T
"Tunne"
Vieras
Kolmekymppiä on kohta lasissa sekä avomiehelläni että minulla. Suhteemme ei alkanut salamarakastumisena, vaikkakin koin intohimoa miestä kohtaan alussa ja koen edelleenkin, ja hellyyttä ennen kaikkea. Minua jäytää kuitenkin ajatus siitä, että minulle voisi olla sopivampikin mies olemassa. Olen miettinyt asiaa pitkään. En kuitenkaan uskalla erota, sillä kun on ollut kauan jonkun kanssa, on kasvettu yhteen, on yhteiset haaveet lapsista ym. Niin miten noista haaveista voi päästä yli? Miten? Jos tulisi uusi suhde uuden miehen kanssa, eikö nouse vanhat muistot mieleen miehestä, joka joskus oli niin rakas, ja meillä piti olla täämä kaikki, syvä ystävyys, lapset, turvallisuus, tuki, intohimo?
Nyt kuitenkin tuntuu, että aloimme seurustella liian nuorina, ja minulta jäi itsenäistyminen tapahtumatta. Asuin toki yksin, kun tapasimme, olin muuttanut pari vuotta aiemmin lapsuudenkodista. Silti tuntuu, että vapaa seikkailu onjäänyt elämättä. Ja tajuan sen nyt, kun olen 28. Taidan olla pahasti jälkijunassa näissä asioissa? Lapsia ei vielä ole, ja pelkään, että aika loppuu kesken, jos lähden nyt etsimään itseäni ja itsenäistymään. Pa-niik-ki.
Välittäminen ei miehen ja minun väliltä ole koskaan loppunut. On kuitenkin asioita, joissa molemmat mietimme, sovimmeko yhteen. Voiko mies täyttää minun toiveitani henkisestä yhteydestä? Voinko minä hyväksyä sen, etteivät syvälliset keskustelut ole miehen mielestä parisuhteen ydin? Mies on kuitenkin sanonut minulle, että odottaa minua, mikäli haluan lähteä esim. ulkomaille seikkailemaan vaikkapa puoleksi vuodeksi. Minä rakastan tuota miestä, haluaisin häneltä kaiken, mutta hän on sanonut, ettei hän pysty antamaan minulle kaikkea, mitä haluan.
Olen nätti/kaunis nainen, mutta ujohko, eikä minulla ole juurikaan kavereita. Eli jäisin yksin, jos eroaisin. Minun pitäisi rakentaa kaikki alusta, koti ja kaverit.
Miten näette tilanteeni? Onko joku kokenut samaa? Mitä minä teen?
Nyt kuitenkin tuntuu, että aloimme seurustella liian nuorina, ja minulta jäi itsenäistyminen tapahtumatta. Asuin toki yksin, kun tapasimme, olin muuttanut pari vuotta aiemmin lapsuudenkodista. Silti tuntuu, että vapaa seikkailu onjäänyt elämättä. Ja tajuan sen nyt, kun olen 28. Taidan olla pahasti jälkijunassa näissä asioissa? Lapsia ei vielä ole, ja pelkään, että aika loppuu kesken, jos lähden nyt etsimään itseäni ja itsenäistymään. Pa-niik-ki.
Välittäminen ei miehen ja minun väliltä ole koskaan loppunut. On kuitenkin asioita, joissa molemmat mietimme, sovimmeko yhteen. Voiko mies täyttää minun toiveitani henkisestä yhteydestä? Voinko minä hyväksyä sen, etteivät syvälliset keskustelut ole miehen mielestä parisuhteen ydin? Mies on kuitenkin sanonut minulle, että odottaa minua, mikäli haluan lähteä esim. ulkomaille seikkailemaan vaikkapa puoleksi vuodeksi. Minä rakastan tuota miestä, haluaisin häneltä kaiken, mutta hän on sanonut, ettei hän pysty antamaan minulle kaikkea, mitä haluan.
Olen nätti/kaunis nainen, mutta ujohko, eikä minulla ole juurikaan kavereita. Eli jäisin yksin, jos eroaisin. Minun pitäisi rakentaa kaikki alusta, koti ja kaverit.
Miten näette tilanteeni? Onko joku kokenut samaa? Mitä minä teen?