Erotako vai ei - ja kuinka olla sujut ratkaisun kanssa?

["Tunne"]

Kolmekymppiä on kohta lasissa sekä avomiehelläni että minulla. Suhteemme ei alkanut salamarakastumisena, vaikkakin koin intohimoa miestä kohtaan alussa ja koen edelleenkin, ja hellyyttä ennen kaikkea. Minua jäytää kuitenkin ajatus siitä, että minulle voisi olla sopivampikin mies olemassa. Olen miettinyt asiaa pitkään. En kuitenkaan uskalla erota, sillä kun on ollut kauan jonkun kanssa, on kasvettu yhteen, on yhteiset haaveet lapsista ym. Niin miten noista haaveista voi päästä yli? Miten? Jos tulisi uusi suhde uuden miehen kanssa, eikö nouse vanhat muistot mieleen miehestä, joka joskus oli niin rakas, ja meillä piti olla täämä kaikki, syvä ystävyys, lapset, turvallisuus, tuki, intohimo?

Nyt kuitenkin tuntuu, että aloimme seurustella liian nuorina, ja minulta jäi itsenäistyminen tapahtumatta. Asuin toki yksin, kun tapasimme, olin muuttanut pari vuotta aiemmin lapsuudenkodista. Silti tuntuu, että vapaa seikkailu onjäänyt elämättä. Ja tajuan sen nyt, kun olen 28. Taidan olla pahasti jälkijunassa näissä asioissa? Lapsia ei vielä ole, ja pelkään, että aika loppuu kesken, jos lähden nyt etsimään itseäni ja itsenäistymään. Pa-niik-ki.

Välittäminen ei miehen ja minun väliltä ole koskaan loppunut. On kuitenkin asioita, joissa molemmat mietimme, sovimmeko yhteen. Voiko mies täyttää minun toiveitani henkisestä yhteydestä? Voinko minä hyväksyä sen, etteivät syvälliset keskustelut ole miehen mielestä parisuhteen ydin? Mies on kuitenkin sanonut minulle, että odottaa minua, mikäli haluan lähteä esim. ulkomaille seikkailemaan vaikkapa puoleksi vuodeksi. Minä rakastan tuota miestä, haluaisin häneltä kaiken, mutta hän on sanonut, ettei hän pysty antamaan minulle kaikkea, mitä haluan.

Olen nätti/kaunis nainen, mutta ujohko, eikä minulla ole juurikaan kavereita. Eli jäisin yksin, jos eroaisin. Minun pitäisi rakentaa kaikki alusta, koti ja kaverit.

Miten näette tilanteeni? Onko joku kokenut samaa? Mitä minä teen?

 

["mä vaan"]

Ihminen sopeutuu, teit minkä ratkaisun tahansa. Ja omalta kohdalta olen huomannut, että muutos vie aina positiiviseen lopputulokseen, matka saattaa vaan olla raskas ja surullinen.

Olen itse samassa tilanteessa, tosin naimisissa ja yksi lapsikin löytyy. Olen alkanut miettimään, riittääkö tämä? Samoin kuin sinä, lähdin puoli vuotta sitte hakemaan sisältöä elämään ulkomaille..ei ole vielä ratkennut miten tästä eteenpäin jatkaisin. Aika näyttää, uskon että kaikki kääntyy aina voitoksi.

 

["Tunne"]

[QUOTE="mä vaan";27760937]Ihminen sopeutuu, teit minkä ratkaisun tahansa. Ja omalta kohdalta olen huomannut, että muutos vie aina positiiviseen lopputulokseen, matka saattaa vaan olla raskas ja surullinen.

Olen itse samassa tilanteessa, tosin naimisissa ja yksi lapsikin löytyy. Olen alkanut miettimään, riittääkö tämä? Samoin kuin sinä, lähdin puoli vuotta sitte hakemaan sisältöä elämään ulkomaille..ei ole vielä ratkennut miten tästä eteenpäin jatkaisin. Aika näyttää, uskon että kaikki kääntyy aina voitoksi.[/QUOTE]

Vaikken nyt ole täysin onnellinen, on olo kuitenkin tuttu ja turvallinen. Se hyppy tuntemattomaan kammottaa. Kun kukaan ei voi antaa takuita siitä, että löytäisin sopivamman parisuhteen. Ja pelottaa se, että jäisin ikävöimään miestä. Olisi niin paljon helpompi erota, jos tunteita ei enää olisi.

Onkohan yleistä, että kolmenkympin korvilla tulee tällainen olemassaolon kriisi, että tajuaa kuolevaisuutensa tosissaan? Tajuaa, että todella on vain tämä elämä (ehkä?) ja mitä haluan tämän elämän aikana tehdä? Kuinka voi tehdä päätöksen siitä, uskaltautuuko etsimään jotakin vai jääkö turvalliseen suhteeseen, joka varmasti kestäisi ainiaan, kunhan vaan minä osaisin olla tässä onnellinen? Kun kuitenkin turvallisuus on se, mitä lopulta haluan.

Minkä ikäinen olet?

 

["vieras"]

Ottakaa puolen vuoden aikalisä; lähde maailmalle seikkailemaan! Siinä ehtii miettiä, ja vähän "tutustua" itseensä. Jos olette olleet liian nuoresta asti yhdessä, et ehkä tunne itseäsi tarpeeksi, koska olette "hitsautuneet" jo nuorena yhteen. Mielummin eroatte nyt, tai ainakin mietitte tulevaisuutta erikseen-kuin että teette pakosta lapsia ja sitten huomaattekin että se oli väärä ratkaisu! Aina voi palata yhteen, jos se on tarkoitus!

 

["vieras"]

[QUOTE="Tunne";27761011]Vaikken nyt ole täysin onnellinen, on olo kuitenkin tuttu ja turvallinen. Se hyppy tuntemattomaan kammottaa. Kun kukaan ei voi antaa takuita siitä, että löytäisin sopivamman parisuhteen. Ja pelottaa se, että jäisin ikävöimään miestä. Olisi niin paljon helpompi erota, jos tunteita ei enää olisi.

Onkohan yleistä, että kolmenkympin korvilla tulee tällainen olemassaolon kriisi, että tajuaa kuolevaisuutensa tosissaan? Tajuaa, että todella on vain tämä elämä (ehkä?) ja mitä haluan tämän elämän aikana tehdä? Kuinka voi tehdä päätöksen siitä, uskaltautuuko etsimään jotakin vai jääkö turvalliseen suhteeseen, joka varmasti kestäisi ainiaan, kunhan vaan minä osaisin olla tässä onnellinen? Kun kuitenkin turvallisuus on se, mitä lopulta haluan.

Minkä ikäinen olet?[/QUOTE]

Turvallisuuteen ei kannata jäädä jumitamaan, mikään ei ole ikuista. Puoliso voi kuolla aiemmin kuin sinä jne... Panosta itseesi, viisauteesi, kasvuusi, itsetuntosi kasvattamiseen, mieti mitä elämältä haluat, anna itsellesi aikaa, anna puolisollesi aikaa, tutustu itseesi uudelleen ilman että olet riippuvainen puolisostasi.
Ero ei aina ole katastrofi, ero voi olla myös hyvä ja kasvattava asia.

Tai sitten pysytte yhdessä,ja mietit ikuisesti onko ruoho vihreämpää jossain, ja oletko elänyt täysillä...Voin sanoa että siihen tilanteeseen et halua lasta tehdä, sitten tunnet todella olevasi kahleissa ja menettäneesi nuoruutesi vapaat vuodet!

 

["Tunne"]

[QUOTE="vieras";27761027]Ottakaa puolen vuoden aikalisä; lähde maailmalle seikkailemaan! Siinä ehtii miettiä, ja vähän "tutustua" itseensä. Jos olette olleet liian nuoresta asti yhdessä, et ehkä tunne itseäsi tarpeeksi, koska olette "hitsautuneet" jo nuorena yhteen. Mielummin eroatte nyt, tai ainakin mietitte tulevaisuutta erikseen-kuin että teette pakosta lapsia ja sitten huomaattekin että se oli väärä ratkaisu! Aina voi palata yhteen, jos se on tarkoitus![/QUOTE]

Näin pitäisi varmasti tehdä. Kuitenkin, kun mietin, että lähtisin, hiipii sieluun selittämätön tyhjyyden tunne... En enää keksikään, miksi haluaisin minnekään lähteä. Sellainen olo minulla joskus nuorempana oli, kun lähdin matkalle: miksi minä lähden, miksi ikinä halusin täältä pois. Mutta noin sanoin jo miehellekin, että jos tämä on tarkoitettu, niin varmasti tämä kestää odotuksen.

 

["Tunne"]

[QUOTE="vieras";27761049]Turvallisuuteen ei kannata jäädä jumitamaan, mikään ei ole ikuista. Puoliso voi kuolla aiemmin kuin sinä jne... Panosta itseesi, viisauteesi, kasvuusi, itsetuntosi kasvattamiseen, mieti mitä elämältä haluat, anna itsellesi aikaa, anna puolisollesi aikaa, tutustu itseesi uudelleen ilman että olet riippuvainen puolisostasi.
Ero ei aina ole katastrofi, ero voi olla myös hyvä ja kasvattava asia.

Tai sitten pysytte yhdessä,ja mietit ikuisesti onko ruoho vihreämpää jossain, ja oletko elänyt täysillä...Voin sanoa että siihen tilanteeseen et halua lasta tehdä, sitten tunnet todella olevasi kahleissa ja menettäneesi nuoruutesi vapaat vuodet![/QUOTE]

Niin, kirjoitit, että ero ei ole aina katastrofi. Kuitenkin, kun lueskelen kaikkia eroon liittyviä juttuja, niin aina niissä käsitellään sitä, että tulee vihan ja pettymyksen tunteita. Ja voisin kuvitella, että nuo kielteiset tunteet entistä kumppania kohtaan auttavat myös osaltaan yli erosta. Mutta jos eroa niin, että on vielä helliä tunteita miestä kohtaan, pelkään, että jäisi vain ikävä. Haluaisin pysyä miehen kanssa ainakin ystävänä ja mies minun, mutta entä jos kuviin tulisi uusia kumppaneita? Eikö silloin nousisi muistoja mieleen, että minä en enää koskaan saa pitää tuota miestä kädestä, nukkua hänen vierellään, kehittää hauskoja yhteisiä sanaleikkejä...

Onko absoluuttinen totuus, ettei turvallisuuteen kannata jäädä jumittamaan? Entäpä, jos on turvallisuushakuinen ihminen, kuten minä?

 

["vieras"]

[QUOTE="Tunne";27761143]Niin, kirjoitit, että ero ei ole aina katastrofi. Kuitenkin, kun lueskelen kaikkia eroon liittyviä juttuja, niin aina niissä käsitellään sitä, että tulee vihan ja pettymyksen tunteita. Ja voisin kuvitella, että nuo kielteiset tunteet entistä kumppania kohtaan auttavat myös osaltaan yli erosta. Mutta jos eroa niin, että on vielä helliä tunteita miestä kohtaan, pelkään, että jäisi vain ikävä. Haluaisin pysyä miehen kanssa ainakin ystävänä ja mies minun, mutta entä jos kuviin tulisi uusia kumppaneita? Eikö silloin nousisi muistoja mieleen, että minä en enää koskaan saa pitää tuota miestä kädestä, nukkua hänen vierellään, kehittää hauskoja yhteisiä sanaleikkejä...

Onko absoluuttinen totuus, ettei turvallisuuteen kannata jäädä jumittamaan? Entäpä, jos on turvallisuushakuinen ihminen, kuten minä?[/QUOTE]

Et pysty hallitsemaan elämää, et tulevaisutta, etkä kumppaniasi. Mitäs sitten jos miehesi haluaakin 5 vuoden päästä erota sinusta , koetko silloin että heitit menemään nuoruusvuotesi hänen kanssaan? Kuinka paljon katkeroituisit sekä itsellesi että hänelle, että et uskaltanut lähteä suhteesta silloin kun itse sitä ajattelit? Muistoja tulee aina olemaan, ei ero ole kenellekään helppo asia. Mutta ajatuksesi ovat hieman lapsellisia, miksi et muka kestäisi ikävän tunteita, jos et saa nukkua hänen vierellään , kehittää hauskoja sanalaeikkejä jne? Jokainen ihminen kestää negatiivisia tunteita. Vai onko elämässäsi koskaan ollut mitään vastoikäymisiä? Kuulostaa siltä että et tiedä todellisista ongelmista vielä mitään. En silti aliarvioi kokemaasi, sinulla on selvästi 30 kriisi. Mutta sitten kun elämässäsi kohtaat todellisia vastoinkäymisiä, tajuat, kuinka turhia pelkosi ovat olleet.
Voit tehdä aivan mitä haluat! Voit pysyä suhteessa, voit mennä ja matkustaa, voit opiskella uuden ammatin, voit suunnitella perheen perustamista !! Oma päätöksesi mitä teet! Mutta jos pelkäät, et tee mitä ehkä aidosti haluaisit, ja sitten kun saat lapsia, tulet katumaan ettet elänyt täysillä silloin kuin vielä voit. Lapsen saaminen muuttaa kuvion täysin uudelleen. Sitä ennen kannattaisi hieman vielä "elää". Ehdit kyllä istua turvallisuuden tunteessa vaikka loppuelämän. 30 on vielä nuori, et vaan tajua sitä juuri nyt. Ainakin suosittelisin, ettet tee lapsia vielä. Ja ehkä tekisi hyvää kokea joku toinenkin suhde.

 

["vieras"]

En ole tarkoituksella tyly, toivon vain että pohdit asiaa muultakin kannalta kuin turvallisuudentunteen...

 

["eee"]

Tee tuo puolen vuoden irtiotto, lähde ulkomaille ja katso miltä yksin eläminen ja itsensä toteuttaminen tuntuu. Palaat varmasti viisaampana takaisin.

 

["Tunne"]

[QUOTE="eee";27761324]Tee tuo puolen vuoden irtiotto, lähde ulkomaille ja katso miltä yksin eläminen ja itsensä toteuttaminen tuntuu. Palaat varmasti viisaampana takaisin.[/QUOTE]

Nyt pitäisi enää nousta täältä ajatusten syövereistä ja toteuttaa tuo.

Olisin vielä kaivannut samaa kokeneiden ajatuksia lisää?

 

["kerttu"]

Vaikutat läheisriippuvaiselta; näytät aloitusviestissäsi tiedostavan ongelman suhteessanne, mutta et uskalla/saa aikaiseksi toteuttaa mitään muutoksia.

 

[astrolabe]

Orastava kolmen kympin kriisi. Kun ei teilä lapsiakaan ole niin mikä estää sua lähtemästä interraililla, festareille tai mitä ikinä nuoruuden aikana jäit vaille. Parisuhdettakaan ei moisen vuoksi tartte katkolle laittaa. Käsittääkseni parisuhteessa tulee vaihe,jolloin opetellaan elämään omana yksilönä toisen rinnalla. Sulla se yksilön etsimisen vaihe nyt, etsi omat haaveet omana ittenäs ja löydä keinot toteuttaa ne. Kuulostaa siltä, ettet ees oikeasti halua eroon kumppanistas ja nää ajat on niitä, jotka voi lujittaa teitä kahta.

Oli se sitten keskiaikaista miekkailua, lukupiiri asuinalueen kirjastossa, opintojen loppuunsaattaminen, kahden viikon reissu Kiinaan yksin, vapaaehtoisena Valamossa kesä tai karaokekuningattaren titteli, niin hanki jotain omaa mistä tykkäät. Miksi mies ja teidän yhteinen tulevaisuus pitäisi hivata ulos ikkunasta? Jopa lapsiperheenä voi kukin ollaoma itsensä. Älä panikoi turhasta, ap!

 

["Laila"]

Kerron sinulle ap salaisuuden: kukaan ei ole täydellinen. Turha odottaa sellaista miestä, joka täyttäisi kaikki tarpeesi ja toiveesi. Itse kritisoin nuorena kovastikin miestäni puhumattomuudesta. Hän on jörrikkä, jonka kanssa ei keskustelua saa aikaiseksi ja kaikki tärkeätkin asiat joudun kiskomaan hänestä väkisin ulos.

Katkaisin välimme monen vuoden seurustelun jälkeen. Janosin uusia kokemuksia ja seikkailuja ja niitä sainkin. Valitettavasti pian huomasin, ettei kukaan ollutkaan jättämäni mieheni vertainen. Löytyi kyllä sosiaalisesti lahjakkaita ja henkevät keskustelut hallitsevia miehiä, mutta heiltä puuttui sitten jotain muuta todella tärkeää. Vertasin kaikkia miehiä vain exääni, eikä kukaan mahtunut hänen saappaisiinsa. Jörrikkämäisyys alkoi tuntua pieneltä pahalta, kun muu paketti mätti. Vuosien eron jälkeen palasimme yhteen. Onnekseni myös mies ei ollut pystynyt unohtamaan minua. Jos hän olisi ehtinyt perustaa perheen jonkun muun kanssa, niin olisin ollut loppuelämäni onneton ja joutunut tyytymään toiseksi parhaaseen mieheen.

Mieheni on edelleen puhumaton jörrikkä ja muitakin vikoja hänessä on, mutta silti hän on se kaikkein rakkain. Minulle tärkeää on tietää, että hän rakastaa ja kunnioittaa minua, vaikkei sitä juuri näytäkään. Tiedän sen silti. Henkisen tyydytyksen saan ystävieni kautta. Heidän kanssaan keskustelen kaiken maailman asioista. Olenkin oivaltanut, ettei puolisoni tarkoitus ole tyydyttää minun tarpeitani. Minun on itse tehtävä omasta elämästäni hyvää, en voi vaatia toista tekemään siitä hyvää.

 

["Laila"]

Luuletko, että miehesi olisi hyvä isä?

Näin jälkiviisaana voin antaa neuvon, että kannattaa valita sellainen mies, joka todella on sitoutunut perheeseensä, on valmis ottamaan vastuuta lapsistaan (ja kodinhoidosta) ja sietää arkea. Näille asioille en osannut antaa arvoa vielä lapsettomana, mutta nyt kahden pienen lapsen äitinä osaan arvostaa miestä, joka ei huitele kaikkia iltoja omissa harrastuksissaan ja joka ottaa osaa myös arjen pyörittämiseen kotona. Yksin olisin uupunut jo aikoja sitten.

 

["vieras"]

Laila: En usko että jokaiselle ihmiselle on vain se yksi "oikea". Sellainen ajattelutapa saattaa aiheuttaa sen, että tarrautuukin vahingossa väärään tai yksinkertaisesti huonoon mieheen. Kyllä rakkautta riittää maailmassa. Jos ei yhden kanssa onnistu, on aika musertava ajatus, että hän oli se oikea ja nyt pitää elää loppuelämä yksin. AP.kin jo miettii etukäteen miten tulisi kaipaamaan exäänsä jos olisi uuden miehen kanssa, mutta eihän se niin mene. ON täysin mahdollista päästää vanhasta irti, ja rakastaa jotain muuta tyyppiä. Turha velloa negatiivisissa fiiliksissä, varsinkin kun kaikki on hyvin eikä ole mitään todellista murhetta, AP! Kaiken lisäksi mies on sanonut että "päästää"sinut puolen vuoden seikkailulle, eikä silti lopeta suhdetta. Mitä vielä valitat? Ota itseäsi niskasta kiinni, ja toteuta joku unelmasi. Jos sinulla sellaisia ei ole, sitten on syväluotaamisen aika miettiä mitä oikeasti haluat. Jos et 28-vuotiaana halua lähteä maailmalle hieman tutkiskelemaan itseäsi, minusta se on hyvin hyvin outoa.

 

["Tunne"]

[QUOTE="kerttu";27763690]Vaikutat läheisriippuvaiselta; näytät aloitusviestissäsi tiedostavan ongelman suhteessanne, mutta et uskalla/saa aikaiseksi toteuttaa mitään muutoksia.[/QUOTE]

Totta. Tajusin tämän itsekin juuri eilen. Olen läheisriippuvainen. Tarkoittaako se sitä, että olisin pohjimmiltani onneton tai tyytymätön, vaikka minulla olisi mitä, sillä elän toisen ihmisen kautta? Tajusin, että elän mieheni kautta. Minun pitäisi nousta omille jaloilleni. Tiedättekö, minusta tuntuu siltä, että jos tekisin jotain, mistä todella nauttisin, niin olisin huolissani vain miehen reaktioista tekemisiini. Jos vaikkapa liittyisin kuoroon, niin kuin olen pidemmän aikaa jo haaveillut, pelkään, ettei mies olisikaan täysillä tukenani. Pelkään, etten saisi mieheltä isoa halausta ja hymyä jonkun tärkeän esiintymisen jälkeen. Eli tällaisia tosi hävettäviä, vääriä, lapsellisia ajatuksia.

Nyt on tapahtunut jotakin ihmeellistä. Myrsky välillämme laantui. Kävin aivan pohjalla, soitin kriisipuhelimeenkin kun luulin sekoavani. Ja hain keskusteluapua netissä ammattilaiselta. Ja tuon jälkeen meillä oli eilen illalla kotona miehen kanssa kevyt tunnelma. Näin sen oikein miehenkin silmistä. Ja omistani. Hengitinkin levollisesti. Joku rauha laskeutui. Juttelimme jotakin ihan kevyttä ja hymyilimme. Kävin jossain todella kuilun pohjalla ja nyt vaan kuulostelen tätä oloa. Mitä tämä on? Mitä haluan? Tuntuu, että nyt voisimme joko erota tai jatkaa uudelta pohjalta. Aika pelottavaakin, aivan kuin olisi tullut välinpitämätön tunne miestä kohtaan, mutta toisaalta mieleeni tulee kaikenlaisia ideoita, miten voisimme jatkossa kehittää ja piristää suhdettamme. Miten voisimme vapautua keskenämme. Tunnistaako kukaan kokeneensa vastaavaa?

 

["Tunne"]

Orastava kolmen kympin kriisi. Kun ei teilä lapsiakaan ole niin mikä estää sua lähtemästä interraililla, festareille tai mitä ikinä nuoruuden aikana jäit vaille. Parisuhdettakaan ei moisen vuoksi tartte katkolle laittaa. Käsittääkseni parisuhteessa tulee vaihe,jolloin opetellaan elämään omana yksilönä toisen rinnalla. Sulla se yksilön etsimisen vaihe nyt, etsi omat haaveet omana ittenäs ja löydä keinot toteuttaa ne. Kuulostaa siltä, ettet ees oikeasti halua eroon kumppanistas ja nää ajat on niitä, jotka voi lujittaa teitä kahta.

Oli se sitten keskiaikaista miekkailua, lukupiiri asuinalueen kirjastossa, opintojen loppuunsaattaminen, kahden viikon reissu Kiinaan yksin, vapaaehtoisena Valamossa kesä tai karaokekuningattaren titteli, niin hanki jotain omaa mistä tykkäät. Miksi mies ja teidän yhteinen tulevaisuus pitäisi hivata ulos ikkunasta? Jopa lapsiperheenä voi kukin ollaoma itsensä. Älä panikoi turhasta, ap!

Juuri tällaisia ajatuksia ja ideoita mielessäni on pyörinyt nyt noin vuorokauden ajan. Outoa, en olisi uskonut, että oman itsen etsimisestä voi seurata tällainen massiivinen kriisi. Edellisessä viestissänikin jo sanoin samansuuntaisesti, että minua pelottaa lähteä todella toteuttamaan itseäni, koska tuntuu, että jos muutun todella radikaalisti tai koen yksin jotain todella mullistavaa, mies tippuu jotenkin kelkasta. Osasinko selittää?

 

["mies"]

[QUOTE="Laila";27763752]Mieheni on edelleen puhumaton jörrikkä ja muitakin vikoja hänessä on, mutta silti hän on se kaikkein rakkain. Minulle tärkeää on tietää, että hän rakastaa ja kunnioittaa minua, vaikkei sitä juuri näytäkään. Tiedän sen silti. Henkisen tyydytyksen saan ystävieni kautta. Heidän kanssaan keskustelen kaiken maailman asioista. Olenkin oivaltanut, ettei puolisoni tarkoitus ole tyydyttää minun tarpeitani. Minun on itse tehtävä omasta elämästäni hyvää, en voi vaatia toista tekemään siitä hyvää.[/QUOTE]

Kaunis tarina, mutta kyllähän sama mies voi sekä keskustella ja osoittaa että rakastaa ja kunnioittaa. Itse olen sellainen.

Sanoisin myös, että kyllä puoliso osaltaan vaikuttaa elämänlaatuun (ja häneltä voi vaatia hyvää kohtelua, jos kokee itse olevansa sen arvoinen ja tarjoaa sitä hänelle). Tietenkin viime kädessä olemme itse vastuussa onnestamme.

 

["Tunne"]

Menee nyt ihan monologiksi, mutta toivottavasti joku kohta liittyy keskusteluun.

Tajuan nyt, mikä on seksin rooli parisuhteessa. Se kuvastaa sitä kaikkea muuta yhteyttä parisuhteessa. Ja seksiä meillä ei ole ollut kuin ehkä kerran kuussa viimeisen parin vuoden aikana. Välillä parin kuukauden välein. Mutta ei kai tämäkään ihan toivoton tilanne ole, jos nyt tajuamme, mikä asiassa mättää. Ainakin siinä mättää ujosteluni. Ja tuo läheisriippuvuus. Eli en ole todella uskaltanut kertoa, mitä oikeasti haluaisin. Nämä yhteiset vuodet vaikuttavat nyt elämättömältä elämältä.

 

["Tunne"]

[QUOTE="mies";27776557]Kaunis tarina, mutta kyllähän sama mies voi sekä keskustella ja osoittaa että rakastaa ja kunnioittaa. Itse olen sellainen.

Sanoisin myös, että kyllä puoliso osaltaan vaikuttaa elämänlaatuun (ja häneltä voi vaatia hyvää kohtelua, jos kokee itse olevansa sen arvoinen ja tarjoaa sitä hänelle). Tietenkin viime kädessä olemme itse vastuussa onnestamme.[/QUOTE]

Uskon, että nämä on sellaisia asioita, joihin kasvetaan elämänkokemuksen myötä. Ja se onkin se epävarmuus, joka minulla on. Voinko luottaa siihen, että miehen kypsyy henkisesti? Jarruttelenko omaa henkistä kehitystäni miehen takia, koska pelkään jääväni yksin ajatusteni ja henkisyyteni kanssa? Vastaus on kyllä. Olisi niin paljon helpompaa olla ei-filosofinen ihminen.

 

["Tunne"]

[QUOTE="Laila";27763757]Luuletko, että miehesi olisi hyvä isä?

Näin jälkiviisaana voin antaa neuvon, että kannattaa valita sellainen mies, joka todella on sitoutunut perheeseensä, on valmis ottamaan vastuuta lapsistaan (ja kodinhoidosta) ja sietää arkea. Näille asioille en osannut antaa arvoa vielä lapsettomana, mutta nyt kahden pienen lapsen äitinä osaan arvostaa miestä, joka ei huitele kaikkia iltoja omissa harrastuksissaan ja joka ottaa osaa myös arjen pyörittämiseen kotona. Yksin olisin uupunut jo aikoja sitten.[/QUOTE]

Kyllä mä uskoisin, että mies olisi hyvä isä. Mun epäilykset kohdistuu negatiivisten tunteiden käsittelyyn. Mies on petrannut siinä tosi paljon, mutta mulla on pieni kutina siitä, että palaisiko miehellä käämit lasten kanssa? No, ainakaan mies ei ole mikään bilettäjä vaan vastuullinen tyyppi.

En tiedä, miten me osattaisiin miehen kanssa enää tehdä päätös, että aletaan yrittämään lasta. Ollaan meinaan pariin kertaan jo suunniteltu aloittavamme, mutta se on aina jäänyt joidenkin epävarmojen fiilisten takia.

 

["mies"]

[QUOTE="Tunne";27776595]Uskon, että nämä on sellaisia asioita, joihin kasvetaan elämänkokemuksen myötä. Ja se onkin se epävarmuus, joka minulla on. Voinko luottaa siihen, että miehen kypsyy henkisesti? Jarruttelenko omaa henkistä kehitystäni miehen takia, koska pelkään jääväni yksin ajatusteni ja henkisyyteni kanssa? Vastaus on kyllä. Olisi niin paljon helpompaa olla ei-filosofinen ihminen.[/QUOTE]

On mielestäni tervetullutta, että tiedostat henkisen yhteyden tärkeyden. Pidän erikoisena sitä, että naiset tyypillisesti, ottamatta kantaa omaan tapaukseesi, ovat tietoisempia siitä tuossa 16-22v (kun romanttiset haaveet ovat vahvempia ja ollaan kokemattomia), mutta se usein katoaa johonkin sen jälkeen... Kunnes voidaan taas havahtua lähempänä 30v, että tätäkin ulottuvuutta tarvitaan. Mennään eräänlaiseen lukkotilaan hetkeksi. Ihmiset karsivat liikaa naiiviuttaan pois ihan oman etunsa kannalta - yllättävän iso osa viettää aikaansa "ihan jees" -suhteessa sen sijaan että voisi toteuttaa näitä nuoruutensa haaveita, edes osaksi.

Toisaalta kukaan ei ole kaikkea. Esim. itse osaan puhua ja osoittaa monin tavoin kiintymystä, mutta en ole läheskään yhtä hyvin kotonani käytännöllisissä töissä tai erämaamökillä. Johonkin tulisi myös tyytyä. On vaikea sanoa asiaa enempää tuntematta, oletteko vain jotenkin ajautuneet erillenne, siltä se kuulostaa. Pointsit miehellesi että tunnustaa vajavuutensa.

Olen myös suhteita filosofisesti kokeva Mutta liiallinen analysointi on myös huono juttu. Toisella voi olla tärkeä rooli käytännön toteuttajana ja jalat maassa. Jos taas teillä oli intohimoa, se on kadonnut johonkin tai sitä ei edes ollut, koska sinulla oli "lukko" päällä, jonka varjolla miehesi otit. Kumppania ei kannata mielestäni ottaa ihan kevyin perustein, mutta täydellistä ei ole, ei ihmistä eikä suhdetta.

Lopuksi: mielestäni ei kannata elää maailmasta erillään, mutta kannattaa myös välttää tuntemasta huonoa itsetuntoa ulkopuolisten ihanteiden, odotusten tai imagojen vuoksi. Jos niin käy, jotain on vialla identiteetissäsi. Eikä tähän välttämättä ole lääke esim. seikkailu ja irtosuhteet. Kokeminen kokemisen vuoksi on vähemmän tärkeää kuin tyytyväisyys ja hyvä olo itsen kanssa. Enemmän apua saisit jos puhuisit miehellesi asiat, joita täällä puhut vieraille.

 

["vieras"]

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2162493-mika-mulla-parisuhdeavautuminen/

Sun ja tämän kirjoittajan kannattaisi jutella keskenänne, tunnutte olevan samassa elämäntilanteessa. Vai oletko molempien ketjujen kirjoittaja?

 

["Tunne"]

[QUOTE="vieras";27776703]http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2162493-mika-mulla-parisuhdeavautuminen/

Sun ja tämän kirjoittajan kannattaisi jutella keskenänne, tunnutte olevan samassa elämäntilanteessa. Vai oletko molempien ketjujen kirjoittaja?[/QUOTE]

Vau, olet uskomattoman taitava. Minä olen tuon ketjun aloittaja. Olen puulla päähän lyöty.