G: isovanhemmattomia palstalaisia? (aikuisia)

[onneton äiti -73]

kirjoitin tuossa joku aika sitten lasteni ainoista isovanhemmista jotka ovat täysin piittaamattomia eivätkä halua olla tekemisissä lasten kanssa millään muotoa. Parhaillani poden "luopumisen tuskaa" siitä asiasta että en koskaan, siis ikinä, tule saamaan lapsilleni isovanhempia, samanlaisia kuin itselläni lapsuudessani oli. Samalla tulee myös ongelmia siitä, miten asian lapsille selitän. Totuus on toki paras tapa, mutta en oikein voi suoraan sanoa lapsille että isovanhemmat eivät välitä teistä tippaakaan tai halua tietää mitä teille kuuluu. Uskonkin taustalla olevan narsismia/persoonallisuushäiriötä sillä isäni on piittamattomuuden lisäksi ollut koko lapsuuteni erittäin agressiivinen ja väkivaltainen.

Lähinnä omaa mielenrauhaani ajatellen olisin kysynyt muutaman kysymyksen sellaisilta joilla ei ole omassa lapsuudessaan ollut isovanhempia:

1) jos sinulla ei ollut isovanhempia (joko ollenkaan olemassa tai sitten etäiset ja tuntemattomat) niin osasitko lapsena tai nuorena kaivata niitä?

2) osasitko "benchmarkata" naapurin tms lapsiin, eli jos kaveri pääsi mummolaan, ukki vei kalaan tai muuta, niin ajattelitko koskaan että miksi minä en pääse?

3) herättikö isovanhemmattomuus kysymyksiä, ts kysyitkö koskaan omilta vanhemmiltasi mikseivät isovanhemmat ole elämässäsi (jos olivat siis elossa)

4) koetko aikuisena jääneesi jostain paitsi?


Itselläni oli ihanat isovanhemmat ja kiva mummolla jossa kaikkein onnellisimmat lapsuudenhetket aikanaan vietin. Kotona ei siis kovin onnellista ollut. Omia lapsiani en toki haluaisikaan viedä väkivaltaiselle isälleni hoitoon, mutta kyse ei olekaan nyt konkretiasta vaan siitä, että minun pitäisi luopua siitä unelmasta että isovanhemmat lapsilleni joskus saisin. Nyt vain eniten pelkään sitä, että lapseni jää jotain vaille ja on jotenkin "surullinen" tilanteesta kun ne isovanhemmat jäävät puuttumaan.

Olen kyllä joskus kuullut joiltan isovanhemmattomilta sen, että kun niitä isovanhempia ei ollut niin ei varsinaisesti osannut niitä kaivatakaan. Onko tämä totta vai ei?

 

[vieras]

Mulla oli 3 biologista isovanhempaa, joista vain yksi tahtoi olla mummoni. "Pappaa" tapasin vain muutamia kertoja, enkä oikeen oppinut tuntemaan häntä. Ja toista mummoa tapasin lapsena, mutta ollessani teini, mummo teki selväksi, ettei kaipaa minua enää. Veljeni oli hänen ainoa lapsenlapsensa, vaikka minäkin olisin ollut. Kyllä se harmitti. Jälkikäteen olin vähän katkera, ettei mulla ollut kuin yksi mummo ja veljelläni enemmän. Biologinen isoisäni kuoli vuosi sitten ja hänen tavaroistaan löytyi mm. mun ylioppilaskuvani kehystettynä. Ties vaikka olisi ollut esilläkin, kun oli kehyksetkin oikeen hommannut. Silloin kouraisi syvältä, kun sen näin. Tämä "pappa" siis tiedosti meidän olemassaolomme ja lähetti rahaa rippilahjaksi yms, mutta ei halunnut tavata kuin hyvin harvoin ja satunnaisesti. Olisin halunnut tutustua häneen, mutta ei väkisin.

 

[Alaston lohikäärme]

Mulla ei oo ollu isovanhempia elossa, mut eihän lapsi oikein osaa kaivata sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan. Lähinnä aloin kaipaamaan isovanhempia vasta aikuisiällä.

 

[isoäiti]

kirjoitin tuossa joku aika sitten lasteni ainoista isovanhemmista jotka ovat täysin piittaamattomia eivätkä halua olla tekemisissä lasten kanssa millään muotoa. Parhaillani poden "luopumisen tuskaa" siitä asiasta että en koskaan, siis ikinä, tule saamaan lapsilleni isovanhempia, samanlaisia kuin itselläni lapsuudessani oli. Samalla tulee myös ongelmia siitä, miten asian lapsille selitän. Totuus on toki paras tapa, mutta en oikein voi suoraan sanoa lapsille että isovanhemmat eivät välitä teistä tippaakaan tai halua tietää mitä teille kuuluu. Uskonkin taustalla olevan narsismia/persoonallisuushäiriötä sillä isäni on piittamattomuuden lisäksi ollut koko lapsuuteni erittäin agressiivinen ja väkivaltainen.

Lähinnä omaa mielenrauhaani ajatellen olisin kysynyt muutaman kysymyksen sellaisilta joilla ei ole omassa lapsuudessaan ollut isovanhempia:
Eikö lastesi isällä ole vanhempia??
1) jos sinulla ei ollut isovanhempia (joko ollenkaan olemassa tai sitten etäiset ja tuntemattomat) niin osasitko lapsena tai nuorena kaivata niitä?

2) osasitko "benchmarkata" naapurin tms lapsiin, eli jos kaveri pääsi mummolaan, ukki vei kalaan tai muuta, niin ajattelitko koskaan että miksi minä en pääse?

3) herättikö isovanhemmattomuus kysymyksiä, ts kysyitkö koskaan omilta vanhemmiltasi mikseivät isovanhemmat ole elämässäsi (jos olivat siis elossa)

4) koetko aikuisena jääneesi jostain paitsi?


Itselläni oli ihanat isovanhemmat ja kiva mummolla jossa kaikkein onnellisimmat lapsuudenhetket aikanaan vietin. Kotona ei siis kovin onnellista ollut. Omia lapsiani en toki haluaisikaan viedä väkivaltaiselle isälleni hoitoon, mutta kyse ei olekaan nyt konkretiasta vaan siitä, että minun pitäisi luopua siitä unelmasta että isovanhemmat lapsilleni joskus saisin. Nyt vain eniten pelkään sitä, että lapseni jää jotain vaille ja on jotenkin "surullinen" tilanteesta kun ne isovanhemmat jäävät puuttumaan.

Olen kyllä joskus kuullut joiltan isovanhemmattomilta sen, että kun niitä isovanhempia ei ollut niin ei varsinaisesti osannut niitä kaivatakaan. Onko tämä totta vai ei?

 

[ap]

Mulla oli 3 biologista isovanhempaa, joista vain yksi tahtoi olla mummoni. "Pappaa" tapasin vain muutamia kertoja, enkä oikeen oppinut tuntemaan häntä. Ja toista mummoa tapasin lapsena, mutta ollessani teini, mummo teki selväksi, ettei kaipaa minua enää. Veljeni oli hänen ainoa lapsenlapsensa, vaikka minäkin olisin ollut. Kyllä se harmitti. Jälkikäteen olin vähän katkera, ettei mulla ollut kuin yksi mummo ja veljelläni enemmän. Biologinen isoisäni kuoli vuosi sitten ja hänen tavaroistaan löytyi mm. mun ylioppilaskuvani kehystettynä. Ties vaikka olisi ollut esilläkin, kun oli kehyksetkin oikeen hommannut. Silloin kouraisi syvältä, kun sen näin. Tämä "pappa" siis tiedosti meidän olemassaolomme ja lähetti rahaa rippilahjaksi yms, mutta ei halunnut tavata kuin hyvin harvoin ja satunnaisesti. Olisin halunnut tutustua häneen, mutta ei väkisin.

olisin vielä kysynyt tarkennuksena, että olitko katkera nimeomaan isovanhemmillesi etkä omille vanhemmillesi? Aikuisena toki ymmärtää että se ei ole omien vanhempien syy jos isovanhemmat ovat tunnekylmiä, mutta voiko lapsi jotekin tulkita tilanteen väärin ja pitää sitä omien vanhempiensa syynä? (esim. "miksi isä ja äiti eivät vain vie minua mummolaan")

 

[ap]

 

[Pesky Pixie]

Mulla ainoastaan kaksi biologista isovanhempaa, joista toinen oli ihan hirveä juoppo eikä kuulunut elämääni millään lailla. Mummoni kuoli kun olin 16v, ja kuului aika paljonkin elämääni kun olin ihan pieni, mutta kun muutimme kauemmas, näimme muutamia kertoja vuodessa enää. En ole ainakaan katkera kenellekään, mutta pienenä lapsena tunsin kyllä kateutta kun kavereilla ja serkuilla oli isovanhempia, jotka osallistuivat heidän elämäänsä. Musta sitä olisi korvannut, jos olisi ollut edes JOITAIN aikuisia muita kuin vanhemmat, jotka osallistuvat elämään, kummeja, setiä, tätejä tms. Mutta kun ei ollut niitäkään. :/

 

[harmaana]

Mulla oli elossa 2 mummoa ja 1 pappa, joka ei ollut oikeasti pappani, mutta mummon "uusi" mies (isän isäni kuoli kun isä oli vauva ja parin vuoden päästä mummo meni uusiin naimisiin).

Mummo oli inhottava, käytiin siellä, mutta inhosin häntä. Hän höpötti kummia juttuja, mulle jo pienenä kaikkea "pidä itsesi puhtaana", "älä anna poikien kähmiä" jne. Tos vastenmielinen tapaus, jolle kuukautiset oli jo kauhistus ja merkki ettei ole "puhdas". Vittuili äidilleni meidän kuullen. Mummo kuoli kun olin 18 v. En surrut yhtään.

Toinen mummola oli kiva niin kauan kuin se pappa oli elossa. Hän kuoli, kun olin melkein 9 v. Sen jälkeen tämä mummo on jäänyt etäiseksi. Käytiin edelleen toki, mutta ei olla läheisiä. Yritin lähentyä aikuisisällä, ei paljoa kiinnostanut. Hän elää vieläkin.

Lapsena en tajunnut olla kade muille tästä. Aikuisena tajusin, mitä se olisi voinut olla.

Nyt meidän lapsilla (4 ja 2 v) on hyvä mummola (omat vanhemmat) ja puolihöperö dementoitunut mummo (miehen äiti). Paremmin on asiat kun mulla. Plus ihana täti, siskoni, jota mulla ei myöskään ollut.

 

[harmaana vielä:]

Luin muiden vastaukset, ja mulla taas oli korvaavana kummitätini, jonka kanssa olemme edelleen hyvissä väleissä ja on kuin toinen mummola omille lapsilleni.