O
onneton äiti -73
Vieras
kirjoitin tuossa joku aika sitten lasteni ainoista isovanhemmista jotka ovat täysin piittaamattomia eivätkä halua olla tekemisissä lasten kanssa millään muotoa. Parhaillani poden "luopumisen tuskaa" siitä asiasta että en koskaan, siis ikinä, tule saamaan lapsilleni isovanhempia, samanlaisia kuin itselläni lapsuudessani oli. Samalla tulee myös ongelmia siitä, miten asian lapsille selitän. Totuus on toki paras tapa, mutta en oikein voi suoraan sanoa lapsille että isovanhemmat eivät välitä teistä tippaakaan tai halua tietää mitä teille kuuluu. Uskonkin taustalla olevan narsismia/persoonallisuushäiriötä sillä isäni on piittamattomuuden lisäksi ollut koko lapsuuteni erittäin agressiivinen ja väkivaltainen.
Lähinnä omaa mielenrauhaani ajatellen olisin kysynyt muutaman kysymyksen sellaisilta joilla ei ole omassa lapsuudessaan ollut isovanhempia:
1) jos sinulla ei ollut isovanhempia (joko ollenkaan olemassa tai sitten etäiset ja tuntemattomat) niin osasitko lapsena tai nuorena kaivata niitä?
2) osasitko "benchmarkata" naapurin tms lapsiin, eli jos kaveri pääsi mummolaan, ukki vei kalaan tai muuta, niin ajattelitko koskaan että miksi minä en pääse?
3) herättikö isovanhemmattomuus kysymyksiä, ts kysyitkö koskaan omilta vanhemmiltasi mikseivät isovanhemmat ole elämässäsi (jos olivat siis elossa)
4) koetko aikuisena jääneesi jostain paitsi?
Itselläni oli ihanat isovanhemmat ja kiva mummolla jossa kaikkein onnellisimmat lapsuudenhetket aikanaan vietin. Kotona ei siis kovin onnellista ollut. Omia lapsiani en toki haluaisikaan viedä väkivaltaiselle isälleni hoitoon, mutta kyse ei olekaan nyt konkretiasta vaan siitä, että minun pitäisi luopua siitä unelmasta että isovanhemmat lapsilleni joskus saisin. Nyt vain eniten pelkään sitä, että lapseni jää jotain vaille ja on jotenkin "surullinen" tilanteesta kun ne isovanhemmat jäävät puuttumaan.
Olen kyllä joskus kuullut joiltan isovanhemmattomilta sen, että kun niitä isovanhempia ei ollut niin ei varsinaisesti osannut niitä kaivatakaan. Onko tämä totta vai ei?
Lähinnä omaa mielenrauhaani ajatellen olisin kysynyt muutaman kysymyksen sellaisilta joilla ei ole omassa lapsuudessaan ollut isovanhempia:
1) jos sinulla ei ollut isovanhempia (joko ollenkaan olemassa tai sitten etäiset ja tuntemattomat) niin osasitko lapsena tai nuorena kaivata niitä?
2) osasitko "benchmarkata" naapurin tms lapsiin, eli jos kaveri pääsi mummolaan, ukki vei kalaan tai muuta, niin ajattelitko koskaan että miksi minä en pääse?
3) herättikö isovanhemmattomuus kysymyksiä, ts kysyitkö koskaan omilta vanhemmiltasi mikseivät isovanhemmat ole elämässäsi (jos olivat siis elossa)
4) koetko aikuisena jääneesi jostain paitsi?
Itselläni oli ihanat isovanhemmat ja kiva mummolla jossa kaikkein onnellisimmat lapsuudenhetket aikanaan vietin. Kotona ei siis kovin onnellista ollut. Omia lapsiani en toki haluaisikaan viedä väkivaltaiselle isälleni hoitoon, mutta kyse ei olekaan nyt konkretiasta vaan siitä, että minun pitäisi luopua siitä unelmasta että isovanhemmat lapsilleni joskus saisin. Nyt vain eniten pelkään sitä, että lapseni jää jotain vaille ja on jotenkin "surullinen" tilanteesta kun ne isovanhemmat jäävät puuttumaan.
Olen kyllä joskus kuullut joiltan isovanhemmattomilta sen, että kun niitä isovanhempia ei ollut niin ei varsinaisesti osannut niitä kaivatakaan. Onko tämä totta vai ei?