...ja toisenkin vielä haluaisin!?

[Ex-jolly]

No olihan taas reissu...

Nimittäin taaperon päiväunille kärryttely. Siis: Huolella pakkasin tytön makuupussiin ja vilttiin, unirätti poskelle ja nukkevauva kainaloon ja menoksi.

Metsätiellä: - Ei verkkua, en nää mittään. Hiljaista. -Minä oon väsyny tyttö. Hiljaista - Minä haluan kävellä. - Ei täällä voi kävellä, liian liukasta. Äiti pukkaa nyt. - Minä en nää mittään, kuomu ylös. Misä isä on, onko se täälä jahisa? - Ei oo. Nojaa nyt, ettet putoa. Pidä rätistä huoli. Pyörinää. - Äiti, saako laulaa? Minä haluan kävellä. -Ei nyt, äiti pukkaa. Pyörinä yltyy. -Minä haluan kävellä. Äiti minä haluan kävellä. Pois. Ite kävellä. Ja tätä 50 kertaa. Viltin repimistä, märyä. Puolen tunnin päästä jo kiehuu. Laitan vilttiä paremmin. -Istu sievästi, nyt on uniaika. Et saa nousta. Äiti pukkaa nyt. Uusi viltin repiminen. -Nojaa nyt. En pukkaa ennen kuin nojaat. -Äiti, pukkaa! -Nojaa, niin päästään liikkeelle. -En nojaa. Äiti, pukkaa! Käyrä on jo liian korkealla. -Hoh-hoijaa! Kenellehän minä nyt soittaisin... yritän ottaa jonkin näköisen aikalisän ja rauhoittaa tilanteen, kun näen että tässä ei nyt nukuta.

-Onko joulupukki. Niin tää Iiris täällä vaan kiukuttelee eikä rauhoitu yhtään, vaikka olis nukkuma aika. Niin. Joo. On vissiin saanut liikaa suklaata. Jaa. Ahaa, no kiitos hei. Kuulemma ne tontut täällä puitten takana kattelee onko tuhma vai kiltti. -Misä ne tontut on? Haluan kävellä. Ja vilttiä pois. Viltti taas takaisin ja tenava tinttaa lippikseni kieroon ja pyrkii taas pystyyn. Käyrä on satasella. Annan ”luunapin” takaisin ja jysäytän koko tyttö-viltti-makuupussi yhdistelmän turhan kovin ottein takaisin vaunuihin. ”Ootahan seuraavalla kerralla, s*tana, p*kele...” ajattelen. Kelaan. Luunappi ei voinut sattua, mutta otteet oli liian rajut. Huuli väpättää ja itkettää. -Ei saa! Haluan kävellä.

-No saahan sitä haluta, sanon. Vaunut pyörähtää tulosuuntaan ja aisa lentää toiselle puolelle, etten vähään aikaan näkis koko nappulaa. Tenava jakaa loputonta pälätystään vaunuissa ja minä sadattelen puoliääneen rattaiden takana. Kaikki tämä vaan siitä ilosta, että minä olen päättänyt laittaa tenavan nukkumaan, että saan itse oman puolitoista tuntiani ja tyttö on päättänyt olla tänään nukkumatta. Näen kyllä, että tyttö on väsynyt.

Pusken vaunuja liukkaalla metsätiellä. Luojan kiitos, että naapurin iäkäs rouva ei hiihdellyt perässä, ja päässyt näkemään äskeistä kohtausta. Sossun päivystykseen olis varmasti soittanut. Kyllä kai mun ei mitään toista lasta tarvi edes saada, kun en yhdenkään kanssa edes pärjää, pitäisköhän se kierukan poisto perua, huominen aikaa miettiä. Taas väpättää huuli, tällä kertaa äitin. On pakko pysähtyä ja katsella taaksepäin ja männyn latvoja. -Mitä äiti kattoo? -Mitä äiti kattoo? -Mitä äiti kattoo? Hersyvää naurua.

Jatkan puskemista enkä puhu mitään. Tytön vauhti on hiljennyt vaunuissa, varmaankin aisan kääntö auttoi. Koti alkaa häämöttää. Käännän taas vaunut ja ajattelen, ettei se verhon ompelu nyt niin tämän päivän päälle ole. Ehtiihän sen. Jutut harvenevat ja tiedän että kohta se nukahtaa. Äskeisen episodin tapahtumapaikalla se jo nukkuu. Suunnan vaihto. Mitä opimme tästä, ajattelen kun pusken taas kotia kohti.

En tiedä, opinko taaskaan yhtään mitään, mutta huomasin, että kumpikin olemme aikas päättäväisiä tyttöjä. Huomasin, että se nukkuu kun on tarpeeksi väsynyt. Huomasin, ettei riuhtominen ja huutaminen taaskaan auttaneet yhtään mitään, pidensivät vain päämäärään pääsyä. Huomasin, onneksi, että turpiin tirvaisu jäi vain ajatuksen asteelle. Huomasin, että pitäisi ottaa vähän lunkimmin.

Kuppi kahvia auttoi vähän, ja tämän kirjoittaminen, mutta huono omatunto jäi kyllä soimaan...
Liekö kenelläkään muulla samanlaisia päiviä...

 

[Kolmen Äippä, kirjautumati]

YEP !
Ihan on normipäiviä alkaen vuosikkaasta jatkuen tuohon 2-3 ikävuoteen,
lapsesta ja lapsen luonteesta riippuen.
Ja silti sitä useempaa lasta kaipaa,
vaikka joinakin päivinä haluaisi itse kadota huishelvettiin
koko lapsen/lapsien elämästä,
että sais edes muutaman hetken vain itselleen.

Et ole tuntojesi kanssa yksin, todellakaan ;o)

 

[Juupajuuu]

Itsekin olen moneen otteeseen miettinyt, että minkälainen äiti mustakin jonain päivänä tulee, kun hermo kiristyy kuitenkin melko helposti. Uskon, että tuollainen on ihan normaalia, vaikkei minulla omakohtaista kokemusta olekaan (kun ei ole lapsiakaan).

 

[hermoheikki]

JOOOO, siis niin tuttua...taapero osaa kyllä kiristää äipän hermot vimosen päälle. Esim. tänään anoppilassa, kaikkeen mitä isovanhemmat kyselivät vastaili ei, ja koitti jos jonkinmoisia temppuja...ääh...äitin korvia punotti ja teki mieli kyllä....siis kun kotona ei ole tuollainen ollenkaan...ajattelevat varmaan meidän jo nyt epäonnistuneen täysin kasvatuksen kanssa. Ja sitten tuo nukutus kans...meillä myös aika puhelias tapaus...huutelee kärryistä jos jonkinmoisia ohjeita, kun äitin kahvikupponen sen kun jäähtyy sisällä....no täytyy ottaa huumorilla, onpa ainakin aika fiksu ja voimakastahtoinen lapsi, sellaisethan sitten kai pärjäävät myöhemminkin....kai...no mutta siis tuota syyllisyyttä tunnen minäkin, jos välillä otteet turhaan kovenevat ja saattaa tiuskaista, kun pinna oikein palaa.Ihana kuulla siis, että on muitakin, jotka eivät loputtomiin jaksa kuunnella taaperon oikkuja hermostumatta. Halit alkuperäiselle! Niin ja minäkin haaveilen toisesta......

 

[Aurora Vee]

Sympatiani täältäkin kaikille teille joilla on samoja kokemuksia!

Hullumpikin voi olla: meillä on jo kaksi lasta (3v ja 1½v) joilla samoja temppuja, ja hermo menee äidillä päivittäin. SILTI haluaisin vielä kolmannenkin!

Oikein joutuu taistelemaan vauvakuumeen kanssa, sillä tiedän että on pakko odottaa kunnes nämä kaksi vilivilperttiä ovat hieman omatoimisempia ennen kuin pärjää kolmen kanssa. Pakko odottaa että tämä oma luonnevikani nimeltä äkkipikaisuus menisi ohi... Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. ;-)

 

[Ex-jolly]

Niin, ja sitten tuon v*tutuksen jälkeen sainkin sitten taas täysin päinvastaiset fiilarit: Tyttö sanoi, että häntä pissattaa ja rupesi riisumaan kamppeitaan. Ajattelin, että senkus riisut, pissat on jo kuitenkin housussa... No hän siellä tovin ähelsi ja huusi: -Mulla tuli kakka! Mulla tuli kakka! -No niin varmaan joo... ajattelin, mutta -TADAA! Siellähän siis oli ehtat vääkyt ja vielä ihan oikeassa paikassa, potassa! Jes! Tähän mennessä pottaan on kakattu vain vauvana, ja viimeaikoina on ollu vaan ei-eitä, kun on ehdotellutkaan pottaan kakkaamista. Tunteet balanssissa jälleen...

Luojan kiitos en ole ainut jolla käryää =0)

 

[Kolmen Äippä, kirjautumati]

Hih!
Joskus sitä oikein ääneen ihmettelee,
että kuinka helvetissä voi Äiti käydä kaikki tunteenkirjot läpi yhdessä hujauksessa.
Aamulla klo 7. on jo päivän tunnekuohukirjo täysi,
ja vielä pitäis kokopäivä jaksaa....

Tää on niin tätä ;o) Äitinä olemista.
JA vielä nuita mukuloita toivois lisää kuitenkin,
ihanina hetkinä oikeen monta.

 

[kolmelle äippä ;)]

Siis ihanaa että täällä kirjoitellaan myös näistäkin näkökulmista.
On päiviä tai hetkiä, kun voisi jokaisen mukelon myydä (lahjoittaa) kiertävään sirkukseen. Ja sitten... hali tai joku pieni hetki, kuinka paljon mahtuu rakkautta Äidin sydämeen, kuinka pieni ihminen koskettaa syvältä pienellä eleellä, sanalla tai teollaan.
Pitkää pinnaa kaikille ja ihania päikkäri ja muita hetkiä

 

[äiti myös]

Siis ihanaa että täällä kirjoitellaan myös näistäkin näkökulmista.
On päiviä tai hetkiä, kun voisi jokaisen mukelon myydä (lahjoittaa) kiertävään sirkukseen. Ja sitten... hali tai joku pieni hetki, kuinka paljon mahtuu rakkautta Äidin sydämeen, kuinka pieni ihminen koskettaa syvältä pienellä eleellä, sanalla tai teollaan.
Pitkää pinnaa kaikille ja ihania päikkäri ja muita hetkiä

Niin totta!! Meillä 1 ja 3 vuotiaat vauhtiveijarit ja joskus sitä kyllä pitää tarkistaa, että olenko ihan terve, kun kolmatta kuumeilen=O Mutta se yksi hali tai uusi opittu asia tms. korvaa ihmeen hyvin vaikka kahden päivän simppailun... Mulle kätilö sanoi synnärillä, että jokainen äiti hermostuu joskus lapsiinsa, jolloin ihan h. moilasena ihmettelin, että tällekö nyytille voisin joskus suuttua? Hmm, kyllä se joskus on sitten tullut meillekin.