Jos olisit mennyt "väärän" miehen kanssa naimisiin ja rakastaisit toista, eroaisitko vai jäisitkö?

["heluna"]

[QUOTE="vieras";27881429]Kysymys jo otsikossa, mutta jos olisit tehnyt tyhmän ja hätiköidyn päätöksen ja mennyt naimisiin ns. kakkosvaihtoehdon/toiseksi parhaan miehen kanssa naimisiin, ja rakastaisit silti sitä ns. ykkösvaihtoehtoa etkä saisi rauhaa ajatuksiltasi, eroaisitko? Vai jäisitkö kärvistelemään epätyydyttävään avioliittoon sillä periaatteella, että tehty mikä tehty ja luvattu mikä luvattu?[/QUOTE]

ensinnäkin ihminen voi vaikuttaa tunteisiinsa ajatuksillaan. se toinen ei välttämättä olekkaan yhtään sen parempi. eli minusta se toinen pitää unohtaa ja keskittyä luomaan rakkaussuhde sen oman miehen kanssa tämä onnistuu.

olen itse kokenut mieheni kanssa sellaisen kauden että en rakastanut häntä ollenkaan(en kyllä ketään muutakaan), mutta päätin että menen hänen lähelleen nukkumaan(kainaloon) joka ilta,päätin että halaan ja pussaan häntä... muutama kuukausi meni niin ja sitten eräänä iltana huomasin ajattelevani taas että ihanaa päästä mun rakkaani viereen, ja rakastan sua. sen jälkeen tuo rakkauden tunne on ollut yli 4v läsnä <3

 

["vieras"]

Öh, kerrotko vielä että millä mittarilla se mies sitten on hyvä? Huom, hyvä siis siinä mielessä että SINULLE SOPIVA! Ei esim litania "töissäkäyvä, kohtelias, liikunnallinen, terve, hyvännäköinen" tee kenestäkään _hyvää puolisoa_. Nuo ovat vain ulkoisia faktoja, parisuhteen hyvyys mitataan yhteensopivuudella, kemialla ja ennen kaikkea sillä että sen osapuolet ovat onnellisia!

Kysyn toisinpäin:

Onko riittävä syy jatkaa suhdetta a) "menimme naimisiin" ja/tai b) "mies täyttää yhteiskunnan asettamat kriteerit normaalille ihmiselle".

Tuohon kysymykseesi, niin mieheni ei ole millään mittarilla minulle sopiva. On yleisten käsitysten mukaan hyvä mies, ja epävarmuuksissani turvauduin siihen mitä muut sanoivat/sanovat: "Parempaa et tuu saamaan" jne. En kaipaa edes mitään kiiltokuvamiestä. Ajattelin sokeasti, että tällaisten miesten kanssa kuuluu mennä naimisiin, ne todelliset ("epätäydelliset") rakkaudet jääköön unohduksiin. Ja nyt todellakin kaduttaa.

Aluksi meillä oli kemiaa, mutta ei enää. Sellaista kemiaa minulla olisi voinut olla kenen tahansa kanssa, mutta ajattelin, että näin tämän kuuluu mennä - että se vähäinenkin kemia riittää. No haloo, eihän se riitä.

 

["vieras"]

[QUOTE="heluna";27881927]ensinnäkin ihminen voi vaikuttaa tunteisiinsa ajatuksillaan. se toinen ei välttämättä olekkaan yhtään sen parempi. eli minusta se toinen pitää unohtaa ja keskittyä luomaan rakkaussuhde sen oman miehen kanssa tämä onnistuu.

olen itse kokenut mieheni kanssa sellaisen kauden että en rakastanut häntä ollenkaan(en kyllä ketään muutakaan), mutta päätin että menen hänen lähelleen nukkumaan(kainaloon) joka ilta,päätin että halaan ja pussaan häntä... muutama kuukausi meni niin ja sitten eräänä iltana huomasin ajattelevani taas että ihanaa päästä mun rakkaani viereen, ja rakastan sua. sen jälkeen tuo rakkauden tunne on ollut yli 4v läsnä <3[/QUOTE]

Olen yrittänyt, mutta ei ole tuottanut tulosta. En usko, että kykenen koskaan rakastamaan miestäni (muuten kuin kaverina). Enkä myöskään oleta, että se toinen mies olisi mitenkään PAREMPI, muuten kuin siinä mielessä, että häntä kohtaan minulla on todellisia tunteita, mitkä ovat jatkuneet jo vuosikymmenen.

 

[tehty mikä tehty]

Yrittäisin tehdä siitä virallisesta ukostani ykkösvaihtoehdon. Asennetta, romanttisia hetkiä, yhteistä puuhaa, hyviä ajatuksia... En todellakaan tosta noin vaan alkais huopaa ja soutaa että "hetkinen, se toinen oiskin ollut parempi", koska kaikilla on huonot ja hyvät puolensa. Jatkuvastihan sitä sais miestä vaihtaa jos aina etsis parempaa ja joku muu ainakin alkuun vaikuttaisi sitä olevan.

Ei. Kyllä se on vaan sitouduttava kun niin on luvannut! Eri asia olisi esim. väkivalta tms, silloin harkitsisin vakavasti eroa, mutta en ihan muuten vaan kun "Pera oiskin ehkä parempi"!

 

["vieras"]

Eli siis tämä toinen mies on joku entinen miehesi? Miksi suhteenne silloin ei onnistunut? Vai olitteko siis edes parisuhteessa vai oliko tunne yksipuolinen?

Eihän sinulla ole varsinaisia takeita mistään, jos eroat miehestäsi ja taas asiat menee puihin tämän toisen miehen osalta, olet taas lähtöpisteessä.

Oletko onnellinen nykyisessä liitossasi kuitenkin jollain tasolla, vaikka oletkin ns. kiinni vielä siinä toisessa miehessä? Jos olet, niin ehkä yrittäisin itse vain sivuuttaa mahdollisesti pelkän ihastumisen olematta tekemisissä tämän toisen miehen kanssa. Jos liittosi kuitenkin on hyvä noin yleisesti katsottuna, niin miksi heittää se hukkaan ja mahdollisesti taas kohdata pettymys?

Ei kannata jäädä sidoksiin menneisyyden kanssa.

Ei ole entinen mies, eli emme olleet parisuhteessa. Tunne oli kuitenkin molemminpuolinen. Sitä en tiedä, mitä hän nykyään minua kohtaan tuntee, enkä luonnollisestikaan voi siitä ottaa selvää tässä tilanteessa.

En oletakaan, että asia menisi siten, että eroan miehestäni ja aloita suhteen tuon toisen miehen kanssa. Pointtini on lähinnä se, että minusta tuntuu, etten pysty elämään aviomieheni kanssa, kun sydän ja ajatukset haluavat koko ajan jonnekin muualle... Eli siis ennemmin olen vaikka yksin kuin suhteessa väärään ihmiseen.

Olen yrittänyt pohtia onnellisuuttani/onnettomuuttani kaikilta mahdollisilta kanteilta. Siinä mielessä olen onnellinen, että mieheni pitää minusta huolta. Muuten en ole, sillä en saa suhteelta minkäänlaista tyydytystä (tarkoitan siis myös henkisiä ominaisuuksia). Tuntuu, että kannan harteillani valtavaa taakkaa. Olen muuttunut sisäänpäinkääntyneemmäksi ja vaisummaksi myös parisuhteen ulkopuolella: olen kadottanut elämänilon. Pidän miehestäni, mutta en aviomiehenäni. Tuolla jossain jo kerroinkin suhteestamme, että meillä ei ole mitään yhteistä emmekä edes nuku vierekkäin enää.

Tuo toinen mies on ollut mielessäni jo niin monta vuotta, että en usko sitä pelkäksi ihastumiseksi saati että se menisi ohi vaikka kuinka yrittäisin. En ole hänen kanssaan nykyään tekemisissä. Tuntuu vain, että joitakin kortteja on vielä katsomatta, ja sen tunteen kanssa on lohduton elää.

 

[minullakin]

Mulla on vähän aapeen tapanen tilanne, kirjoitinkin tänne yksi päivä, mutta en saanut mitään vastauksia. Tässä on tarinani ; http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2229470-rakastan-mutta-en-rakastan-kuitenkin/

Nyt kuitenkin yritän (en itseni vaan lapsemme takia) unohtaa menneisyyden haaveet. Vaikka tiedän, että tämä entisen kanssa meillä ei ole mitään tulevaisuutta, on aina mielessä "mutta entä jos"

 

[Data]

Tuossa tilanteessa suosittelen eroa, vaikka mitään ei tulisi tämän toisen kanssa. Ei sinkkuus ole huono vaihtoehto.

 

[~fruity~]

[QUOTE="vieras";27882136]Ei ole entinen mies, eli emme olleet parisuhteessa. Tunne oli kuitenkin molemminpuolinen. Sitä en tiedä, mitä hän nykyään minua kohtaan tuntee, enkä luonnollisestikaan voi siitä ottaa selvää tässä tilanteessa.

En oletakaan, että asia menisi siten, että eroan miehestäni ja aloita suhteen tuon toisen miehen kanssa. Pointtini on lähinnä se, että minusta tuntuu, etten pysty elämään aviomieheni kanssa, kun sydän ja ajatukset haluavat koko ajan jonnekin muualle... Eli siis ennemmin olen vaikka yksin kuin suhteessa väärään ihmiseen.

Olen yrittänyt pohtia onnellisuuttani/onnettomuuttani kaikilta mahdollisilta kanteilta. Siinä mielessä olen onnellinen, että mieheni pitää minusta huolta. Muuten en ole, sillä en saa suhteelta minkäänlaista tyydytystä (tarkoitan siis myös henkisiä ominaisuuksia). Tuntuu, että kannan harteillani valtavaa taakkaa. Olen muuttunut sisäänpäinkääntyneemmäksi ja vaisummaksi myös parisuhteen ulkopuolella: olen kadottanut elämänilon. Pidän miehestäni, mutta en aviomiehenäni. Tuolla jossain jo kerroinkin suhteestamme, että meillä ei ole mitään yhteistä emmekä edes nuku vierekkäin enää.

Tuo toinen mies on ollut mielessäni jo niin monta vuotta, että en usko sitä pelkäksi ihastumiseksi saati että se menisi ohi vaikka kuinka yrittäisin. En ole hänen kanssaan nykyään tekemisissä. Tuntuu vain, että joitakin kortteja on vielä katsomatta, ja sen tunteen kanssa on lohduton elää.[/QUOTE]

Itse en varmaan jaksaisi tuollaista sotkua, siis en tarkoita että se olisi yksinomaan sinun vikasi että asiat on näin. Usein siihen tarvitaan jokin syy, ettei suhde enää toimi. Harvoin se syy tulee vain toisen osapuolen toiminnasta.

Eihän se liitto muutenkaan ole sellaista ruusuilla tanssimista päivästä toiseen, mutta se että jos ei niitä ilonpilkahduksia löydy enää mistään, mahdollisesti fyysinen puoli suhteestanne on lähes kokonaan kuollut, tunteet eivät enää ole samanlaiset, en näe muuta ratkaisua kuin joko erota tai hakeutua pariterapiaan.

 

["vieras"]

Itse en varmaan jaksaisi tuollaista sotkua, siis en tarkoita että se olisi yksinomaan sinun vikasi että asiat on näin. Usein siihen tarvitaan jokin syy, ettei suhde enää toimi. Harvoin se syy tulee vain toisen osapuolen toiminnasta.

Eihän se liitto muutenkaan ole sellaista ruusuilla tanssimista päivästä toiseen, mutta se että jos ei niitä ilonpilkahduksia löydy enää mistään, mahdollisesti fyysinen puoli suhteestanne on lähes kokonaan kuollut, tunteet eivät enää ole samanlaiset, en näe muuta ratkaisua kuin joko erota tai hakeutua pariterapiaan.

Uskoisin, että oletukseni avioliitosta (kuten parisuhteesta ylipäätään) ovat hyvinkin realistiset. Olen kokenut jo paljon elämässäni, niin hyviä kuin huonoja asioita, jotka ovat tietysti kasvattaneet. En siis ole mikään tyttönen enää, mutta elämää on vielä paljon jäljellä (iän puolesta siis). En odota tai toivo jotain jatkuvaa ilotulitusta ja riemua, vaan totta kai nimenomaan tasaisuus ja rutiininomaisuus vain kuuluvat vakiintuneeseen elämään ja parisuhteeseen. Myös huonoja aikoja on. Lähes kaikki ongelmat, ristiriidat ja vaikeat tilanteet pystyy selvittämään (kokemusta omakohtaisesti esimerkiksi aiemmista suhteista), mutta entäs kun ei enää vain välitä... Se on hankalampi juttu.

 

[tuli mieleen]

[QUOTE="vieras";27881695]Eron kanssa en aio tehdä yhtä hätiköityä päätöstä kuin naimisiinmenon kanssa. Täytyy nyt harkita ja punnita tilannetta monelta kantilta. Se on totta, että mieheni voisi olla minulla kuitenkin paras mahdollinen valinta - mutta mistä sitten kertoo se, että olen hänen kanssaan onneton? Ei kai niin kuuluisi olla? Siitä, miten kuvailin itseäni, voi saada vääristyneen kuvan minusta: olen siis ihan normaali eikä minulla ole mitään mielenhäiriöitä tai vaikeuksia hillitä/hallita itseäni. Mutta selkeästi olen hieman rauhaton sielu, jonka on vaikea vain TYYTYÄ ihan ok -mieheen,kaipaan oikeita tunteita.[/QUOTE]

Kuulostaa siltä, että oletat toisen ihmisen (miehen) tekevän sinut onnelliseksi. Onnellisuus on valinta ja jokainen on itse oman onnensa seppä. Älä vaadi ketään toista ottamaan vastuuta sinun onnellisuudestasi, sen voit tehdä vain sinä itse.

 

[,,,,,]

Erosin "väärästä" miehestä vuoden avioliiton jälkeen. Ei kyllä ollut ketään muuta odottamassa vaan ihan halusin rueta elämään rehellisenä tunteistani.

 

["vieras"]

Kuulostaa siltä, että oletat toisen ihmisen (miehen) tekevän sinut onnelliseksi. Onnellisuus on valinta ja jokainen on itse oman onnensa seppä. Älä vaadi ketään toista ottamaan vastuuta sinun onnellisuudestasi, sen voit tehdä vain sinä itse.

Jep, nimenomaan näin. Kirjoittaessani saatan sanoa asioita eri tavalla kuin tarkoitan, tai käyttää vääriä sanavalintoja tms., mutta pohjimmiltani tiedostan, että vain minä itse olen vastuussa elämästäni ja onnellisuudestani. Muun muassa se on syy, miksi näen, ettei tätä avioliittoa ole järkevää jatkaa. Äh, selitinköhän taas huonosti...

 

["vieras"]

Erosin "väärästä" miehestä vuoden avioliiton jälkeen. Ei kyllä ollut ketään muuta odottamassa vaan ihan halusin rueta elämään rehellisenä tunteistani.

Miten lähipiirisi suhtautui? Kuinka kauan harkitsit päätöstäsi? Miten elämä jatkui avioeron jälkeen?

 

[~fruity~]

[QUOTE="vieras";27882457]Uskoisin, että oletukseni avioliitosta (kuten parisuhteesta ylipäätään) ovat hyvinkin realistiset. Olen kokenut jo paljon elämässäni, niin hyviä kuin huonoja asioita, jotka ovat tietysti kasvattaneet. En siis ole mikään tyttönen enää, mutta elämää on vielä paljon jäljellä (iän puolesta siis). En odota tai toivo jotain jatkuvaa ilotulitusta ja riemua, vaan totta kai nimenomaan tasaisuus ja rutiininomaisuus vain kuuluvat vakiintuneeseen elämään ja parisuhteeseen. Myös huonoja aikoja on. Lähes kaikki ongelmat, ristiriidat ja vaikeat tilanteet pystyy selvittämään (kokemusta omakohtaisesti esimerkiksi aiemmista suhteista), mutta entäs kun ei enää vain välitä... Se on hankalampi juttu.[/QUOTE]

Se todellakin on hankalampi juttu, ja jos niitä ristiriitoja ja ongelmatilanteita ei pystytä enää käymään läpi, tai niistä ei vain yksinkertaisesti päästä yli välinpitämättömyyden vuoksi, en näe miksi sellaista liittoa tulisi jatkaa. Toki se terapia saattaisi olla hyödyksi, muttei siitäkään mitään takeita ole.

Kuitenkin pohjimmiltaan jokainen haluaa olla onnellinen, ei kukaan jaksa olla liitossa, josta ei saa mitään itselleen. Ja sellainen turhaan paikallaan vetkuttaminen ei ole mistään kotoisin.

Esim. eräs aviopari jotka ovat olleet vuosikymmeniä jo kimpassa, heillä ei vain enää ole siinä liitossa mitään. Nainen huitelee muiden miesten matkassa, mies on katsellut sitä touhua jo viimeiset 2 v. Kyllähän se voi olla, ettei tämä mieskään ole täysin yksinään ollut koko sitä aikaa, mutta oli niin tai näin, niin liitto on jo turmeltu. Itse en tajua miksi he jatkavat tuota leikkiä, ei ole edes sitä syytä "no lasten takia yritetään", kun lapsetkin ovat jo aikuisia.

Mutta oli päätöksesi mikä hyvänsä, niin toivottavasti todella teet sen oikeista syistä. Ja voittehan vielä harkita sitä pariterapiaa, ei se ainakaan tilannetta huonompaan suuntaan muuta mitä jo entisestään on.

 

["vieras"]

Se todellakin on hankalampi juttu, ja jos niitä ristiriitoja ja ongelmatilanteita ei pystytä enää käymään läpi, tai niistä ei vain yksinkertaisesti päästä yli välinpitämättömyyden vuoksi, en näe miksi sellaista liittoa tulisi jatkaa. Toki se terapia saattaisi olla hyödyksi, muttei siitäkään mitään takeita ole.

Kuitenkin pohjimmiltaan jokainen haluaa olla onnellinen, ei kukaan jaksa olla liitossa, josta ei saa mitään itselleen. Ja sellainen turhaan paikallaan vetkuttaminen ei ole mistään kotoisin.

Esim. eräs aviopari jotka ovat olleet vuosikymmeniä jo kimpassa, heillä ei vain enää ole siinä liitossa mitään. Nainen huitelee muiden miesten matkassa, mies on katsellut sitä touhua jo viimeiset 2 v. Kyllähän se voi olla, ettei tämä mieskään ole täysin yksinään ollut koko sitä aikaa, mutta oli niin tai näin, niin liitto on jo turmeltu. Itse en tajua miksi he jatkavat tuota leikkiä, ei ole edes sitä syytä "no lasten takia yritetään", kun lapsetkin ovat jo aikuisia.

Mutta oli päätöksesi mikä hyvänsä, niin toivottavasti todella teet sen oikeista syistä. Ja voittehan vielä harkita sitä pariterapiaa, ei se ainakaan tilannetta huonompaan suuntaan muuta mitä jo entisestään on.

Mietin sitäkin, että ENTÄ jos tähän vielä tupsahtaisi yhteisiäkin lapsia.. (Tai vaikka ei tulisikaan niitä yhteisiä, mutta kun nämä omamme muuttaisivat kotoa).. Niin sitten meillä ei vasta mitään yhteistä olisikaan, siinä vaiheessa viimeistään meille kävisi niin kuin monille sellaisille, jotka ovat lasten takia yhdessä, että kun jäädään kahdestaan, ei olekaan enää mitään sanottavaa toiselle. Että huomataan kasvaneensa erilleen, ettei viihdykään toisen kanssa jne.

Siinä mielessä olen kiitollinen, että tällainen olo on NYT eikä vuosikymmenien päästä. Vielä on kuitenkin mahdollisuuksia ja elämää molemmilla edessä.

 

[~fruity~]

[QUOTE="vieras";27882624]Mietin sitäkin, että ENTÄ jos tähän vielä tupsahtaisi yhteisiäkin lapsia.. (Tai vaikka ei tulisikaan niitä yhteisiä, mutta kun nämä omamme muuttaisivat kotoa).. Niin sitten meillä ei vasta mitään yhteistä olisikaan, siinä vaiheessa viimeistään meille kävisi niin kuin monille sellaisille, jotka ovat lasten takia yhdessä, että kun jäädään kahdestaan, ei olekaan enää mitään sanottavaa toiselle. Että huomataan kasvaneensa erilleen, ettei viihdykään toisen kanssa jne.

Siinä mielessä olen kiitollinen, että tällainen olo on NYT eikä vuosikymmenien päästä. Vielä on kuitenkin mahdollisuuksia ja elämää molemmilla edessä.[/QUOTE]

Totta, mielestäni myöskään se ei ole mikään oikea syy jatkaa yhdessä, että on yhteisiä lapsia. Monet vain kuvittelevat että se on hyvä syy, mutta loppupeleissä se että vanhemmilla on huonosti asiat voi vaikuttaa lapseen kovin paljonkin.

 

[harmaaa]

Sanoisin ap:lle että hoh-hoi, kasva aikuiseksi ja ota vastuu valinnoistasi.

 

["Jenis"]

Minä olen vähän vastaavassa tilanteessa "ottanut vastuun valinnoistani" kuten tuossa joku kehoitti tekemään, ja eronnut. Tästä on kymmenen vuotta aikaa, sen oikean (oikeamman) miehen kanssa olemme olleet 8 vuotta naimisissa ja meillä on 2 lasta.

En suosittele rakkaudetonta liittoa kellekään, meillä on kaikilla vain yksi elämä elettävänä (klisee, mutta totta). Miksei siitä saisi nauttia? Varsinkin jos tunteiden puute on molemminpuolista, eikä yhtälössä ole mukana lapsia.

 

["vieras"]

Sanoisin ap:lle että hoh-hoi, kasva aikuiseksi ja ota vastuu valinnoistasi.

No mikä mielestäsi on sitä vastuun ottamista valinnoistani? Ps. Kiitos harvinaisen rakentavasta neuvostasi... Kasva aikuiseksi - no näemmä aikuisenakaan elämä ei ole mustavalkoista

 

["vieras"]

Siis oikeastiko jollain on naimisiin mennessä ykkös- ja kakkosvaihtoehto

Naimisiin mennessä kannattaa olla aikuinen eikä teini, jolla on ykkös- ja kakkosvaihtoehtoja...

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="vieras";27883054]Siis oikeastiko jollain on naimisiin mennessä ykkös- ja kakkosvaihtoehto

Naimisiin mennessä kannattaa olla aikuinen eikä teini, jolla on ykkös- ja kakkosvaihtoehtoja...[/QUOTE]
Mä tunnen useammankin ihmisen, joka on mennyt naimisiin sen "kakkosvaihtoehdon" kanssa. Ja ihan vaan siitä syystä, että "ykkösvaihtoehtoa" ei ole saanut.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27883054]Siis oikeastiko jollain on naimisiin mennessä ykkös- ja kakkosvaihtoehto

Naimisiin mennessä kannattaa olla aikuinen eikä teini, jolla on ykkös- ja kakkosvaihtoehtoja...[/QUOTE]

Omalla kohdallani tällaisia vaihtoehtoja ei naimisiin mennessä ollut, mutta mielestäni nuo käsitteet ilmaisevat asian ytimen kaikille varmasti ymmärrettävästi. Eli eräs mies on ollut minulle aina "se elämäni mies" (ns. ykkösvaihtoehto) ja aviomieheni sitten mukava mies, jonka kanssa tuntui oikealta mennä naimisiin (ns. kakkosvaihtoehto) - tuo ns. kakkosvaihtoehto olisi siis kuka tahansa toinen mies, mutta "elämäni miehen"/"elämäni rakkauden" voittanutta ei ole eikä tule.

 

["vieras"]

Ilmaisin epäselvästi... Mutta siis kun menimme naimisiin, oli selvää, että haluan naimisiin juuri aviomieheni kanssa. Tunteet tuota toista miestä kohtaan siellä taka-alalla, luulin niiden häviävän itsestään pikkuhiljaa... Niinpä ei käynytkään, ja nyt tuntuu, että olen umpikujassa avioliitossani -> ennemmin olen sitten vaikka yksin ja vatvon näitä tuntemuksiani ketään muuta loukkaamatta.

 

[,,,,,,]

[QUOTE="vieras";27882589]Miten lähipiirisi suhtautui? Kuinka kauan harkitsit päätöstäsi? Miten elämä jatkui avioeron jälkeen?[/QUOTE]

Lähipiiri oli vähän tuomitseva, mutta asiasta ei paljon puhuttu. kävin puhumassa Perheasiainkeskuksessa.
Harkitsin asiaa vuoden ja koin syyllisyyttä eron jälkeen pari vuotta (se ei ois ollut tarpeen). No, tiedän että tein oikean ratkaisun, en jaksa elää kauan valheessa. Tapasin sen oikean melko pian eron jälkeen.

 

["vieras"]

Ap, murehdit, miten lähipiiri suhtautuu yms. kerro heille sama kuin täällä, eli että nukutte eri huoneissa, ette keskustele mistään... jne. Kyllä jokainen järkevä ihminen tajuaa, että tuollainen elämä voi ahdistaa.