H
Hermostunut
Vieras
Siinäpä se asia otsikossa tiivistettynä...Tunnen itseni ihan roistoksi tätä kirjoittaessani, mutta niin se nyt on, että minunkin hermot alkaa olla todella koetuksella.
Miehelläni todettiin masennus viime syksynä. On totta, että hän ollut jo jonkin aikaa alakuloinen, mutta nyt diagnoosin jälkeen hänestä on tullut ihan "saamaton" (huono sanavalinta, tiedän). Mieheni on aina ollut sellainen haihattelija, päättämätön ja huono aloittamaan asioita (hyvä kyllä suunnittelemaan), mutta kuitenkin jollain tavalla ahkera. Nyt mieheni päivät täyttyvät nukkumisesta ja tietokoneella pelaamisesta ja kaikki - joka ikinen - muu asia jää minun hoidettavakseni. Olen varmasti itsekäs, kun näin valitan, mutta tuntuu että minullakin prakaa hermot jos tähän hommaan ei ala tulla mitään ryhtiä.
Käyn vaativan päivätyöni lisäksi muutamaa vaikeahkoa koulukurssia täydentääkseni tutkintoani, johon tietysti liittyy myös viikottaisia etätehtäviä. Vaikka mieheni on kaiket päivät kotona, hoidan yksikseni kaupassakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset ja ylipäänsä kaikki kodinaskareet. Lisäksi yritän (ainoana lapsena) autella siinä sivussa myös sairaita vanhempiani. Miehen sukulaiset ramppaavat meillä vähän väliä voivottelemassa mieheni tilannetta ja mieskin säälii mielellään itseään. Vierailujen päätteeksi olen ihan poikki, kun arkisinkin meille tullaan voivotteleen heti kun pääsen töistä ja ollaan iltakymmeneen saakka.
Älkää nyt käsittäkö väärin, yritän tukea ja ymmärtää miestäni niin paljon kuin inhimillisesti kykenen, mutta kukaan (kaikkein vähiten oma mieheni!) ei tunnu ymmärtävän että minäkin alan olla jo aika väsynyt. Olen yrittänyt välttää kiukustumista, mutta eilen turhauduin miehelleni, kun hän ilmoitti minulle illalla puhelimessa että sukulaisia on tulossa "käymään" (lue: siis olemaan koko illaksi!). Varsinaisen raivarin sain, kun tulin kotiin ja mies istui taas koneella pelaamassa, eikä koko kämpässä oltu viitsitty edes likaisia astioita laittaa koneeseen. Kyllähän meille saa tulla ei siinä mitään, mutta mies ei taas ollut yhtään voinut ajatella, että mulla on koko alkuviikko mennyt iltaysiin koulussa ja että loppuviikosta on taas kaikenlaista hommaa hoidettavana, kun miehestä ei ole ollut mulle enää mitään apua. En jaksais kaikkea mun vähäistä vapaa-aikaa passata vieraita, miestäni tai vanhempiani.
Asia niin, että mieheni elää nyt niin kiihkeästi tätä omaa sairauttaan, ettei yhtään huomaa että muillakin voi olla vaikeaa. Mieheni aliarvostaa jatkuvasti mun työtä ts. eihän mun työ mitään raskasta voi olla, kun se ei ole fyysisesti rasittavaa. Sama noiden koulujuttujen kanssa...tarkoitus olisi eilen ollut tehdä niitä etätehtäviä, kun tänään ei ole kunnolla aikaa, niin mies vaan totesi, että voithan sä niitä tehdä siinä sivussa, vaikka meillä onkin vieraita. Niin totta, mun opinnothan on sellaista apinahommaa ettei siinä nyt oikeesti tarvitse mitään miettiä, kunhan tossa sivussa vaan vähän jotain sutasee....
Itsekästä tai ei, niin fakta on, että hermot menee kohta tähän jatkuvaan kiireeseen.
Miehelläni todettiin masennus viime syksynä. On totta, että hän ollut jo jonkin aikaa alakuloinen, mutta nyt diagnoosin jälkeen hänestä on tullut ihan "saamaton" (huono sanavalinta, tiedän). Mieheni on aina ollut sellainen haihattelija, päättämätön ja huono aloittamaan asioita (hyvä kyllä suunnittelemaan), mutta kuitenkin jollain tavalla ahkera. Nyt mieheni päivät täyttyvät nukkumisesta ja tietokoneella pelaamisesta ja kaikki - joka ikinen - muu asia jää minun hoidettavakseni. Olen varmasti itsekäs, kun näin valitan, mutta tuntuu että minullakin prakaa hermot jos tähän hommaan ei ala tulla mitään ryhtiä.
Käyn vaativan päivätyöni lisäksi muutamaa vaikeahkoa koulukurssia täydentääkseni tutkintoani, johon tietysti liittyy myös viikottaisia etätehtäviä. Vaikka mieheni on kaiket päivät kotona, hoidan yksikseni kaupassakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset ja ylipäänsä kaikki kodinaskareet. Lisäksi yritän (ainoana lapsena) autella siinä sivussa myös sairaita vanhempiani. Miehen sukulaiset ramppaavat meillä vähän väliä voivottelemassa mieheni tilannetta ja mieskin säälii mielellään itseään. Vierailujen päätteeksi olen ihan poikki, kun arkisinkin meille tullaan voivotteleen heti kun pääsen töistä ja ollaan iltakymmeneen saakka.
Älkää nyt käsittäkö väärin, yritän tukea ja ymmärtää miestäni niin paljon kuin inhimillisesti kykenen, mutta kukaan (kaikkein vähiten oma mieheni!) ei tunnu ymmärtävän että minäkin alan olla jo aika väsynyt. Olen yrittänyt välttää kiukustumista, mutta eilen turhauduin miehelleni, kun hän ilmoitti minulle illalla puhelimessa että sukulaisia on tulossa "käymään" (lue: siis olemaan koko illaksi!). Varsinaisen raivarin sain, kun tulin kotiin ja mies istui taas koneella pelaamassa, eikä koko kämpässä oltu viitsitty edes likaisia astioita laittaa koneeseen. Kyllähän meille saa tulla ei siinä mitään, mutta mies ei taas ollut yhtään voinut ajatella, että mulla on koko alkuviikko mennyt iltaysiin koulussa ja että loppuviikosta on taas kaikenlaista hommaa hoidettavana, kun miehestä ei ole ollut mulle enää mitään apua. En jaksais kaikkea mun vähäistä vapaa-aikaa passata vieraita, miestäni tai vanhempiani.
Asia niin, että mieheni elää nyt niin kiihkeästi tätä omaa sairauttaan, ettei yhtään huomaa että muillakin voi olla vaikeaa. Mieheni aliarvostaa jatkuvasti mun työtä ts. eihän mun työ mitään raskasta voi olla, kun se ei ole fyysisesti rasittavaa. Sama noiden koulujuttujen kanssa...tarkoitus olisi eilen ollut tehdä niitä etätehtäviä, kun tänään ei ole kunnolla aikaa, niin mies vaan totesi, että voithan sä niitä tehdä siinä sivussa, vaikka meillä onkin vieraita. Niin totta, mun opinnothan on sellaista apinahommaa ettei siinä nyt oikeesti tarvitse mitään miettiä, kunhan tossa sivussa vaan vähän jotain sutasee....
Itsekästä tai ei, niin fakta on, että hermot menee kohta tähän jatkuvaan kiireeseen.