A
ap
Vieras
Tietenkään kukaan ulkopuolinen ei osaa tuohon vastata, mutta jotain neuvoja kaipailisin. Yritän kertoa meidän tilanteesta mahdollisimman tarkasti.
Meillä on kaksi lasta, joista toinen on ihan pieni. Naimisissa ollaan oltu neljä vuotta ja yhdessä seitsemän. Mies on töissä ja minä kotona lasten kanssa ja meillä on oma talo. Ongelmia on paljon ja välillä on tosi huonoja päiviä ja toisinaan sitten taas vähän parempia, mitään tosi hyviä päiviä on tuskin koskaan. Jotenkin tämä suhde ei vaan toimi eikä ole ehkä toiminut enää pitkään aikaan.
Yksi ongelma on se, että mies on laiska. Töistä tullessaan yleensä vain lysähtää sohvalle ja siinä sit makaa koko illan katsellen tv:tä tai toisinaan olemalla tietokoneella. Ei jaksa tehdä mitään perheen kanssa, ei viitsi ikinä olla lasten kanssa, lukea satuja tai leikkiä. Ei vaihda ikinä vaippoja lapsille ilman käskemättä tai ei yleensäkään tee mitään ilman käskemättä/pyytämättä. Ainut mistä kiinnostuu on autot, omaa autoa jaksaa korjailla aina ja hakea netistä loputtomiin tietoa miten joku korjataan yms. Kuntoilla ei jaksa yhtään, silloin kun alettin seurustelemaan mies kuntoili suhteellisen paljon, mutta nyt ei ole moneen vuoteen enää tehnyt mitään. Hyvä kun lenkille saan hänet lähtemään mukaani kerran kuukaudessa ja sekin on yleensä kovan taistelun takana.
Esikoistamme minun mielestäni kohtelee väärin. Huutaa vaan heti jos toinen tekee jotain väärin eikä selitä lapselle mitä tämä teki väärin. Itsekään en ole mikään lepsu kasvattaja, vaan komennan kyllä lasta jos väärin tekee, mutta minun mielestäni mieheni huutamisessa ei ole mitään järkeä ja välillä tuntuu että lapsi pelkää isäänsä, kun tämä huutaa hänelle. Eikä miehen kasvatustavoissa muutenkaan ole järkeä, ei ole mitään pitkäjänteisyyttä että jos joku on kiellettyä ensin niin saattaakin kohta olla jo sallittua, kun mies ei vaan jaksa enää vaivautua komentamaan lasta. Lapsi tietenkin testaa paljon ja on kyllä oikeasti usein tosi rasittavaa kun saa miljoona kertaa kieltää jostain asiasta eikä siltikään aina mene perille, mutta eihän lapsi ikinä opikaan mitä saa ja ei saa tehdä, kun säännöt tuntuu muuttumaan koko ajan.
Ulkopuolisille mies osaa kuitenkin esittää ihan hyvää isää. Ulkopuoliset eivät varmaan edes uskoisi jos kertoisin kuinka mies huutaa pojalle.
Mies ei myöskään osallistu perheen elämään juurikaan, on kyllä paikalla, mutta ei läsnä. Kaikki on minun harteillani, esim. ristiäisiä varten ei ole tehnyt mitään, ei ole esim. suostunut keskustelemaan kummeista ollenkaan, joten ne on edelleen päättämättä. Tuntuu että mies ei vaan välitä, ei minusta tai lapsista. Mistään ei jaksa puhua tai keskustella. Jos yritän jostain lapsiin liittyvästä vaikka keskustella, niin toinen ei edes kuuntele. Tuntuu kuin olisin yksinhuotajana tässä suhteessa, kun toinen ei ota mitään vastuuta. Esimerkkinä: esikoinen ei tarvitse vaippaa päivisin, vaan osaa tehdä pottaan asiansa. Kuitenkin kun mies on lasten kanssa, niin laittaa heti esikoisella vaipan, koska ei jaksa huolehtia potalla käymisestä. Tai jos vauva huutaa sängyssään mies ei mene ikinä katsomaan, vaan odottaa vai että minä menen.
Meillä ei ole ollenkaan läheisyyttä, ei minkäänlaista. Toki synnytyksestä on vasta niin vähän aikaa etten seksiä vielä haluaisikaan, mutta mitään muutakaan läheisyyttä ei ole eikä ollut raskausaikanakaan. Seksiä ei myöskään ole ollut kuin hyvin harvoin, jo ennen toista lasta ehkä kerran kuukaudessa mies halusi jotain (itse haluaisin paljon useammin). Mies ei kuitenkaan ole pettävää tyyppiä, joten en usko että siitä on kyse.
En ole onnellinen tässä suhteessa, mutta en haluaisi erotakaan. Tietenkin vikoja on paljon minussakin eikä ainostaan miehessä. En vain tiedä miten voisin tätä suhdetta yrittää korjata, kun mies ei halua edes keskustella koko asiasta, saati yrittää muuttua. Mun mielestä esim. tuo esikoisella huutaminen ei ole normaalia enkä halua että mun lapsia kasvatetaan niin. Olen monta kertaa sanonut asiasta miehelle, mutta ei mitään vaikutusta ja tuntuu ettei mies näe käytöksessään edes mitään väärää.
Itse en ole koskaan elänyt ns. normaalissa perheessä tai nähnyt normaalia toimivaa parisuhdetta. Oma isäni oli väkivaltainen ja alistava koko perheelle ja edelleen äiti vaan hänen kanssaan asuu ja elää eikä ole osannut/uskaltanut lähteä. Tietenkin tuo oman lapsuuden perheeni toimimattomuus heijastuu varmaan edelleen paljon minun elämääni. Minusta tuntuu ehkä utopitiselta että joku todella voisi olla onnellinen parisuhteessaan siksi en ehkä osaa sellaista parisuhdetta itsellenikään odottaa.
Monta kertaa olen jo tosissani miettinyt eroa hakevani, mutta en ole kuitenkaan hakenut. Ehkä toivoisin, että tämän suhteen voisi vielä jotenkin pelastaa, en vain tiedä miten se tehtäisiin. Miten saisin miehen silmät avautuman?
Meillä on kaksi lasta, joista toinen on ihan pieni. Naimisissa ollaan oltu neljä vuotta ja yhdessä seitsemän. Mies on töissä ja minä kotona lasten kanssa ja meillä on oma talo. Ongelmia on paljon ja välillä on tosi huonoja päiviä ja toisinaan sitten taas vähän parempia, mitään tosi hyviä päiviä on tuskin koskaan. Jotenkin tämä suhde ei vaan toimi eikä ole ehkä toiminut enää pitkään aikaan.
Yksi ongelma on se, että mies on laiska. Töistä tullessaan yleensä vain lysähtää sohvalle ja siinä sit makaa koko illan katsellen tv:tä tai toisinaan olemalla tietokoneella. Ei jaksa tehdä mitään perheen kanssa, ei viitsi ikinä olla lasten kanssa, lukea satuja tai leikkiä. Ei vaihda ikinä vaippoja lapsille ilman käskemättä tai ei yleensäkään tee mitään ilman käskemättä/pyytämättä. Ainut mistä kiinnostuu on autot, omaa autoa jaksaa korjailla aina ja hakea netistä loputtomiin tietoa miten joku korjataan yms. Kuntoilla ei jaksa yhtään, silloin kun alettin seurustelemaan mies kuntoili suhteellisen paljon, mutta nyt ei ole moneen vuoteen enää tehnyt mitään. Hyvä kun lenkille saan hänet lähtemään mukaani kerran kuukaudessa ja sekin on yleensä kovan taistelun takana.
Esikoistamme minun mielestäni kohtelee väärin. Huutaa vaan heti jos toinen tekee jotain väärin eikä selitä lapselle mitä tämä teki väärin. Itsekään en ole mikään lepsu kasvattaja, vaan komennan kyllä lasta jos väärin tekee, mutta minun mielestäni mieheni huutamisessa ei ole mitään järkeä ja välillä tuntuu että lapsi pelkää isäänsä, kun tämä huutaa hänelle. Eikä miehen kasvatustavoissa muutenkaan ole järkeä, ei ole mitään pitkäjänteisyyttä että jos joku on kiellettyä ensin niin saattaakin kohta olla jo sallittua, kun mies ei vaan jaksa enää vaivautua komentamaan lasta. Lapsi tietenkin testaa paljon ja on kyllä oikeasti usein tosi rasittavaa kun saa miljoona kertaa kieltää jostain asiasta eikä siltikään aina mene perille, mutta eihän lapsi ikinä opikaan mitä saa ja ei saa tehdä, kun säännöt tuntuu muuttumaan koko ajan.
Ulkopuolisille mies osaa kuitenkin esittää ihan hyvää isää. Ulkopuoliset eivät varmaan edes uskoisi jos kertoisin kuinka mies huutaa pojalle.
Mies ei myöskään osallistu perheen elämään juurikaan, on kyllä paikalla, mutta ei läsnä. Kaikki on minun harteillani, esim. ristiäisiä varten ei ole tehnyt mitään, ei ole esim. suostunut keskustelemaan kummeista ollenkaan, joten ne on edelleen päättämättä. Tuntuu että mies ei vaan välitä, ei minusta tai lapsista. Mistään ei jaksa puhua tai keskustella. Jos yritän jostain lapsiin liittyvästä vaikka keskustella, niin toinen ei edes kuuntele. Tuntuu kuin olisin yksinhuotajana tässä suhteessa, kun toinen ei ota mitään vastuuta. Esimerkkinä: esikoinen ei tarvitse vaippaa päivisin, vaan osaa tehdä pottaan asiansa. Kuitenkin kun mies on lasten kanssa, niin laittaa heti esikoisella vaipan, koska ei jaksa huolehtia potalla käymisestä. Tai jos vauva huutaa sängyssään mies ei mene ikinä katsomaan, vaan odottaa vai että minä menen.
Meillä ei ole ollenkaan läheisyyttä, ei minkäänlaista. Toki synnytyksestä on vasta niin vähän aikaa etten seksiä vielä haluaisikaan, mutta mitään muutakaan läheisyyttä ei ole eikä ollut raskausaikanakaan. Seksiä ei myöskään ole ollut kuin hyvin harvoin, jo ennen toista lasta ehkä kerran kuukaudessa mies halusi jotain (itse haluaisin paljon useammin). Mies ei kuitenkaan ole pettävää tyyppiä, joten en usko että siitä on kyse.
En ole onnellinen tässä suhteessa, mutta en haluaisi erotakaan. Tietenkin vikoja on paljon minussakin eikä ainostaan miehessä. En vain tiedä miten voisin tätä suhdetta yrittää korjata, kun mies ei halua edes keskustella koko asiasta, saati yrittää muuttua. Mun mielestä esim. tuo esikoisella huutaminen ei ole normaalia enkä halua että mun lapsia kasvatetaan niin. Olen monta kertaa sanonut asiasta miehelle, mutta ei mitään vaikutusta ja tuntuu ettei mies näe käytöksessään edes mitään väärää.
Itse en ole koskaan elänyt ns. normaalissa perheessä tai nähnyt normaalia toimivaa parisuhdetta. Oma isäni oli väkivaltainen ja alistava koko perheelle ja edelleen äiti vaan hänen kanssaan asuu ja elää eikä ole osannut/uskaltanut lähteä. Tietenkin tuo oman lapsuuden perheeni toimimattomuus heijastuu varmaan edelleen paljon minun elämääni. Minusta tuntuu ehkä utopitiselta että joku todella voisi olla onnellinen parisuhteessaan siksi en ehkä osaa sellaista parisuhdetta itsellenikään odottaa.
Monta kertaa olen jo tosissani miettinyt eroa hakevani, mutta en ole kuitenkaan hakenut. Ehkä toivoisin, että tämän suhteen voisi vielä jotenkin pelastaa, en vain tiedä miten se tehtäisiin. Miten saisin miehen silmät avautuman?
