HOITAMATON MAANISDEPRESSIIVISYYS VOI TAPPAA!

[syksy sydämmessä]

Olen kuullut sitä samaa paskaa koko aikuisikäni, kuinka olen rasite ympäristölleni ja vastaavasti kuinka olen itsekäs paska jos tapan itseni.

Koko mun ikäni kaikki saatanan nerot ympärilläni_jotka ilmeisesti tietävät minun asiat paremmin kuin minä itse_mättävät samaa ilosanomaa 'kuinka elämä on kuitenkin elämisen arvoista!'

Niin ehkä heille. Olenko todella itsekäs, jos en vaa kerta kaikkiaan jaksa elää? Jos todella olen niin sairas ja väsynyt, etten enää jaksa? Jos elämäni on jo antanut sen mitä jaksan ottaa vastaa niin hyvässä kuin pahassa.. Kuinka heillä on oikeus sanoa, että minun pitäisi elää vain siksi, että he haluavat minun elävän (ja kärsivän)?

Entäpä minä? Millaista elämäni on? Onko minulla elämää? Olen ollut vuosia masentunut. Lääkkeet. Lääkkeet eivät auta.

Olen onneton, jatkuvasti. En jaksa odottaa mitään, en hyvää en pahaa. En jaksa välittää. Olen kohta 25, minulla ei ole ammattia, ei koulutusta. Omaa syytä, ehkä. En kylläkään valinnut sitä, että pääni päätti mennä jumiin niin etten jaksanut edes nousta sängystä ylös, syödä, pukea, käydä kaupassa.. Päivästä toiseen on kärsimystä. Päivästä toiseen on paniikkia, pelkoja, ainaista surua, joka ei johdu mistää, johon ei auta mikään.

Päivästä toiseen, vuodesta toisee on ainaista ahdistusta, joka ei lakkaa. Päivästä toiseen minun tilanteeni vain pahenee. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut hourulaan, eikä se ainakaa paremmaksi ole elämääni tehnyt. viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen olen juossut psykiatrilla turhaa.

Lääkkeet auttavat, jotakuta. Minulta ne ovat vieneet viimeisetkin nautinnot, ruokahalun, seksihalut, orgasmit.. Lääkkeitä lääkkeitä lääkkeitä vuodesta toiseen ja minkä takia? Toivon kuolemaa. Olen monesti yrittänyt itsemurhaa, turhaan. Tällä hetkellä en uskalla, pelkään etten kuolekkaan. pelkään kuitenkin jääväni taas henkiin. Minulle kuolema olisi onni. Sillä en jaksa enää.

Ja minulle joku sanoo elämäni olevan elämisen arvoista!

 

[syksy sydämmessä]

entäpä parisuhde?

Mikä helvetin parisuhde? Kyllä olen kihloissa. Aina en vain jaksa rakastaa miestänikään, kun en jaksa enää tuntea kuin surua, ahdistusta, lamaantuneisuutta, tunnen olevani maailmassa yksin_omassa maailmassani, jossa ei koskaan aurinko paista. Maailmani on syvä kaivo, jonka pohjalla istun ja huudan, eikä kukaan kuule!_...Itken usein, raivoan usein, välillä en jaksa/pysty tuntemaan yhtää mitää. Seksiä minun ei tee mieli. Mikä parisuhde tämä oikeasti on.

Miehelläni olis mahdollisuus löytää nainen, jonka kanssa hänen olisi hyvä olla. Hän ei vaan osaa päästää minusta 'vapaaehtoisesti' irti. Hän ei halua eroa. Mitä jos kuolisin? Mieheni surisi itsensä melkein kuoliaaksi hänkin. Surun värit ovat monet; rakkaus, kaipaus, viha, inho, polttava ikävä, katkeruus, anteeksianto...Jossainvaiheessa hän olisi surutyönsä tehnyt. Hän pääsisi surustaan jossainvaiheessa yli. Löytäisi ehkä jonkun toisen.

Minä olen väsynyt. Mieheni on väsynyt. Emme vain pääse jostain syystä eroon toisistamme. Olemme onnettomia, suureksi syyksi siksi, että olen niin masentunut.

Ja olen pelkästään itsekäs paska, kun ajattelen kuolemaa ja itsemurhaa?

 

[indigokenties]

Syksy sydämessä, näen että elämäsi on päämäärätöntä, virheesi on se että olet luovuttanut. Sinun ongelmasi eivät ole lääkkeet vaan elämäntilanteesi.

Sinä olet hyvin älykäs ja ajattelevainen, olet tukahduttanut unelmasi, et riskeeraa tai pyri mihinkään, käperryt kotiin.

Näen että sinulla on mielenkiintoista elämää edessäsi, sinun tulee karaistua ja rohkeistua, olet nuori ja elämä on avoin sinulle. Kaikki on yhä saatavillasi.

Koeta pistää mennyt taakse, keskity myönteiseen ja siihen mitä jatkossa voi olla. Hae nyt keväällä kouluihin, saat energiaa kun pääset kiinni elämästä. Sinulla on annettavaa, olet arvokas.

Älä mene itsesääliin ja lopeta kuoleman miettiminen. Sinulla on aurinkoa edessä.

Enkeli vierellesi päiviin. Aurinkoa.

 

[leesa]

Itse sairastin muutama vuosi sitten aivokuumeen ja sen seurauksena tuli paniikkihäiriö ym. Pystyin kuitenkin olemaan työelämässa parisen vuotta, oli pidetty ja tunnollinen työn tekijä. Tunnollisuuteni takia sairastuin burn outiin enkä kyennyt enää menemään takaisin töihin, josta tulikin erittäin syyllinen olo, jonka seurauksena sauirastuin masennukseen. Välillä on ollut parempia jaksoja ja oon jaksanu touhuta entiseen malliin, mutta nyt sitten kun tulee jotain että pitäsi ruveta ajattelemaan vaikka töihin menoa tulee kauhea pelko. Varsinaista diagnoosia maanis-depressiivisyyteen ei ole, vaikkakin sitä epäillään. Tuntuu vaan niin oudolta, että ennen touhukas ihminen, ei kykene välillä mihinkään se on kai sitä maanis depressiivisyyttä, vai liekkö vaan suorituskeskeisen ihmisen vaikea pysähty ennen kuin pakon edessä joka mulle on käynyt. Tiedän useita touhukkaita ihmisiä onko se sitte sitä ns. maniaa???? Vai onko se normaalia että touhuaa koko ajan? Ovat ainakin normaali ihmisten kirjoilla. Missä se raja kulkee?

 

[rehellisyys itselle]

Itse sairastin muutama vuosi sitten aivokuumeen ja sen seurauksena tuli paniikkihäiriö ym. Pystyin kuitenkin olemaan työelämässa parisen vuotta, oli pidetty ja tunnollinen työn tekijä. Tunnollisuuteni takia sairastuin burn outiin enkä kyennyt enää menemään takaisin töihin, josta tulikin erittäin syyllinen olo, jonka seurauksena sauirastuin masennukseen. Välillä on ollut parempia jaksoja ja oon jaksanu touhuta entiseen malliin, mutta nyt sitten kun tulee jotain että pitäsi ruveta ajattelemaan vaikka töihin menoa tulee kauhea pelko. Varsinaista diagnoosia maanis-depressiivisyyteen ei ole, vaikkakin sitä epäillään. Tuntuu vaan niin oudolta, että ennen touhukas ihminen, ei kykene välillä mihinkään se on kai sitä maanis depressiivisyyttä, vai liekkö vaan suorituskeskeisen ihmisen vaikea pysähty ennen kuin pakon edessä joka mulle on käynyt. Tiedän useita touhukkaita ihmisiä onko se sitte sitä ns. maniaa???? Vai onko se normaalia että touhuaa koko ajan? Ovat ainakin normaali ihmisten kirjoilla. Missä se raja kulkee?

No täällä olet kirjoitellut jo vuosia. Yritä olla teeskentemättä mitään, ala avoimeksi ja rehelliseksi, kyllä se siitä.

 

[on OIKEA NIMITYS ja]

nykyinen termi, koska "häiriö"jana sisältää muutakin kun maniaa ja depressiota. Alkakaa nyt ihmeessä käyttämään sitä nimitystä, koska häiriö on paljon laajempi kuin vanha nimitys kertoo.

Raja kulkee sairauden ja terveyden välillä siinä, selviätkö normaalista arkielämästäsi vai et.

 

[Merey Celeste]

Hieno ketju, harmi vaan ettei uusia viestejä oo toviin tullut. Ensimäiselle vastaisin että tiedän miltä tuntuu kun puoliso sairastuu diabetekseen ja komplikaatioiden kautta kuolee.
tiedän myös mitä on MAANISDEPRESSIIVISYYS. Itse saisastuin 2000 syksyllä masenukseen ja panikkihäiriöön, miten pitkä ajan se kestää terapia oikea lääkitys, vuosia pärjäsin kunnes 2008 syksyllä alkoi outo vauti mitä en silloin vielä tajunut mitä ne on, ostin aivan liian kaliin auton, tein töitä himona, petin miestäni....... kunnes töissä tunsin jonkun olevan pielessä , hakeudun lääkäriin työpäivän jälkeen. Sain viikon sairaslomaa "panikkihäiriön" vuoksi meni reilu vuorokausi ja täys romahus, päivystyksen kautta sairaalaan 3 kk (psykiaaterinen laitos) uudeksi lääkitys ja diaknoosi MAANISDEPRESSIIVISYYS, uusi lääkitys terapia..... asiat oli kunnossa ja vaihtelua oli mutta ei hirveen pahoja. Uuden lääkeen vaihos ja se aiheutti liikaa uneliaisuutta joten 3 viikon sairaala reissu lääkepurkua varten ( Unilääkeet) viime vuosi oli ihan oko lieviä vaihteluja oli muta lääkitys tepsi. oli monen kuukauden harmaa jakso (Tasainen) kunnes pariviikkoa sitten alkoi vauhtijakso joka paheni ja paheni, oli rahan tuhlausta, alkoholin käyttöä useamin, toimeliaisuutta. Olin terapeuteeni yhteydessä ja yritetiin masenus lääkitystä pienen tää ei auttanut. viikon veran oli tosi vaikeaa vauhtia oli , elimistö kiehui enkä pystynyt enään rauhotuun, unet alko mennä...
viime maanantai oli pahin ja seuraava yö. olin unilääkeitä ottanut reilusti ja viilellyt itseäni, menin tuttuun paikkaan lääke tokurassa (naapuriin) sieltä soitetiin ampulanssi ja maha huuhteluun ja sairaalaan (psykiaterillinen). nyt lääkitystä lisätty ja olen viikonloppu lomalla.

Minä joka en hyväksy viiltelyä, lääkeiden väärinkäyttöä tai itsemurhaa enkä koskaan aikasemin ole tehnyt tuomosta. tajusin että mania voi olla hengenvaaralinen jos sitä ei hoida kunnolla varsinkin kun vauhti jakso on päällä, silloin olis tarpeelista lääkärin kanssa muuttaa lääkitystä. Vakava masenus on hoitamatomana kans vaaralinen mutta mania oli mulle yllätys, että se voi tehdä tämmöistä.
minun äitini oli ikänsä psyykisesti sairas ja käytti lääkeitä väärin ja yritti useasti itsemurhaa, ja onnistui siinä siksi itse en koskaan haluaisi tehdä itselle pahaa tai käytää lääkeitä väärin, semosta tuskaa en lapsille halua.

Mutta tää mitä tällä viikolla tapahtu olen hämilään, pelossaan kun itseluotamus meni ja oma harkinta kyky petti.

Te joilla puolisolla, tai läheisillä on tämä sairaus ottakaa tosisaan asiat jos näytää liikaa masentuvan tai vauhtia. puhukaa ja kertokaa asioista että kannataa menna lääkäriin jos eivä itse huomaa!!

ja te joilla tää sairaus on elkää aliarvioiko sitä se voi tosiaan viedä hengen vaikket tarkoitaisi sitä!! hyvällä lääkityksellä ja hoidolla tään sairauden pystyy pitää aisoissa mutta kannataa pitää oirepäiväkirjaa jottta itekin huomais missä menne, opin tään kantapään kautta miksei olis kannatanut lopettaa oirepäiväkirja pitämistä.

 

[nimimerkitön elli]

"Ehkä vuoden päästä joku taas nostaa tämän ketjun. Toivottavasti en enää silloin roiku Elleissä. Minulle tämä asian on loppuunkäsitelty. Vähän kuin erään naiskirjailijan kirjan nimi. Ei samaa asiaa voi vatvoa loputtomiin."

Taas tämä ketju on nostettu esille. Luin ketjun ja en enää millään muistanut kenestä henkilöstä kirjoitin työkaverina. Kuka kuunteli klassista musiikkia. Ei vain tule mieleen. Niin ne muistot pyyhkiytyvät pois mielestä.

Oirepäiväkirja on varmasti hyvä keino tarkkaila mielenmaisemaansa.

Kun luen tätä ketjua tuntuu siltä, että luen jonkun toisen tekstiä. Mutta kyllä minä olen
elänyt tuon elämän ja maksanut kalliita kännykkälaskuja.

Jos tämän palstan nimi on parisuhdepalsta niin kai tämä aihe on yksi muiden joukossa.

En ole ostanut kotiin tietokonetta enkä pääse elleihin älypuhelimella. Halusin itse eston
kännykkään.

Suosittelen kirjoittamaan tästä sairaudesta mielenterveyssivuille. Ellit jutustelu on liian
kevyttä nain vakavaan aiheeseen.

 

[uusinta tietoa]

Sairauden hallinta: kaksisuuntainen mielialahäiriö :: Terveyskirjasto

 

[vielä yksi linkki]

https://www.hyvinvoinnin.fi/tuote/8123/Puhdistamo-Marine-Phytoplankton

Vilkaisin eilen suomi24 keskustelua ko. sairaukdesta. Siellä on niin valtavan paljon viestiketjuja
samasta aiheesta, että en enää löydä ketjua mihin ajattelin kommentoida.

Kävin keväällä Helsingissä Ruohonjuuressa ja keskustelin sattumalta kahden sairautta poteneen kanssa. Terveysalalla oleva henkilö käyttää linkittämääni tuotetta.

 

[ei todellista]

vai pitää!
oman (ja lasten) terveyden kustannuksella vai.
mt sairaiden ja omaisten kirjoituksia lukiessa suurimmassa osassa paistaa mt sairaan itsekkyys ja oman navan tuijottelu, oli lääkitys kunnossa tai ei. Huomioitavaa on myös se, että mt:t ns "ratsastavat" sairaudellaan...syyt ovat vain ja ainoastaan sairaudessa, näinhän pääsee helposti vastuusta.
poikkipuolinen kommentti on ko. sairaille myrkkyä, ja kaikkien on hyväksyttävä ja tuettava

anteeksi nyt vaan mun sairas mies ei ole koskaan syyttänyt teoistaan jälkikäteen ketään muuta kun itseään ja ei koskaan sairautta. ja se juuri voi ajaa itsemurhaan.
jumalauta te itsekkään muka terveet ihmiset _> älkää IKINÄ olko suhteessa mta sairaaseen tai muka olko tukena, koska näemmä pönkitätte omaa paremmuutta sairaan kustannuksella.
tässä ei olla uhrina vaikka kamalia koen puolisona ja mt sairas ei ole joka päivä sairas ja vaikea vaan rakastettava ihminen.

zemppiä niille jotka sairastavat tätä surullista sairautta ja zemppiä empatia kyvyn ja toisen hädän tunnistaville läheisille.

ja te muut itserakkaat minä, minä , minä olen terve, minä minä te tuskin ymmärrätte mitä rakkaus ja lähimmäisestä välittäminen on . ymmärrä kyllä että jotkut jättävät mta sairaan niin raskasta se on mutta että sitten jälkikäteen haukkuu eikä näe että sairaus se on suurin syy ei se ihminen. ja katkerat uhri ajattelijat jotka vielä kostavat sairaille exillee ovat pohjasakkaa pahimmillaan.

P: kuinka ratsasta diagnoosilla kun suurin osa ei sitä ja lääkitystä koskaan hae, kun eivät tunnista eivätkä mene kun vasta ihan pakko->itsemurhayritys->psykoosi->väkivalta tms
ja nyt en yleistä mitään, näitä on niin monen tasoista minun miehellä ei ole noita masennus juttuja juuri lainkaan, joten ne vieraita , mutta pettymykset ottaa kovaa.

pss. Älkää koskaan antako periksi läheiset !!!_> olette ainoat jotka voivat ohjata häntä hoitoon kukaan muu sitä ei tee. vaikka raivostuvat siitä niin silti ja sillä uhalla. ehkä jonain päivänä se homma toteutuu.