[QUOTE="vieras";23024639]Lääketieteen kehittyminen saa nykyisin omituisia seurauksia. Down-raskaudet keskeytetään. Samaan aikaan, jos syntyy hyvin vammainen lapsi tai jos ihminen loukkaantuu vakavasti, häntä yritetään hoitaa ja pitää hengissä vaikka millä keinoin, vaikka jo ennakolta voitaisiin arvioida, että ihminen on loppuelämänsä täysin muiden hoidon varassa 24/7/365.
[/QUOTE]
Tämä onkin kiehtova ajatus.
Minulla itselläni oli vaikeavammainen lapsenlapsi, jonka vanhemmat tosin eivät koskaan joutuneet valitsemaan, koska kaikki oli ultrissa ja muissa sikiötutkimuksissa aina raskausviikolle 38-39 asti kunnossa ja normaalia.
Mikäli hän olisi saanut elää pidempään niin hän olisi aikanaan tullut tarvitsemaan hoitoapua luultavatsi koko elämäsnä. Silti hän ei missään vaiheessa (ehtinyt?) olla läheisilleen taakka ja mikä omalaatuisinta:
Kun asiasta taannoin keskustelimme osoittautui moni suuren perheemme jäsenistä oli omalla tahollaan alkanut leikkimään samalla ajatuksella:
Siis sillä, että voisimmeko adoptoida perheeseemme kaltaisensa erityislapsen joka sitten todella olisi läsnä 24/7/365 ei vain vuosien vaan monien vuosikymmenien ajan...
Olisi mielenkiintoista tajuta kunnolla ne mekanismit, jotka itse kullakin valinoihimme vaikuttavat. Mitkä muistijäljet ja ominaisuudet muokkasivat meitä siten ettemme koe pelottavana ajatusta sitoutumisesta erityislapsen ja myöhemmin erityisaikuisen rinnallakulkuun ja mikä toisaalta osaa pelottaa samassa kovastikin?
Kyse ei missään nimessä ole huonoudesta tai paremmuudesta, älystä tai typeryydestä jne vaan jostain monimutkaisemmasta.