Mä oon ollut neljän lapsen yh siitä lähtien, kun nuorempi oli 1v. Lapset noin parin vuoden välein syntyneitä niin, että vanhin oli juuri ekalla luokalla. Tämän konkkaronkan kanssa erosin ja muutin pois. Mies katosi tyystin eikä halunnut huolehtia lapsistaan, joten olin neljän kanssa kirjaimellisesti 24/7. Isovanhemmat ei jaksaneet koskaan lapsia katsoa, joten apua ei ollut. Yksin hoidin näitten kanssa kauppareissut, vanhempainillat, joulu- ja kevätjuhlat, neuvolakäynnit, lääkärikäynnit jne. Vuoden päästä erosta lähdin opiskelemaan itselleni toista ammattia, jolloin yksin huolehdin päiväkotiin viemiset ja hakemiset, päiväkodin ja koulun vanhempainillat ja juhlat jne. Vasta kun kolme vuotta olin yksin tätä rumbaa hoitanut, minulle sanottiin että miksen hae lapsille tukiperhettä? Asia oli minulle vaikea, olin tottunut pärjäämään yksin mutta samalla myös tajusin miten loppu olin. Siispä tein työtä käskettyä ja sain lapsille perheen, jossa ovat siitä lähtien viettäneet joka toisen viikonlopun.
Helppoa ei silti ole ollut. Alkuun oli vaikeaa sekä minulle että lapsille olla erossa enkä oikein osannut tehdä mitään "omalla ajallani". Ja tuon "ruhtinaallisen" oman ajan edestä hoidankin sitten kaiken yksin. Kaikki murheet ja huolet, korjaan polkupyörät, paikkaan ruhjeet ja haavat, kuuntelen huolet ja itkut, selvitän riidat, istun yksin vanhempainvarteissa ja lääkärireissuilla ja koulun juhlissa. Huolehdin yksin harrastusreissut, vien kavereille ja haen, kuskaan ja hoidan ja hoivaan ja kasvatan. Yksin. Ois niin ihanaa kun voisi edes joskus sanoa jollekin toiselle aikuiselle, että "voisitko sinä vidä/hakea/käyttää lääkärissä/ hoitaa tämän asian"? Kun ei aina tarttis, vaan joskus vois jakaa vastuuta jollekin muullekin. Mutta ei, en voi.
Toki myönnettävä kyllä on, että eroa en ole katunut hetkeäkään. Ainoa mikä harmittaa on se, ettei mulla ole tässä toista aikuista jakamassa kaikkea. Oma valinta tosin sekin, olla yksin ja kasvattaa lapset yksin ja sysätä oma romanttinen elämä jäihin siksi aikaa. Kaikkea ei voi saada.
Olen "toistamiseen" yh ja aikomus on myös ollakin, miestä en enää meidän talouteen halua. Pärjäsin kahden lapsen opiskelevana ja työtätekevänä totaali-yh:na aivan hyvin ja nyt 5 lapsen yh:na ei myöskään mitään valittamista. Täysin vapaita viikonloppuja tms. minulla tuskin tulee olemaan vuosikausiin, mutta ei haittaa. Vapaita iltoja/öitä kyllä pystyy järjestää ja kavereiden kanssa rentoutuu, se riittää ihan hyvin. Ja kun nuorimmaisetkin menevät myöhemmin päiväkotiin ja palaan töihin, sitten ei mitään valittamista "jaksamisesta" enää!
). 
