A
"apuva"
Vieras
Joskus avauduin pari kertaa suhteestani täällä. Nyt sitten vielä kärvistelen säälittävänä, kun en meinaa päästä hommasta yli. Mieskin on aika ajoin ollut yhteyksissä, hänelle on tyypillistä kääntää vielä jälkikäteenkin joka kivi, puntaroida, setviä, vatvoa ja perustella.
Ex-seurustelukumppanini siis jätti minut, koska olin minulla oli haastava elämäntilanne, työ vaati paljon, parisuhde tuntui vaativan, yritin vain selviytyä, masennuin ja koin täydellistä riittämättömyyttä töissä. Tiesimme kuitenkin, että vaihe olisi ohimenevää. Minun lasteni kautta tuli vahvasti elämääni, mutta he unohtuivat kyllä arjen astuessa kuvioihin. Silloin tällöin hän tokaisi "et kai ajattele minun olevan silloin lapsenvahtina" eli töistäni huolimatta emme koskaan jakaneet vastuuta niin, että hän olisi tarjoutunut kuvioissa auttelemaan ihan alkua lukuunottamatta. Hän koki haastavana ison ikäeron lasten välillä, sekä lapsista koituvan vaivan: aamun aikaset heräämiset (ennen 10), kurahousut, meteli, se, jos joutuu sanomaan enemmän kuin kerran asioista...Mitään pahaa ei tapahtunut ja hän jätti vähän porttia auki: palataan asiaan, kun asiat ovat paremmin ja osaat nauttia elämästä.
Hain apua, järkeistin töitäni ja elämääni. Asiat ovat nyt hyvin toisin.
Mutta mies ei malttanut odotella. Hän tekikin kyllä minulle selväksi, kuinka haluttu hän naismarkkinoilla on, paras mies niin monelle, ihan "helvetin hyvä". Nyt hän onkin löytänyt uuden rakkauden. Mies on vajaa 50, nainen 40, vuosi sitten narsistista eronnut. Nainen on ollut lähes kaksi vuosikymmentä ammatissa, johon vaaditaan muutaman kuukauden koulutus, mutta opiskelee nyt kasvatusalalle. Lapsia on kaksi, alle koulu- ja koulun aloittava.Miehellä on lukiolainen ja kohta yläkoulun aloittavat, vuoroviikoin hänellä asuvat lapset.
Mies hehkuttaa minulle nyt onnea ja helppoutta. Sitä hän halusikin. Ettei olisi luurankoja. Ettei olisi tunnelukkoja. Että kaikki kävisi helposti ja voisi visioida yhteenmuutosta ja kaikesta hienosta ja hyvästä kahden ihmisen välillä.
Miehen kaksi viimeisintä seurustelusuhdetta ovat päättyneet siihen, että nainen on joutunut aloittamaan terapian. Edellinen kesti 3 vuotta niin, että siinä oli puolen vuoden tauko välissä, jolloin miehellä oli suhde. Jälkimmäinen, tämä meidän, kesti vajaan kaksi vuotta.
Mitä luulette, onko tässä nyt kolmas kerta toden sanoo tilanne vai saattaisiko arki tai jokin luuranko tulla vastaan tässäkin?Vielä kuukausi sitten vietimme illan ja yön yhdessä, minä en tästä uudesta naisesta vielä silloin tiennyt. Hän varmasti on ollut kuvioissa kuitenkin, koska ovat jo niin vakavissaan, että yhteenmuutostakin on puhuttu.
Minulle varmaan vastataan myös, että mene eteenpäin ja lopeta vatvominen. Tämä on kuitenkin minulle tärkeää ja hyvä on kuulla järjen sanatkin mahdollisimman monelta.
Ex-seurustelukumppanini siis jätti minut, koska olin minulla oli haastava elämäntilanne, työ vaati paljon, parisuhde tuntui vaativan, yritin vain selviytyä, masennuin ja koin täydellistä riittämättömyyttä töissä. Tiesimme kuitenkin, että vaihe olisi ohimenevää. Minun lasteni kautta tuli vahvasti elämääni, mutta he unohtuivat kyllä arjen astuessa kuvioihin. Silloin tällöin hän tokaisi "et kai ajattele minun olevan silloin lapsenvahtina" eli töistäni huolimatta emme koskaan jakaneet vastuuta niin, että hän olisi tarjoutunut kuvioissa auttelemaan ihan alkua lukuunottamatta. Hän koki haastavana ison ikäeron lasten välillä, sekä lapsista koituvan vaivan: aamun aikaset heräämiset (ennen 10), kurahousut, meteli, se, jos joutuu sanomaan enemmän kuin kerran asioista...Mitään pahaa ei tapahtunut ja hän jätti vähän porttia auki: palataan asiaan, kun asiat ovat paremmin ja osaat nauttia elämästä.
Hain apua, järkeistin töitäni ja elämääni. Asiat ovat nyt hyvin toisin.
Mutta mies ei malttanut odotella. Hän tekikin kyllä minulle selväksi, kuinka haluttu hän naismarkkinoilla on, paras mies niin monelle, ihan "helvetin hyvä". Nyt hän onkin löytänyt uuden rakkauden. Mies on vajaa 50, nainen 40, vuosi sitten narsistista eronnut. Nainen on ollut lähes kaksi vuosikymmentä ammatissa, johon vaaditaan muutaman kuukauden koulutus, mutta opiskelee nyt kasvatusalalle. Lapsia on kaksi, alle koulu- ja koulun aloittava.Miehellä on lukiolainen ja kohta yläkoulun aloittavat, vuoroviikoin hänellä asuvat lapset.
Mies hehkuttaa minulle nyt onnea ja helppoutta. Sitä hän halusikin. Ettei olisi luurankoja. Ettei olisi tunnelukkoja. Että kaikki kävisi helposti ja voisi visioida yhteenmuutosta ja kaikesta hienosta ja hyvästä kahden ihmisen välillä.
Miehen kaksi viimeisintä seurustelusuhdetta ovat päättyneet siihen, että nainen on joutunut aloittamaan terapian. Edellinen kesti 3 vuotta niin, että siinä oli puolen vuoden tauko välissä, jolloin miehellä oli suhde. Jälkimmäinen, tämä meidän, kesti vajaan kaksi vuotta.
Mitä luulette, onko tässä nyt kolmas kerta toden sanoo tilanne vai saattaisiko arki tai jokin luuranko tulla vastaan tässäkin?Vielä kuukausi sitten vietimme illan ja yön yhdessä, minä en tästä uudesta naisesta vielä silloin tiennyt. Hän varmasti on ollut kuvioissa kuitenkin, koska ovat jo niin vakavissaan, että yhteenmuutostakin on puhuttu.
Minulle varmaan vastataan myös, että mene eteenpäin ja lopeta vatvominen. Tämä on kuitenkin minulle tärkeää ja hyvä on kuulla järjen sanatkin mahdollisimman monelta.
