Jätän lapset isälleen

[seinä vastassa]

juuri tuo arvaamattomuus on minussakin, yhtäkkiä olen kauhen hyvä äiti ja jaksava ja toisessa hetkessä en jaksa mitään, ei kiinnosta mikään eikä mikään ole hyvin... haluttas vaan nuo lapset tuosta jaloista pois, että sais levähtää. ei ole kuin yks sukulainen täällä ja häneltä apua kysyttiin, mutta kuulemma vois ottaa lapset joskus syksyllä... siis oli puhetta yhdestä yöstä eikä voinut ottaa

 

[vieras]

Mulla on myös 3 alle 7 vuotiasta lasta ja välillä kyllä tuntuu että noita lapsia ei kerta kaikkiaan jaksa. Itse en minäkään pääse koskaan kodin ulkopuolelle, em edes ilman lapsia kauppaan, kun mies tekee pitkää työpäivää ja vapaa päivät nukkuu. Joten en saa edes miehestäni paljon apua. Olo on joskus ihan hirveä. Tuntuu että ei jaksa, mutta kai tää vaihe joskus ohi menee...voimia samassa tilanteessa oleville.

 

[harmaana nyt]

Jos olet miettinyt asiat, ja olette yhteisymmärryksessä muutenkin, niin mikäpä siinä. Päätös on teidän, eikä siihen muilla ole nokan koputtamista. :wave:

Peesaan tätä!

Mikä siinä on että isä saa/voi jättää lapsensa ilman syyttelyitä ja hoitoon ohjauksia mua annas olla jos äiti ilmoittaa niin tekevänsä?!

 

[vieraana]

EN ehdi nyt lukea kaikkia muiden vastauksia, mutta pisti silmään kun joku väitti provoksi.

Olen itse hiljattain palannut takaisin työelämään ja välillä minusta tuntui just samalta kuin ap. Tosin lapset eivät yhtä lukuunottamatta ole enää aivan noin pieniä. Minusta ei vain ollut kotiäidiksi, kaipaan niin paljon muutakin elämää itselleni. Kerran kirjoitinkin tänne vastaavanlaisen purkauksen, mutta sain vain paskaa niskaani. Itseäni helpotti jo se, että sain kirjoittaa tänne anonyymisti ja purkaa pahaa oloani.

Itse olen työssä sosiaalipuolella, joten tiedän kyllä mistä apua saa jos sitä tarvii, kun painiskelen näiden samojen asioiden kanssa myös työssäni.

Mitä ap tulee niin uskon että elämä siitä helpottaa kun lapset kasvaa. Yritä ottaa itseäsi niskasta kiinni ja hankkia jotain kodin ulkopuolista elämää itsellesi. Kaikilla meillä on välillä huonoja päiviä/ aikoja jolloin koko elämä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tuo on jo askel positiivisempaan suuntaa, kun osaa myöntää itselleen ettei aina jaksa. Ei ole pakkokaan.

 

[hmmm]

Mun ystävä jätti 4 lastaan isälle ja muutti pois muutama v sitten.Hän voi erittäin pahoin ja kärsii ratkaisustaan, muttei tiedä olisiko kuitenkaan jaksanut muuta tietä...

Yleensä asiat helpotaa, kun niistä puhuu ja kirjoittaa.

On myös hyvä hankkia joku harrastua tai intressi, kuitenkin on parempi jättää lapset pariksi tunniksi viikossa isälleen ja lähteä harrastamaan kuin ihan kokonaan.

Asuisit sitten yksiössäsi, istuisit siellä ja ahdistuist, tuntisit itsesi vielä huonommaksi äidiksi...En tiedä.

Suosittelen keskusteluavun hakemista ja oman elämän rakentelua perhe-elämän sivussa.

 

[Endless Sacrifice]

Kiitos teille.Jos en saa näitä solmuja auki niin rohakisen isteni ja mene lääkärille.Olen vain harmikseni sellainen ihminen,että haluan aina itse selvitä sisulla kaikesta.Olen todelal huono pyytämään apua ulkopuolisilta!Mieluummin olen sitten marttyyri ja säälittelen itseäni..Huono homma.Mutta yritän selvitä näistä ajatuksista!Kyllä se tästä..

Mä olen kans huono pyytämään apua, ja vielä vähemmän mä haluan mitään lääkkeitä. Eli en siis lopultakaan mennyt lääkärille, vaikka pahimmillaan suunnittelin jo ajavani 120km/h kallioon.

Pienillä askelilla rupesin parantamaan mielialaani. Päätin etten ota stressiä jos en esim. ehdi/jaksa siivota ihan kaikkea kerralla. Jos lapset kiukutteli niin huutamisen sijasta rupesin laulaan (voi niitä hölmistyneitä ilmeitä lapsilla ) ja jo hetken päästä kikatettiin kaikki.

Päätin ruveta käyttäytymään niin ettei minua pidetä itsestään selvyytenä. Päätin että minua ei välttämättä tarvita 24/7 hoitamaan lapsia, joku muukin pystyy siihen silloin kun minä haluan mennä lenkille/vaateostoksille/nukkumaan ajoissa/nukkua pitkään.

Todella huonostakin tilanteesta voi selvitä yksin, mutta töitä on tehtävä ja helppoa se ei ole. Se on jo hyvä alku kun tajuaa oman tilanteensa. Mä onnekseni tajusin vasta sitten kun aloin voimaan paremmin, kuinka huonossa jamassa mä olinkaan. Ja kukaan ei tiedä kuinka syvällä mä olen käynyt (paitsi nyt palstalaiset ). Mä en vaan yksinkertaisesti osaa puhua.

 

[nunnu77]

Mielestäni asiasi eivät ole ollenkaan niin huonolla tolalla,kun nyt ajattelet...Tarkoitan sitä, että aina ollaan (vielä) voitonpuolella ,kun äiti ymmärtää tekonsa..ja asioiden vääryyden sekä sen miten on itse väsynyt.

Hakekaa rohkeasti apua sosiaalitoimesta. Aina ratkaisuiden ei tarvitse olla niin totaalisia.
Saatte sosiaalitoimen kauta apua esim. lasten hoidossa päivisin kun miehesi on töissä.
Tai lapset voisivat lähteä tukiperheeseen esim. kerran kuussa viikonlopuksi tai pidemmäksikin aikaa. Silloin te vanhemmat saisitte levätä.

Sinä et ole anoa joka miettii samanlaisia ratkaisuja ja kamppailee samlanaisten tunteiden kanssa.
Yllättävän moni perhe saa tukipaleluita jaksaakseen.
Sinuna en "hylkäisi" lapsia...vaan hakisin apua arkeen. Kun saisit levätä itsekin,niin näkisit asiat erilailla.

Myös paljon tekee se, että sinulla ei ole mitään kodin ulkopuolella..vai ymmärsinkö oikein?
Kuinka paljon olette tekemisissä lasten isovanhempien kanssa? Voisivatko auttaa?
Onko sinulla ystäviä joille voit ihan reilusti tilanteestasi kertoa? Puhuminen auttaa aina ja toisen kommenttien kuunteleminen.
Tuskin kukaan sinua syyllistää....
Voisitteko tehdä "mammarenkaan" kavereidesi kanssa eli tapaisitte vaikka leikkipuistossa säänöllisesti?

Voimia teille.

 

[Tämäkin Menee Ohi]

Avun pyytäminen on meille monille vaikeaa.
Kuitenkin se on yksi elämän suurista oppikursseista oppia pyytämään apua.

Yksin ei tarvitse sinnitellä.On vertaistukea netissä ja reaalielämässä, on auttamishenkilöstöä juuri sinuakin varten.

Voimaa sinulle, ei siihen että jaksaisit ypöyksin, vaan siihen että uskaltaist pyytää apua. :hug:

 

[ennen masentunut]

hae apua.. soita neuvolaan tai vaikka aluksi johonkin auttavaan puhelimeen, kertovat siellä miten asian kanssa kannattaa edetä. sinä et voi hyvin etkä pysty ajattelemaan asioita selkeästi juuri nyt. ongelmat ratkaistaan YKSI KERRALLAAN ja noin radikaaleja ratkaisuja (muuttaminen jne.) ei todellakaan kannata tehdä masentuneena.

hae apua, vaikka se vaikealta tuntuukin.

voimaa :hug:

 

[Vieras minäkin]

Kovasti vaikuttaa provolta, anteeksi vain.

Muutenhan toi kertomasi kuulostaa masennukselta. Eikä sen takia kannata perhettään jättää. Miten miehesi kanssa menee? Oletteko eroamassa vain onko teidän väliset asiat kunnossa? Järkevintä olisi että ihan ensin hankkiutuisit psykologin juttusille masennuksesta. Toisekseen voisit ottaa hieman pienemmän eron lapsista; vaikka sellainen viikko alkuun tekisi terää

Kuinka kehtaat huudella provoa, aapee voi todella huonosti, ja on rohjennut tänne tunteistaan kertomaan. jos et pysty tukemaan/apuasi antamaan, vaihda palstaa.

 

[minä]

Mitä jos tosiaan menisit töihin? Lapsille hoitaja ja itse pääset aikuisten pariin päivisin miettimään ihan muuta kuin lasten kitinää.

 

[sama]

Mitä jos tosiaan menisit töihin? Lapsille hoitaja ja itse pääset aikuisten pariin päivisin miettimään ihan muuta kuin lasten kitinää.

Kyllähän 1-v voi jo hoitoon laittaa.

 

[ap]

Mielestäni asiasi eivät ole ollenkaan niin huonolla tolalla,kun nyt ajattelet...Tarkoitan sitä, että aina ollaan (vielä) voitonpuolella ,kun äiti ymmärtää tekonsa..ja asioiden vääryyden sekä sen miten on itse väsynyt.

Hakekaa rohkeasti apua sosiaalitoimesta. Aina ratkaisuiden ei tarvitse olla niin totaalisia.
Saatte sosiaalitoimen kauta apua esim. lasten hoidossa päivisin kun miehesi on töissä.
Tai lapset voisivat lähteä tukiperheeseen esim. kerran kuussa viikonlopuksi tai pidemmäksikin aikaa. Silloin te vanhemmat saisitte levätä.

Sinä et ole anoa joka miettii samanlaisia ratkaisuja ja kamppailee samlanaisten tunteiden kanssa.
Yllättävän moni perhe saa tukipaleluita jaksaakseen.
Sinuna en "hylkäisi" lapsia...vaan hakisin apua arkeen. Kun saisit levätä itsekin,niin näkisit asiat erilailla.

Myös paljon tekee se, että sinulla ei ole mitään kodin ulkopuolella..vai ymmärsinkö oikein?
Kuinka paljon olette tekemisissä lasten isovanhempien kanssa? Voisivatko auttaa?
Onko sinulla ystäviä joille voit ihan reilusti tilanteestasi kertoa? Puhuminen auttaa aina ja toisen kommenttien kuunteleminen.
Tuskin kukaan sinua syyllistää....
Voisitteko tehdä "mammarenkaan" kavereidesi kanssa eli tapaisitte vaikka leikkipuistossa säänöllisesti?

Voimia teille.

Kiitos.Isovanhemmat onneksi asuvat lähellä.Käymme viikoittain siellä kylässä.Anoppi ja hänne miehensä auttavat tarvittaessa,mutta joskus tuntuu raskaalta,kun heiltä pitää sitä apua pyytämällä pyytää.Itse eivät tarjoa apuaan,vaikka tietävät että tämä on joskus niin raskasta ja kaksin saamme harvoin olla.oma äitini on tuurijuoppo,selvinä jaksoina hän auttaa,mutta ikinä ei voi tietää,milloin alkaa taas juominne..Raskasta.Isäni kuoli kohta 2v.sitten.Sekin asia tuolla jossain kummittelee,en ehtinyt kunnolla käsitellä isän poismenoa,kun isä sairastui yhtäkkiä ja kuihtui nopeasti pois.Siinä sitten lapset ja kaikki.Äidilläkin oli silloin rankka juomisvaihe.Kolmas lapsi syntyi vuosi isän kuoleman jälkeen,hän on oikea ilopilleri ja valopilkku.mutta arki on mitä on..

Paljon on ollut elämänmuutosta tässä,oman kodin osto ym.isän kuolemän jälkeen.Että ehkä sekin asia on sitten jäänyt taka-alalle.Nyt olen alaknut isää miettimään ja ikävöimään.Epätodellinen olo on välillä,että onko isä oikeasti kuollut.

Siinä teille taas lisää tekstiä.Ehkä hiukan valaisee tätä tilannetta,että tässä on langat aika sekaisin.

 

[ap]

Mitä jos tosiaan menisit töihin? Lapsille hoitaja ja itse pääset aikuisten pariin päivisin miettimään ihan muuta kuin lasten kitinää.

Kyllähän 1-v voi jo hoitoon laittaa.

En vain tiedä,mistä aloitta/hakea töitä,kun ei ole työkokemusta ehtinyt kertyä muuta kuin kotityötä.Lukion suoritin aikuispuolella loppuun v-04,mutta muuta taustaa ei ole!Työnhaku tuntuu niin vieraalta..

 

[vieras79]

Ensin hoidat masennuksen aisoihin ja sitten kun puhti riittää haet lapsille päivähoito paikan.Seuraavaksi menet työppäriin ja etsit itsellesi ammattilaisen kanssa oppisopimus paikan.

tiedän,kuulostaa helpolta ja sitä se onkin kunhan vain toimit.
Toi kieriskely itse säälissä on pahin peikko masentuneelle ja siksi teet päätöksen josta pidät kiinni.Perhettä jättämällä et ongelmaa ratkase se on vissi ja varma.

Itse olen kärsinyt masennuksesta 9v ja paras terapia siihen on työ tai koulu,lääkkeet auttaa myös mutta ei ole ratkasu.Rupeet toimimaan ja sillä sipuli :hug:

 

[vieras]

sama tilanne oli mullakin,marssin sairaalaan ja ottivat sisälle,sitouduin 2viikon ohjelmaan ja olin 3viikkoa,kaksi sisällä yksi päiväpotilaana.koko aikana en kaivannut lapsia tai miestä vaikka he itkivät.jatkuvasti vain tunsin kuinka vahvistuin ja se että sai aina puhua heti kun siltä tuntui,ei tarvinnut ajatella muita kuin itseään niin se helpotti.kun tulin kotona käymään viikon jälkeen,itkin koska halusin takaisin,mutta ajan myötä se helpottui ja kotona ei ollut enää kamala olla...kannatan että ennenkuin muutat mihinkään tai muuta niin hae sitä apua,parhaiten sain itse juuri sillä että lähdin hetkeksi aikaa mutta silloin siinä pitäisi olla joku joka tukee ja kuuntelee,ei ne asiat yksin selkene.
ja sitten kannattaa hakea töitä,että saat jotain omaa jolloin tunteet perhettä kohtaan voivat ikävän kautta tasoittua.

 

[Painiskelen itse samanlaisten asioiden äärellä.]

ap itse otin yhteyttä työvoimatoimistoon ja olen menossa juttelemaan sinne vaihtoehdoista.. koulutus,harjoittelu,kurssit jne..

 

[vieras]

ota yhteyttä neuvolaan ja kerro tilanne, saat varmasti sieltä apuja, esim kotityöntekijän käymään.. Eikös lisäksi ole olemassa ns tukiperheitä, joissa lapset voisivat silloin tällöin olla.. Mutta neuvola auttaa varmasti alkuun ja kyllä ne asiat alkaa selviämään.. Sanoisin, että älä vain lähde kotoa, sulla selvästi on masennusta ja uupumusta, tarvitset nyt apua ja tukea, älä jää yksin!! Sitten kun saat vähän asioihin selkiyttä ja olosi alkaa helpottamaan, niin voisit alkaa miettimään sitä töiden hakua tai vaikka opiskeluja... Mielenterveystoimisto on toinen paikka, jonne voisit nyt soittaa... Tsemppiä!!!!

 

[ap]

ap itse otin yhteyttä työvoimatoimistoon ja olen menossa juttelemaan sinne vaihtoehdoista.. koulutus,harjoittelu,kurssit jne..

Täytyykö minun ensin sitten ilmoittautua kotiäidistä työnhakijaksi vai miten toimii?

 

[Voimia sinulle!]

juuri tuo arvaamattomuus on minussakin, yhtäkkiä olen kauhen hyvä äiti ja jaksava ja toisessa hetkessä en jaksa mitään, ei kiinnosta mikään eikä mikään ole hyvin... haluttas vaan nuo lapset tuosta jaloista pois, että sais levähtää. ei ole kuin yks sukulainen täällä ja häneltä apua kysyttiin, mutta kuulemma vois ottaa lapset joskus syksyllä... siis oli puhetta yhdestä yöstä eikä voinut ottaa

Niin ap kuin sinäkin - nuo arvaamattomuuden tunteet on kovin tuttuja. Itsekin olin melkoisessa paineviidakossa kun lapset oli molemmat alle 3v - ei pelkästään se, ettei nukkumisesta ollut puhettakaaan eli fyysinen väsymys, vaan huomattavasti muita paineita (lapsuuden ristiriidat ja traumat nousi pintaan eräiden taloudellisten riskien ja paineiden kautta, pitkä juttu...) ja olin kuten ap - aivan poissa tolaltani. Siihen pitää hakea ulkopuolista tukea ja apua, minäkin kun valvoin yökaudet miettimässä että aiheutan vaan kaikille läheisilleni pahaa oloa yrittäessäni auttaa jne, eli niin kovasti toivoin, että olisin voinut vaan lakata olemasta. Itsaria en olis voinu tehdä, koska tiedän että se vasta itsekästä olisi ollut, mutta jotenkin haihtua vain pois niin että mua ei olisi koskaan ollut - ajattelin, että pilaan vaan lasteniki elämän. No lääkkeitä en tarvinnut, piti vaan tehdä selkeitä ratkaisuja ja kovettaa mieleni niiltä asioilta mille en voinut mitään - ruveta tavallaan itsekkääksi. Keskusteluapua sain monilta tahoilta, myös lasten kasvaminen jne auttoi. Nyt olen erittäin onnellinen, sain pelastettua sekä parisuhteeni että lapsiini, myöskin nuo sukulaissuhteet on ok. Enkä usko että lapsille on traumoja jäänyt, vaikka sitä joskus mietin - he ovat se suurin aarteeni, nyt ala-asteikäisinä myös molempiin on todella läheinen suhde, hyvällä tavalla. Eli sanoisin sulle ap, ettei sinun tarvitse luopua lapsistasi -hae apua, perheneuvolat ja -työntekijät voivat olla sitä alkuun. Ja kun selviät masennuksesta, huomaat että lapset ovat kenties kuitenkin se elämäsi suola - näin ainakin minulla.

 

[PahaSilmä]

Mene ammattikouluun ja varaa aika johonkin terapiaan. Kyllä se elämä pikkuhiljaa alkaa luistaa.

 

[Naapurin täti]

Hermot menetän heti,kun joku kiukuttelee.Ja jos vain jatkuu niin saatan tarttua tukasta kiinni,riepotella.Kaikki järki pakenee päästä.

Voi herran jestast teidän kanssa ihmiset!! Kukaan ei kiinnittänyt tässä alkuperäisessä kirjoituksessa olevaan lauseeseen, jossa ap kertoo pahoinpitelevänsä lapsiaan. Sairasta. Masennuksen varjolla saa pahoinpidellä lapsia. Iljetttävää.

Kaikki vaan paapovat ap:ta ja taputtelevat päähän, että kyllä se siitä. AP sai teidän hyväksynnän väkivaltaiselle käytökselleen, ja päätti olla hakematta apua "masennukseensa". Arvatkaa vaan, jatkuuko kotona sama meno edelleen? Lapsia riepotellaan tukasta??!!!

Jos tietäisin, missä asut, ap, soittaisin sossulle, että hakisivat lapset sinulta pois. Kun et kerran edes halua hakea apua ongelmiisi.

Jos miehesi ei ole väkivaltainen lapsille, olisi tosiaan parasta, että muutat pois, jotta lapsien perusturva palautuisi normaaliksi. Jos et kerran sitä apua aio hakea. 1-3 -vuotiaat eivät tarvitse ruumiillista kuritusta, eikä sen puolen mun mielestä minkään ikäiset.

 

[Älä välitä ap]

Hermot menetän heti,kun joku kiukuttelee.Ja jos vain jatkuu niin saatan tarttua tukasta kiinni,riepotella.Kaikki järki pakenee päästä.

Voi herran jestast teidän kanssa ihmiset!! Kukaan ei kiinnittänyt tässä alkuperäisessä kirjoituksessa olevaan lauseeseen, jossa ap kertoo pahoinpitelevänsä lapsiaan. Sairasta. Masennuksen varjolla saa pahoinpidellä lapsia. Iljetttävää.

Kaikki vaan paapovat ap:ta ja taputtelevat päähän, että kyllä se siitä. AP sai teidän hyväksynnän väkivaltaiselle käytökselleen, ja päätti olla hakematta apua "masennukseensa". Arvatkaa vaan, jatkuuko kotona sama meno edelleen? Lapsia riepotellaan tukasta??!!!

Jos tietäisin, missä asut, ap, soittaisin sossulle, että hakisivat lapset sinulta pois. Kun et kerran edes halua hakea apua ongelmiisi.

Jos miehesi ei ole väkivaltainen lapsille, olisi tosiaan parasta, että muutat pois, jotta lapsien perusturva palautuisi normaaliksi. Jos et kerran sitä apua aio hakea. 1-3 -vuotiaat eivät tarvitse ruumiillista kuritusta, eikä sen puolen mun mielestä minkään ikäiset.

Ei tuo jäänyt huomaamatta. Mutta valitettavasti aika moni ymmärtää, sillä ne jotka oikeasti ovat painineet noiden masennusoireiden kanssa, ovat kokeneet sitä samaa. Se että ap sen tiedostaa ja tunnustaa, on nimenomaan se merkki, mikä saa minut tukemaan - tiedän mikä tuska ja ikuinen haava äidin sydämeen tulee malttinsa menettämisestä ja siitä omatunto ei ikinä anna rauhaa. Mutta sen yli voi oikeasti päästä, vaikken itsekään voi tajuta, miten siihen itsekin aikoinaan syyllistyin - mutta kun on niin lopussa kun minäkin olin, sitä valitettavasti löytää sen alkukantaisen luonteen. Eli tiedän kyllä miltä tuo tuntuu, onneksi siitä voi päästä eroon enkä voisi kuvitellakaan, että enää ikinä kävisin käsiksi lapsiini (huom, ikinä ei pahonpitelyä, mutta kyllä olen tarttunu hiuksiin ja läppässyt - niin sydäntä kun särkee myöntää). Moralisoida on helppo ihmisen, joka ei ole ikinä ollut masentunut...

 

[vieras79]

ap itse otin yhteyttä työvoimatoimistoon ja olen menossa juttelemaan sinne vaihtoehdoista.. koulutus,harjoittelu,kurssit jne..

Täytyykö minun ensin sitten ilmoittautua kotiäidistä työnhakijaksi vai miten toimii?

Joo kyllä täytyy ja se hoituu työppäriin menolla.Kaikki alkaa sieltä,muista kuitenkin se lääkäri varata masennus oireisiin.
Kaikki järjestyy usko pois!

 

[Naapurin täti]

Onko masentuneen äidin tekemä lasten pahoinpitely vähemmän kivulias lapselle, kuin terveen äidin? Sattuuko lapseen vähemmän? Järkkyykö lapsen perusturvallisuuden tunne ja luottamus vähemmän, jos äiti on masentunut? Lapsiraukat varmasti muutenkin kovilla jo äidin mielialamuutosten vuoksi, siihen vielä pahoinpitelyt päälle. Mieti nyt vähän.