Hermo menee miehen masennuksen kanssa

[Hermostunut]

Siinäpä se asia otsikossa tiivistettynä...Tunnen itseni ihan roistoksi tätä kirjoittaessani, mutta niin se nyt on, että minunkin hermot alkaa olla todella koetuksella.

Miehelläni todettiin masennus viime syksynä. On totta, että hän ollut jo jonkin aikaa alakuloinen, mutta nyt diagnoosin jälkeen hänestä on tullut ihan "saamaton" (huono sanavalinta, tiedän). Mieheni on aina ollut sellainen haihattelija, päättämätön ja huono aloittamaan asioita (hyvä kyllä suunnittelemaan), mutta kuitenkin jollain tavalla ahkera. Nyt mieheni päivät täyttyvät nukkumisesta ja tietokoneella pelaamisesta ja kaikki - joka ikinen - muu asia jää minun hoidettavakseni. Olen varmasti itsekäs, kun näin valitan, mutta tuntuu että minullakin prakaa hermot jos tähän hommaan ei ala tulla mitään ryhtiä.

Käyn vaativan päivätyöni lisäksi muutamaa vaikeahkoa koulukurssia täydentääkseni tutkintoani, johon tietysti liittyy myös viikottaisia etätehtäviä. Vaikka mieheni on kaiket päivät kotona, hoidan yksikseni kaupassakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset ja ylipäänsä kaikki kodinaskareet. Lisäksi yritän (ainoana lapsena) autella siinä sivussa myös sairaita vanhempiani. Miehen sukulaiset ramppaavat meillä vähän väliä voivottelemassa mieheni tilannetta ja mieskin säälii mielellään itseään. Vierailujen päätteeksi olen ihan poikki, kun arkisinkin meille tullaan voivotteleen heti kun pääsen töistä ja ollaan iltakymmeneen saakka.

Älkää nyt käsittäkö väärin, yritän tukea ja ymmärtää miestäni niin paljon kuin inhimillisesti kykenen, mutta kukaan (kaikkein vähiten oma mieheni!) ei tunnu ymmärtävän että minäkin alan olla jo aika väsynyt. Olen yrittänyt välttää kiukustumista, mutta eilen turhauduin miehelleni, kun hän ilmoitti minulle illalla puhelimessa että sukulaisia on tulossa "käymään" (lue: siis olemaan koko illaksi!). Varsinaisen raivarin sain, kun tulin kotiin ja mies istui taas koneella pelaamassa, eikä koko kämpässä oltu viitsitty edes likaisia astioita laittaa koneeseen. Kyllähän meille saa tulla ei siinä mitään, mutta mies ei taas ollut yhtään voinut ajatella, että mulla on koko alkuviikko mennyt iltaysiin koulussa ja että loppuviikosta on taas kaikenlaista hommaa hoidettavana, kun miehestä ei ole ollut mulle enää mitään apua. En jaksais kaikkea mun vähäistä vapaa-aikaa passata vieraita, miestäni tai vanhempiani.

Asia niin, että mieheni elää nyt niin kiihkeästi tätä omaa sairauttaan, ettei yhtään huomaa että muillakin voi olla vaikeaa. Mieheni aliarvostaa jatkuvasti mun työtä ts. eihän mun työ mitään raskasta voi olla, kun se ei ole fyysisesti rasittavaa. Sama noiden koulujuttujen kanssa...tarkoitus olisi eilen ollut tehdä niitä etätehtäviä, kun tänään ei ole kunnolla aikaa, niin mies vaan totesi, että voithan sä niitä tehdä siinä sivussa, vaikka meillä onkin vieraita. Niin totta, mun opinnothan on sellaista apinahommaa ettei siinä nyt oikeesti tarvitse mitään miettiä, kunhan tossa sivussa vaan vähän jotain sutasee....

Itsekästä tai ei, niin fakta on, että hermot menee kohta tähän jatkuvaan kiireeseen.

 

[otetaan rauhallisesti]

"Itsekästä tai ei, niin fakta on, että hermot menee kohta tähän jatkuvaan kiireeseen."

Pidän nyt kahvipaussia. Aikaa on kirjoittaa tätä viestiä muutama minuutti.
Aikuinen tyttäreni oli eilen vapaapäivällä ja hoiteli asioitaan. Hän kertoi nähneensä Aleksilla omituisen episodin. Mies oli yrittänyt tehdä itsemurhan heittäytymällä ratikan alle. Ratikan kuski oli kuitenkin valpas liikenteessä ja kieltäytyi telomasta kandidaattia. Mies oli parkunut ääneen, että eikö hän saa edes tehdä rauhassa itsaria.
Minusta stoori oli surkuhupaisa. Varmasti miehellä elämä on pielessä. Mielenterveys nollilla tai talous hungingolla.

Tilanteessasi on paljonkin hyvää. Sukulaisten pitäisi tehdä mini-interventio. Heidän pitäisi myös nähdä sinun hankala tilanne. Ei sinusta tarvitse tulla omaishoitajaa, jos et siihen tunne kutsumusta.

Elin vuosia masentuneen miehen kanssa ja sitten hän lopulta sekosi ja muutti pois kotoa. Luin vinon pinon kirjoja masennuksesta ja otin asiasta muutenkin selvää.
Masennusta on niin monta lajia. Kai itsekin olen ollut masis moneenkin kertaan.
Työt olen kuitenkin hoitanut ja kotia siinä samalla.

Kai miehesi on käynyt lääkärillä ongelman takia. Lääkitys ja terapia, vertaistuki ryhmissä ja runsas liikunta. Kotiin ei pidä jäädä kupeksimaan tietokoneen kanssa.
Nettipalstoille roikkuminen ei ole hyvää mielenterveyshoitoa. Täällä niitä sekopäitä vasta liikkuu. Istuin aamulla junassa ja samassa vaunuosastossa oli erittäin aggressiivinen ja sekava mies. Lienee moniongelmainen. Lievästi pelkäsin turvallisuuteni vuoksi ja niin näytti tekevän vastapäätä istuva nainenkin.

Vaikutat terveesti itsekkäältä naiselta. Et ole marttyyrityyppi. Kynnysmatoksi ja alistujaksi sinusta ei ole.

Elleissä purputus on mukavaa terapiaa. Kyllä täällä saa päästää höyryt pihalle.
Kirjoitin äsken sähköpostin toisessa kaupungissa opiskelevalle tyttärelleni.
Hän on erittäin tulinen temperamentiltaan. Kehoitin pysymään rauhallisena ettei verenpaine nouse. Sitä saa oli neuvottu tekemään sairaalassa, jossa hän oli vähän aikaa sitten leikkauksen takia. Mielentasapaino vaikuttaa moneen asiaan.
Läheisriippuvuuteen ei kannata sairastua. Silloin on vaikea erottaa kumpi on potilas.
Vaikuttaa siltä, että miehesi suku on ainakin lievästi läheisriippuvaista sukua.
Diagnoosini voi mennä täysin pieleen. Olen vain keittiöpsykologi. Itseoppinut kantapään kautta maailmaan sihtaava Elli. Nyt lähden jatkamaan töitä. Siitähän minulle täällä maksetaan.

 

[Muuan Martta]

Vaikutat mukavalta naiselta, mutta pelkään, ette osaa ottaa tilaa itsellesi. Kaikki pyörii miehen ympärillä.Voisitko pyytää apua niiltä sukulailta. Pyydä yhtä siivoamaan ja toista keittämään kahvit. Joku voi varmasti käydä kaupassa kun sanot, ettet jaksa tai panen ripustamaan malliksi pyykkiä narulle. Sano suoraan kuinka asia on kun tuntuvat järjellisiltä ihmisiltä.
Suku on huolissaan eikä huomaa, että läheinen sairastuu siinä sivussa. Kyllä tänne kirjoittelu piristää, mutta saatat jo tarvita omaakin terapiaa.Mitä kivaa kekksinit pelkästään itsellesi? Riippuu vähän rahatilanteestakin mitä keksit tekemistä, Mitä olisi kuntosali, kylpylämatka, jalkahoito, mukavan ystävän kanssa pikku lenkki tai elokuva ilta syömisineen?
Miehesi voi olla myös kateellinen sinun aktiivisuudestasi ja mahdollisuuksistasi. Vaikka jatkat omaa elämääsi, kannusta se minkä jaksat. Oamishoitaja sinä tunnut olevan. Saatko siitä korvausta? Se voisi olla paikallaan. Sossuissa sen päättävät kunhan ensin tekevät kotikäynnin. Pienikin raha voisi kannustaa ja siitä kertyy eläkettäkin.

 

[tuli.]

Mielestäni (lukemani perusteella) miehesi ei ole varsinaisesti masentunut, vaan laiska ja itsekäs. Jos sairaus olisi syy siihen ettei hän jaksa laittaa edes lautastaan tiskikoneeseen, niin tuskin hän jaksaisi pelailla tietokonettakaan tai seurustella vieraiden kanssa.

Nukkuminen väsyttää, eli mitä enemmän ulkoilee ja muutenkin puuhailee, niin sitä pirteämmäksi tulee. Älä anna miehesi määrittää teidän koko elämäänne.

 

[Pps]

"On totta, että hän ollut jo jonkin aikaa alakuloinen, mutta nyt diagnoosin jälkeen hänestä on tullut ihan "saamaton""

Onko niin, että mies ei ehkä ole ollut kovinkaan masentunut, mutta on kokenut diagnoosin luvaksi laiskotella? Eli jaksaisi oikeasti enemmänkin (vaikka ei ehkä ihan sitä mitä normaalisti), mutta kokee, ettei tarvitse, nyt kun on "virallisesti sairas"? Jos näin, niin varsin röyhkeää... Ei masennusdiagnoosi tarkoita sitä, ettei mitään ole pakko yrittää. Varsinkin kun masennusta on eritasoista. Jos miehesi pelailee mieluusti tietokoneella (eli pääsee ylös sängystä), käy suihkussa ja on mieluusti vieraitten kanssa, niin kyllä sillon varmasti sukat jaksaa pyykkikoriin kantaa.

Sano miehelle ainakin, että jos haluaa nähdä sukulaisia, hän voi mennä sinne kylään / he voivat hakea hänet. Niin saat lukurauhaa, eikä tarvitse panikoida kodin siisteydestä. Miehellekin tekisi hyvää käydä vähän kodin ulkopuolella. Vai?

 

[Hermostunut ap]

Kiitos tuestanne. Välillä todella tuntuu, että olen tulossa hulluksi.

Luulen, että miestäni ärsyttää aktiivisuuteni, mutta jonkun täytyy pyörittää tätä arkea. Olen yrittänyt elää olosuhteisiin nähden mahdollisimman tavallista elämää, nähdä ystäviä ja harrastaa, mutta mieheni mielestä minunkin pitäisi "lakata elämästä". Kun kerron tapaavani ystävättäriäni vaikkapa perjantaina töitten jälkeen, niin välittömästi alkaa marina siitä, miten en ymmärrä hänen sairauttaan ja tilannettaan.

Kotona yritän piristää miestäni keksimällä yhteistä tekemistä, niin mikään ei käy tai huvita ja lopulta saattaa käydä niinkin, että mieheni nukkuu koko viikonlopun (ja valvoo tietysti yöt) ja minä sitten teen yksin mitä teen. Ollaan yritetty yhdessä selvittää mikä miestä kiinnostaisi ja nyt on sanonut, että jotain haluaisi opiskella. No se on ok, mutta sitten kun aletaan miettiä, että mitä sitä opiskelisi, niin mikään ei kiinnosta: ei se, eikä tämä tai tuo. Kaikenlaisia suunnitelmia ja puheita on tässä vuosien varrella tullut kuultua, mutta kun jotain pitäisi alkaa tekemään, niin mitään ei tapahdu. Näin se on ollut aina.

Mieheni on käynyt psykiatrilla juttelemassa ja kerran olin itsekin siellä mukana. Lääkäri nimenomaan sanoi, että normaaleja päivärutiineja pitäisi pyrkiä jatkamaan, kuten töitä jne. eikä jäädä kotiin makaamaan, kuten nyt on tapahtunut. Tämä on nyt hieman ilkeästi sanottu, mutta joskus tuntuu, että mieheni on oppinut sopivasti hyödyntämään tilannettaan, ettei mitään tarttiskaan tehdä. Kaikessa tekemättömyydessä voi nyt kätevästi vedota masennukseen ja kaikki vaan ymmärtää ja suorastaan kannustaa tähän lepäämiseen. Ei asia varmasti näin ole, mutta kun on itse niin loppu ja ahdistunut, niin sitä kiukuspäissään alkaa ajatella kaikenlaista.

 

[Kokeile]

Laita ne kylässä ramppaajat töihin. Anna olla huushollin koko komeudessaan niin sekava kuin suinkin. Kun vieraat tulevat, he näkevät todellisuuden. Nyt sinä siloitat sen pois silmistä ja uuvut ja ole pian ihan samalla viivalla kuin mieskin. Älä myöskään passaa, tarjoile ja seurustele, vaan vetäydy kirjoinesi toiseen huoneeseen pyytäen hiljaisuutta ja opiskelurauhaa.

Keskustele suoraan supisematta ihan luonnollisena asiana, että tämä tilanne on sinulle raskasta, on työ, koulu ja kotikin täysin sinun vastuullasi, mies kun ei jaksa/viitsi tehdä mitään vaan on heittäytynyt vauvan asemaan. Kun kerran tulitte, niin tuossa olisi tekemätöntä työtä, tiskaa sinä ja imuroi sinä jne. Eiköhän siinä mieskin ryhdy johonkin harjanvarteen, jos ei muuten, niin häpeissään. Se toimeen tarttuminen tekee hänelle tosi hyvää. Ehkä hän ryhtyy siitä tekemään jotain päivisinkin, kun pelkää, että vieraat näkevät taas sotkun ja joutuvat hommmiin. Siitä voi alkaa jopa toipuminen tai ainakin jonkinlainen reipastuminen, sillä toimettomuus on tuossa tilassa pahinta. Fyysistä puuhaa pitää olla.

Kerro vieraille myös avoimesti, että tarvitset opiskelurauhaa, jotan olisivatko ystävällisiä ja pirauttaisivat sinulle, ennenkuin tulevat.

PPS luetteli sinulle ilmeisesti joukon ainakin melkein, jos ei kokonaankin varteen otettavia totuuksia. - Omakohtaisella kokemuksella masennuksesta.

 

[otetaan rauhallisesti]

http://www.kirkkojakaupunki.fi/?newsid=4473&deptid=127&languageid=3&NEWS=1

Kiire loppui ja on taas aikaa rupatella. Nappasin aamulla mukaan srk-lehden. Siellä oli taas paljon hyvää luettavaa. Nettiversiosta löytyy suurin osa artikkeleista.

Et ap. maininnut lapsista mitään. Tässä lehtiartikkelissa pohditaan lasten osaa. Viereisen sivun juttu ei näy tässä otteessa. Siinä jutussa 21-vuotias tyttö kertoo masennuksestaan. Hän sanoo ettei olisi selvinnyt ilman ystävien tukea.

Hulluksi ei kannata tulla puolison masiksen takia. Tuokin nuori nainen oli sairastunut paniikkihäiriöön äitinsä masennuksen ja muiden ongelmien takia. Ahdistus pitää hoitaa muuten se äityy astetta pahemmaksi.

Hyvä, että mies on edes käynyt ammattiauttajalla. Monesti tilanteeseen ei ole muuta ratkaisua kuin kantapäiden vastakkain laittaminen. Jos päädyt tuohon ratkaisuun, niin sekin on ihan hyvä vaihtoehto. Minustakin vaikuttaa siltä, että mies on hieman lusmu.
Teettää sinulla tylsät taloushommat. Meidän isukki ei koskaan tehnyt taloustöitä, mutta uudessa huushollissa hän tekee. Monesti olen ajatellut, että olisipa kiva olla kärpäsenä katossa katsomassa miehen hääräilyä kotona.

 

[nainen ja vaimo]

Sinun energiasi syö hänen energiaansa. Sinun voimasi heikentää häntä. Sinun tehokkuutesi lamaa hänet. Kun sinä osoitat ymmärrystä ja autat, häntä ärsyttää. Se, ettet ymmärrä, ärsyttää myös. Hän kadehtii monipuolista, rikasta elämää, jota elät. Hänkin haluaisi olla toimelias ja aikaansaava - ennen kaikkea onnellinen, niin kuin sinä. Salaa hän toivoo, että sinulla menisi välillä huonommin.

Hän nousee suostaan, jos sinä oikeasti romahdat. Silloin hän voi olla tukenasi, auttaa, kantaa vastuuta...

Tiedän, koska olen itse (ollut) se heikko.

Joku toinen voisi yrittää löytää sellaisen ratkaisun, ettei sinun tarvitse polttaa itseäsi loppuun.

 

[Hermostunut ap]

En maininnut lapsista, koska meillä ei ole jälkikasvua. Olemme siinä kolmenkympin hujakoilla olevat pariskunta - minä hieman alle ja mies hieman päälle. Tämäkin on hirveän itsekästä, mutta tarkoitus on ollut alkaa lapsen yrittämistä ja nyt sekin lykkääntyy, kun miehen elämä pyörii niin tiukasti tämän masennuksen ja makaamisen ympärillä. Olen vaan hirveän pettynyt, enkä voi sille mitään.

Olen itsekin ajatellut sitä, että toimeliaisuuteni jollain tavalla lamaannuttaa miestäni. Näin se on aina ollut - minä myös toteutan suunnitelmat, enkä vain puhu. Olemme seurustelleet jo vuosia (ihan teinistä asti) ja silloin nuorempana (ja huolettomampana) näitä luonne-eroja ei niin ajatellut, mutta nyt vanhempana asiat ovat luonnostaan johtaneet siihen, että minä olen esim. työelämässä moninverroin menestyneempi kuin mieheni. Olen siis syypää mieheni alemmuudentunteeseen. Asiat ei kuitenkaan murehtimalla tästä parane, vaan jostain täytyy aloittaa ja se näyttää olevan miehelleni ihan mahdotonta, vaikka kaikenlaista ollaan mietitty.

Täytyy vaan jatkaa kannustamista ja toivoa, että mieheni sitten vihdoin löytäisi sen oman juttunsa mistä tykkää ja mistä tulisi onnelliseksi.

Nimin. Nainen ja vaimo: miten sinä pääsit jaloillesi?