Synnäriä tulee tässä, aikast romaania pukkaa
Perjantai-iltana 24.11 ei siis ollut mitään muuta tuntemusta muuta kuin menkkajomotusta, jota oli jo muutamana päivänä ollut.
Klo 8 lauantai-aamuna 25.11 heräsin siihen kun poltti alavatsaa hetken. Sitten meni n. 5 min ja poltti uudelleen ja sitä jatkui tasaisin välein 5-10 välein kestoltaan 20-50 sek ja ajattelin voiko nämä tosiaankin nyt olla supistuksia, kun en mieltänyt ollenkaan supistuskivuiksi, vaan enemmänkin olivat alavatsapolttoja, niin kuin olisi hirveä virtsatieinfektio tai mahassa kiertäisi oikein kunnolla. Soitin äidille, millaisia ne supistukset oikein ovat, kun kuvittelin, että ne sellaisia jossa koko se pyöreä vauvamasu kouristelee. No äiti sanoi että kyllä nuo alavatsapoltot siltä nyt vaikuttaa
ja sanoi että älä hirveesti aikaile jos noin säännöllisewnä jo ovat. Aloin hermostua, mutta en niin paljon kun olisin kuvitellut.
Klo 10 soitin sairaalaan ja kerroin, että polttaa tasaisin välein alavatsasta koko ajan ja kipu voimistuu vaan. Edelleen olin ihmeissäni, kun koskee vain alavatsaan, ja että missä se selkään heijastuva kipu on, että voiko tämä nyt tosiaan olla sitä supistusta?? Sairaalasta sanottiin, että juuri sellaistahan se, ja ei sen aina tarvitse heijastua selkään tai että se voi muuttua myöhemmin sellaiseksi, että seuraa nyt vielä, jos ne vaikka loppuvat, mutta ihmettelivät kun olivat jo niin säänölliset alusta alkaen.
Klo 11 poltot vaan lisääntyivät ja sanoin miehelle, että nyt on sellainen tunne, että on meidän pakko lähteä, ei tämä voi olla mitään muuta. Soitin sairaalaan että voinko jo lähteä, meillä matkaa kuitenkin vajaan tunnin verran. Sanottiin lähde pikkuhiljaa tulemaan niin katsotaan tilanne. Ja sanoi myös että heillä on nyt ihan hirveä ruuhka, kaikki synnytyssalit on suurin piirtein täynnä, että hirveästi synnyttäjiä juuri tänään ja kätilöt kiireisiä
. ei muuta kun kassi matkaan ja menoksi ja ajttelin että mennään nyt tsekkaamaan tilanne. Olin ihmeen rauhallinen
.
Klo 12.30 saavuimme sairaalaan ja minut laitettiin heti käyrille, poltot voimistuivat entisestään ja alkoi olla jo muutamat todella kipeitä aaltoja. KTG:hen piirtyi tasaisesti supistuksia, jotkut tosi voimakkaina. Tunnin verran makasin seurantahuoneen sängyssä käyrällä.
Klo 13.30 kätilö kokeili ensimmäisen kerran kohdunsuuta, ja samanteinkun tutkimuksen aikana limatulppa ja lapsivesi ryöpsähtivät sängylle ja olin auki sormelle.
Klo 14.30 kohdunsuu oli 3 cm auki ja minut siirrettiin synnytysaliin. Sain antibioottitipan ja NaCl suoneen.
Klo 15.30 kohdunsuu oli 5 cm auki. Aloin kokeilla ilokaasua, supistukset voimistuivat entisestään. Ilokaasu oli aivan tehotonta, en saanut mitään apua enkä edes kivunhuippua pois. Lisäksi tulin ilokaasusta erittäin(!) huonovointiseksi ja kaikki kieppui silmissä, oksensin rajusti niin että kaikki vaatteet ja petipaperit meni uusiksi
.tämä oli hyvin kamalaa ainetta!
(never never ilokaasua mulle enää
) Tässä vaiheessa pyysin epiduraalin, koska kohdunsuu avautui niin hurjaa vauhtia alkoivat supistukset olla aivan sietämättömiä. Sain sen samantein ja aaaah mikä autuus alkoi, kaikki kivut hävisivät 10 min kuluessa taivaan tuuliin, en tuntenut yhtään mitään! (Suosittelen!)
Klo 16.00 kohdunsuu oli 8 cm auki. Klo 16.30 kohdunsuu oli 9 cm auki. Oksensin edelleen silloin tällöin, kaikki luultavasti vieläkin sen kammottavan ilokaasun vuoksi. Yök!
Klo 17.00 kohdunsuu oli 10 cm auki, ainoastaan jotain pientä reunaa jäljellä. Ajattelin, että onpas tämä helppoa, en tunne mitään kipua
oksensin taas välillä lisää, ja olo alkoi olla aika heikko silkasta oksentamisesta
sain glukoosia suoneen. Minulle laitettiin kaikenlaista pussia siihen tippatelineeseen, en oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea ja milloin.
Klo 17.30 hirveä pissahätä, mutta mitään ei tullut pöntöllä, katetroitiin.
Sitten oleilua vaan, kätilö kävi välillä syömässä, annettiin vauvan rauhassa laskeutua alaspäin.
Ei mitään kipuja, oli ihan hyvä olla. Olisin voinut nukkua, mutta en osannut, jännitti liikaa.
Klo 18.30 sain kokeilla harjoitusponnistamista muutamia kertoja, mutta mitään ponnistamisrvetta en oikeastaan tuntenut. Vauva laskeutui hiljalleen alas, mutta oli edelleen vielä aika korkealla, silloin tällöin ponnistin muutamia kertoja hiljakseen, mutta ne olivat harjoittelua. Sain pienen lisäannoksen epiduraalia omasta halusta koska aloin pelkäämään ponnistusvaiheen kipua ja mielestäni puudutus alkoi pikkuhiljaa jo heikkenemään. Jostain syystä tärisin horkassa usein koko avautumisvaiheen ajan, enkä voinut vaikuttaa siihen mitenkään. Tunsin itseni kuumeiseksi ja mitattiin lämpö ja se oli 37,5.
Klo 18.50 alkoi varsinainen aktiivinen ponnistusvaihe. Supistukset alkoivat heikkenemään ja enkä saanut niistä lisävoimaa ponnistamiseen. Oksitoonitippaa siis peliin
Ponnistin useita kertoja täysillä, mutta mitään konkreettista ei tapahtunut. Oksensin ja ponnistin vuorotellen ja olo alkoi olla heikko ja alkoi ahdistamaan. Voimat loppuivat ja kuulin, että vauvan sydänäänet alkoivat olla jo liian korkeat. Lääkäri ja toinen kätilö kutsuttiin nopeasti paikalle ja tulivatkin heti ja kuulin, että on pakko aloittaa heti imukuppiulosautto. Kaikkea tapahtui nopeasti ympärilläni ja aloin hermostumaan. Tehtiin episiotomia. En tuntenut sitä.
Klo 19.13 imukuppi asetettiin ja vedettiin 2 kertaa. Käskivät ponnistaa vetojen aikana vielä niin paljon kuin ikinä irtoaa ja minä ponnistin ja itkin ja huusin ja kirosin täysillä yhtäaikaa. Näin kuinka vauva vedettiin ulos mutta en erityisemmin tuntenut kipua.
Klo 19.20 poika syntyy ja ja melko pian kuuluu ensiparkaisu ja pian vauva nostetaan rinnalleni. Ihailen vauvaa ja itken onnesta.
Klo 19.27 istukka irtoaa ja on kokonainen.
Mutta sitten alkaa alamäki
.ainakin omasta mielestäni
Kerrotaan että episiotomian lisäksi olen revennyt lisää haavasta sen loppupäästä ja olen revennyt myös emättimen sisältä ihan kiitettävästi, ja vuodan paljon verta. Kätilö sanoi, että sen verran pahasti mennyt, että hän ei mielellään ryhdy ompelemaan synnytyssalissa ja vauva otettiin rinnalta ja minut siirrettiin kiireesti leikkuriin. Tässä vaiheessa pelästyin toden teolla, menin ihan totaalipaniikkiin. Aloin parkumaan suoraa huutoa, että kuolen verenhukkaan ja kätilö lohduttaa että etkä kuole, siksi juostaan nyt leikkuriin. Minä huudan paniikissa, että oliko mun tehtävä synnyttää oma lapsi maailmaan ja sitten kuolla, menin niin shokkiin, että aloin varmaan sekoamaan siinä pisteessa. Lamput vilisivät katossa kun sängyllä vietiin hissillä toiseen kerrokseen. Leikkurissa hääri nopeasti ympärilläni vihreätakkisia ja minut puudutettiin vielä lisää, kuten sektiossa puudutettaisiin, eli kokonaan tunto pois vyötäröstä alaspäin. Lääkäri ompeli mielestäni todella kauan ja tärisin ja vapisin ihan kamalasti, olin ihan paniikkihorkassa ja itkin koko ajan hysteerisesti, että näenkö koskaan enää lastani. Sitten vietiin heräämöön ja olin todella heikossa kunnossa. Oksentelin edelleen ja edes vesi ei pysynyt sisällä. Hb oli romahtanut 80. Kuulin, että olin menettänyt verta 1 litran verran. Mies sai tulla luokseni ja kertoi, että vauva on viety vastasyntyneiden valvontaosastolle ja jää sinne yöksi, jossa seurataan vauvan verensokereita 12 seuraavaa tuntia (tämän tiesimme etukäteen, koska rutiinijuttu, kun äidillä diabetes) enkä saanut siis vauvaa yöksi vierelleni. Minä itkin taas ihan hysteerisesti. Sitten mies lähti kotiin (perhehuoneita ei vapaana) ja olin koko yön hirveissä tuskissa, alapäähän sattui aivan tautisesti ja olin katetrissa ja kaikenlisäksi ilman vauvaa. Pyysin ja sain kivunlievitystä vaikka minkälaista, mutta eivät ne auttaneet yhtään. Se oli aivan helvetillinen yö. Itseasiassa en olisi pystynyt vierihoitamaan vauvaa sinä yönä, se on tosiasia. Vaikersin sängyssä hirveästä kivusta ja vauvan ikävästä. Sain vauvasta valokuvan, joka oli otettu kylvetyksen jälkeen, mieshän jäi sinne vauvan kanssa, kunnes vietiin valvontaan ja tuijottelin vauvan kuvaa koko yön vähän väliä ja itkin ikävästä. Ajattelin, ettei ikinä enää synnytystä!!!!!!!!!
Kaikki alkoi hyvin, liiankin, mutta loppu oli varsin epämiellyttävä.
Aamulla mies tuli heti aamusta sairaalaan ja pääsimme aamupäivällä hakemaan vauvan valvonnasta. Arvatkaa, miten paljon vuodatin onnen kyyneleitä kun VIHDOIN sain nähdä oman vauvani ja sain hänet syliini!!!!!! Se oli niin liikuttavaa, etten pysty sanoin kuvailemaan. Minähän ehdin olla vauvan kanssa vain n 10 min syntymän jälkeen istukan irtoamisen ajan. Sokerit olivat ok hänellä joka mittauksessa joten sain vauvan osastolle seuraavana päivänä. Vauvan sokereita mitattiin joka päivä säännöllisesti myös osastolla ja ne olivat aina ok, myös minulla.
Myös seuraava yö oli vaikea, kivut olivat hirveät kipulääkityksestä huolimatta.
Kiitos rakkaat, jos jaksoitte lukea loppuun, kun innostuin kirjoittamaan, tulikin romaani. Minä en osaa kertoa mitään lyhyesti
Ja sitä paitsi oli erittäin terapeuttista saada ajatukset paperille koska edelleen läpikäyn synnytystä alitajunnassani.
Nyt haava on revennyt lisää itsestään ja tulehtunutkin, olen antibioottikuurilla, kuume sahailee sinne tänne max 38,5. Olen suhkutellut ahkerasti haavaa. Mulla siis monta tikkiä, about 20, suurin osa emättimen sisällä kun repesin sisältäkin kiitettävästi...
Itse synnytys ei epiduraalin ansiosta ollut kamala, van enemmäkin henkinen puoli ja nyt tämä jälkiparantelu on vaikeaa. En edelleenkään pysty istumaan ilman uimarengasta ja ulostaminen on yhtä helvettiä (sorry).
Mutta joka päivä ihan VÄHÄN parempi.
Jos vielä meille joskus lisää lapsia suodaan, haluan varmaan keisarileikkauksen, olen nyt kokenut alatiesynnytyksen, minkä halusinkin, mutta ehkä en enää halua sitä uudelleen....
eikä oikeen osaa selittä vieläkään...
) Täälähän rupes joulupallot "poksahtamaan" oikeen urakalla!!
