihanaa kun on se oma turvallinen mies johon saa luottaa, keneen lapset luottavat...ketä saamme rakastaa...saamme myös riiidellä ja sopia riitoja. Ja yks tärkee mistä ollaan pidetty kiinni, että nukkumaan ei mennä jos on eripuraa. Eli jos on ollut erimielisyyksiä, ne puhutaan viimestään sängyssä, eikä niitä siirretä seuraavaan päivään. Kuin ihana se on kullan viereen nukahtaa.
En väitä että meillä elämä olisi kokoajan ruusuilla tanssimista. Eihän se ole sitä kellään. Mutta se on tosi, että kun haluaa toiselle hyvää, haluaa rakastaa, niin se on tahdon asia se. Siihen pystyy itse vaikuttamaan.
Tuosta suhteen hoitamisesta. Pyrimme saamaan lapsille silloin tällöin hoitajan, jotta pääsemme kahdestaan jonnekin. Usein mennään vain syömään ja vaikka huonekaluostoksille tms. Ja jos joskus harvoin lapsille löytyy yön yli hoitaja...menemme kylpylään tai hotelliin vaan ja nautitaan!
Myös meillä molemmilla on omia ystäviä joiden kanssa vietämme aikaamme. Minä ehkä enemän käyn ystävieni kanssa shoppailemassa tms...miehellä on jäkispeli ja sähly..mitä harrastelee. MOlemmat tarvii toki myös sitä omaa aikaa. Baarijutut ovat jääneet sinne hamaan nuoruuteen. Eli jos mies lähtee kaverinsa kanssa illalla jossain käymään, en saa kotiin päihtynyttä ja haisevaa karvamörriä...vaan saman kullan joka hän oli lähtiissä.
Rakastitteko oikeasti toisianne kun yhteen menitte?
Yhteisiä lapsia?
Miksi erositte?
Miten hoiditte suhdettanne vai jäikö se hoitamatta?
Tulipas vaan tällainen juttu mieleen, kun naapurit ovat eroamassa...ja juteltuani naapurin mamman kans, hän kyseli meneekö meillä hyvin ja onko ollu tilanteita että ero ollut lähellä.
Minä ja mieheni olemme tunteneet toisemme yhteensä 12 vuotta. Kaksi vuotta tutustelimme ja liikuimme samoissa kaveriporukoissa. Meillä siis oli jotain pientä vipinää melkeen eka tapaamisesta saakka. Sit me päätettiin että ollaan ihan "virallisesti" kimpassa. Naimisiin mentiin 2v "virallisen" yhessä olon jälkeen. Eli 4v päästä ekatapaamisesta. Mieheni on minua 10v vanhempi... Ikäeromme ei mielestämme näy eikä tunnu oikeestaan missään.
Naimisiinhan me ei oltas menty jos rakkautta ei olisi ollut tarpeeksi siihen tunteeseen. Lapsia halusimme heti, ja vuoden naimisissa olon jälkeen saimmekin vauvan. Nyt kun olemme olleet 8v naimisissa...lapsia on kolme. Neljättä toivotaan!
Naapuri siis ihmetteli kun sanoin että meillä on edelleen hauskaa yhdessä, rakastamme yhtä paljon kuin kymmenen vuotta sitten, EIKÄ OLE käynyt mielessä kertaakaan eroaminen. Toki meillä on erimielisyyksiä joistakin asoista ja riitoja tulee, mutta me on aina sovittu riidat, eikä niistä ole jäänyt kaunaa. Pettäminen ei tulisi mieleenikään, ja luotan myös mieheeni 100%.
Kotona olemme tasavertaisia, molemmat osallistuu lasten hoitoon ja talouden hoitoon. Rahat ovat yhteisiä, lapset ovat yhteisiä... jaamme siis kaiken yhdessä...niin ilot kuin surut.
Ymmärrän jos toinen pariskunnan puoliskoista on esim psyykkisesti sairas...ja on väkivaltainen... että sellaisessa tilanteessa ero on välttämätön ihan lastenkin kannalta.
Mutta katoaako se alkuperäinen rakkaus, johon toisessa sillon joskus ihastui ja rakastui? VOiko ihminen muuttua niin täysin että kaikki ne ihanat piirteet toisessa katoaa??
Minusta on niin ihanaa kun on se oma turvallinen mies johon saa luottaa, keneen lapset luottavat...ketä saamme rakastaa...saamme myös riiidellä ja sopia riitoja. Ja yks tärkee mistä ollaan pidetty kiinni, että nukkumaan ei mennä jos on eripuraa. Eli jos on ollut erimielisyyksiä, ne puhutaan viimestään sängyssä, eikä niitä siirretä seuraavaan päivään. Kuin ihana se on kullan viereen nukahtaa.
En väitä että meillä elämä olisi kokoajan ruusuilla tanssimista. Eihän se ole sitä kellään. Mutta se on tosi, että kun haluaa toiselle hyvää, haluaa rakastaa, niin se on tahdon asia se. Siihen pystyy itse vaikuttamaan.
Tuosta suhteen hoitamisesta. Pyrimme saamaan lapsille silloin tällöin hoitajan, jotta pääsemme kahdestaan jonnekin. Usein mennään vain syömään ja vaikka huonekaluostoksille tms. Ja jos joskus harvoin lapsille löytyy yön yli hoitaja...menemme kylpylään tai hotelliin vaan ja nautitaan!
Myös meillä molemmilla on omia ystäviä joiden kanssa vietämme aikaamme. Minä ehkä enemän käyn ystävieni kanssa shoppailemassa tms...miehellä on jäkispeli ja sähly..mitä harrastelee. MOlemmat tarvii toki myös sitä omaa aikaa. Baarijutut ovat jääneet sinne hamaan nuoruuteen. Eli jos mies lähtee kaverinsa kanssa illalla jossain käymään, en saa kotiin päihtynyttä ja haisevaa karvamörriä...vaan saman kullan joka hän oli lähtiissä.