Kadonnut:rakkaus

[minä myös]

sinulle Pilvenlento, jos yhtään helpottaa, niin kertomasi kuulosti hyvin tutulta.
Kaikki ulkoisesti hyvin, mukavat teinit, kaunis koti, tavaraa ja mammonaa ympärillä ihan tarpeeksi, eikä enää asuntolainaa, tai muita rahahuolia. MUTTA, parisuhde ei ole sitä mitä sen haluaisin olevan. Voi olla, että haikailen jonkunmielestä joutavia ja turhia, mutta kun omasta päästä ei pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi itselle vakuutella tälläisen vatvomisen olevan järjetöntä. Välillä "hoidan" itseäni sillä, että mietin miten pieneltä nämä minun murheeni tässä maailman kaikkeudessa tuntuvat. No helpottaa, joskus. Olen välillä ilmoittanut miehelleni, että minusta tuntuu, että välillämme on miljoona kilometriä, vaikka nukummekin siinä vierekkäin. Meillä olisi käytettävissä yhteistä aikaa, mutta emme silti tee mitään yhdessä. Olen (siis aina minä, huom.) sanonut, että meidän pitää harrastaa jotain yhdessä, ehdottanut sellaisia helppoja, kuten kävely, sulkapallo. Liikuntaa nimittäin molemmat tarvitsisimme lisää. Mutta ei niitä ole varsinaisesti tyrmättykään, mutta ei tehtykään mitään. Hän vain touhuaa omiaan (auton, traktorin, konehallin tms. laittoa) Ei pahoja, mutta esim. auton laitto on täysin harrastepohjalla, meillä on työsuhdeauto käytössä ja tuo oma auto on vain harrasteeksi hankittu. Ei paha harrastus, mutta siinä ei ole mitään meidän yhteistä "juttua". Olen niin väsynyt tähän, joten elelen omaa elämääni saman katon alla. Ja mietin miksi pyörin niissä nurkissa, ns. avioliitossa.
Olitko sinä pienenä ns. kiltti tyttö ? Minä olin, en valitettavasti omista sisaruksia, joiden kanssa olisin oppinut tappelemaan ja nyt minusta tuntuu, että en osaa vieläkään taistella mielipiteeni/tahtoni puolesta. Vältän ristiriita tilanteita ja tässä taitaa olla sitten se lopputulos. Olen liian kiltti ! Miten pääsen tästä tilanteesta ulos ?

 

[mies1]

On edelleen hirmu vaikea löytää sitä oikeaa narua, mutta kiitos siitä, että valaisit asiaa ap. Eli sinä olet väsynyt kaiken pyörittämiseen ja mies on hyvinkin tyytyväinen tilanteeseen, vaikka ilman seksiä
Tuo ongelma on kyllä hyvin yleinen, mutta en voi tietää sen alkusyytä. kannattaa kuitenkin lähteä siitä, että vika on itsessäsi, koska itseäsi voit heti ensimmäiseksi tarkastella ja muuttaa. Siis mitä olet tehnyt "väärin", että kaikki on ajautunut sinulle ja olet polttanut sillä itsesi loppuun ja mies on "saamaton" . Onko mies saamaton vätys, joka ei töitä, makaa sohvalla ja seurustelee ja puhuu kaukosäätimeen?
Suomalainen nainen on aktiivinen ja suomalainen kulttuuri on rehellinen ja korostaa työntekoa ja asioiden hoitumista. Jossakin vaiheessa seurustelua nainen ottaa ohjakset käsiinsä ja toteuttaa kotia ja lasten kasvatusta ja osallistuu kaikkeen aktiivisesti; jos nainen on hyvin määrätietoinen, niin konfliktien välttämiseksi mies antaa tämän tapahtua ja mies luovuttaa vastuun arjesta kotona naiselle, joka sen huomaamattaankin ottaa. Mies vetäytyy edelleen ja nainen huomaa tekevänsä kaiken.
Mies on kyllä aivan yhtä kykenevä hoitamaan samoja asioita, kuin nainen ja yksinhuoltajaisät aivan konkreettisesti hoitavat perheen ruokahuollon, lasten harrastukset, tilaavat lomamatkat, kuljettavat lapset lääkäriin, kouluu harrastuksiin. Ja aivan sujuvasti miehiltä tämä kaikki onnistuu, niin kuin onnistuu naisiltakin. Tietysti on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti miehen ja naisen välillä ei ole eroja tehtäessä kotiaskareita. Kysymys on oppimisesta ja vuosien ja sukupolvien kulttuureista. Jos perheen äiti muuttaisi kuukaudeksi erämaahan ja isä hoitaisi perheen, niin isä oppisi miten hän hoitaisi asiat ja äiti oppisi, että ei hän aivan korvaamaton olekaan. Sitten he alkaisivat yhdessä hoitamaan perheensä arkea; tekemään yhdessä ruokaa ja jakamaan siivouksia ja katselemaan matkaesitteitä ja he arvostaisivat toistensa panosta.

Näin teoriassa)))

 

[minä myös]

kiitos hyvästä kommentistä mies1. Tunsin jälleen piston sydänmessä, voi minua syrjäyttäjää. Olen monesti (vain) ajatellut, että nyt jää pyykit pesemättä ja ruuat laittamatta, tehkööt itse. Ja villakoirat ovat jo ehtineet haukkuakin jonkun aikaa, kunnes olen taas "ryhtynyt toimeen" ja aloittanut marttyyrinä siivoamisen. Olen myös ilmoittanut, että nämä toimet eivät ole minun harrastuksiani, en tee niitä huvikseni, vaan siksi että ne on vain joskus jonkun tehtävä. Miten se voi olla miehelleni niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä tälläiset arkielämän perusasiat ? en vain ymmärrä, en. Ja sitten kerään katkeruutta lisää, kun en halua olla mäkättävä akka, ja teen hommat jälleen kerran itsekseni (talossa, jossa neliöitä riittää). Mies ei suinkaan makaa sohvalla, harvoin sitä, mutta "harrastaa" useinmiten pihalla esim. sitä harrasteauton laittoa. Suorituskulttuurista olen sitä mieltä, että ne tehtävät, jotka ovat välttämättömiä yhteisen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden takia, huolehditaan ensin yhdessä ja sitten harrastetaan joko yhdessä, tai itsekseen. Mutta minä (miksi mies ei ottanut ??) hölmö, kun en tätä heti alussa osannut/tajunnut ottaa esiin, niin nyt sitten kupin ollessa täynnä, ahdistaa niin pirusti.

 

[mies1]

Eipä kestä kiitellä, hain äsken jälkikasvun kanssa suppilovahveroita toista kiloa, jälkikasvu tekee siitä ruokaa, kun sanoivat, että on nälkä

Tietysti nuori nainen tarkoittaa hyvää, kun hän hoitaa perhettään ja ne ovat yksilöllisiä asioita miksi mies syrjäytyy. Kyllä se voi olla niinikin, että nainen syrjäyttää miehen keittiöstä, koska hän katsoo itse olevansa ainoa, joka osaa keittiön hoitaa. Voi myös mies olla niin surkea, että ei osaa siellä mitään yrityksistä huolimatta. syitä on juuri niin monia kuin on ihmisiäkin. Joillakin on niin erilaiset tavat, että eivät tule yksinkertaisesti toimeen keskenään, koska kumpikaan ei peräänny asemistaan.

Tällainen kaiken hoitava nainen voisi antaa tehtäviä pois itseltään ja antaa miehen tehdä ne omalla tavallaan. Mies on siitä erikoinen olio, että hän tekee innoissaan, jos häntä kehuu, nainen kai olisi onnellinen , jos hänen panoksensa huomattaisiin, mutta usein sitä ei edes huomata. Mutta jos tiskikone puuttuu, niin kyllä se pian näkyy ja kuuluu...

 

[mennään eteenpäin]

Suosittelen osallistumista aviopariviikonloppuun, esim.Mennään eteenpäin tai Pieksämäen NMKY:n avioparileirille kesällä. Siellä saa todella hyviä eväitä parisuhteeseen ja oppii tuntemaan ennen kaikkea itseään ja sitä kautta toista.

 

[Erolapsi myös]

Neuvo: kaikkein vähiten aiheutat vahinkoa itsellesi ja ympäristöllesi, jos eroaisit vasta sitten, kun viimeinenkin lapsi on 16v.

Minä olen kyllä eri mieltä. Jos vanhempien suhde ei ole kunnossa, niin lapset kyllä aistivat sen ja kärsivät. Itse tunnen edelleen syyllisyyttä, että vanhempani pysyivät yhdessä minun aikuistumiseeni asti, vaikka heidän suhteessaan ei ollut rakkautta moniin vuosiin. Heidän suhteensa oli etäinen ja kylmä, vaikka he meille lapsille yrittivätkin muuta esittää. Olen saanut todella kummallisen käsityksen parisuhteesta ja avioliitosta. Ehkä siksi itsekään en pysty luomaan kestäviä suhteita, vaan ne tuntuvat aina vankilalta ja ahdistavalta. En halua kokea samaa kuin vanhempani, luovutan hyvin helposti, jos suhteessa tulee ongelmia.

Minulla on näin aikuisena sama tilanne kuin sinulla. Voin allekirjoittaa täysin 2 viimeistä lausettasi. Silti minun vanhempani erosivat kun olin 8. Olen uskonut, että kummallinen parisuhdekäsitykseni johtuu vanhempien jatkuvasta uuden etsinnästä (äitini kolmesti kihloissa isästä erottuaan, isällä 2 pitkää suhdetta erittäin vahvoihin ja mustasukkaisiin naisiin).

Syitä voi tietysti itse kukin keksiä mistä vain. Viime kädessä se on itsestä kiinni miten elämänsä elää, eikä ketään meistä sanele menneisyys. Perimmiltään en itse pysty luottamaan, koska en usko että mikään suhde voi kestää loputtomiin. Se asia ei olisi parantunut, vaikka vanhempani olisivat pysytelleet yhdessä tahtonsa vastaisesti. Tarkemmin ajateltuna, ehkä olen vain perinyt vanhemmiltani lyhytjännitteisyyden ihmissuhteissa! Sekin on hyvin varteenotettava vaihtoehto, luonteenpiirre joka ei muutu toisten tekemisillä tai tekemättä jättämisillä.

 

[mies1]

Tarkemmin ajateltuna, ehkä olen vain perinyt vanhemmiltani lyhytjännitteisyyden ihmissuhteissa! Sekin on hyvin varteenotettava vaihtoehto, luonteenpiirre joka ei muutu toisten tekemisillä tai tekemättä jättämisillä.

No EI. Et sinä ole perinyt vanhemmiltasi käyttäytymistäsi ihmissuhteissa, mutta vanhempasi ovat kyllä vaikuttaneet kehitykseesi lapsena. Se on aivan hyvin mahdollista, että olet saanut pohjasi jo ennen kuin vanhempasi erosivatkaan tai sen jälkeen tai molemmissa aikakausissa, jos elämäsi halutaan niin jakaa. On mahdotonta sanoa mikä on vaikuttanut siihen, että et luota, mutta arvailla aina voi. Toisaalta sinä itse tiedät sen kuitenkin paremmin, jos vain hoksaat sen asian.
Tietysti vanhempien mallikin vaikuttaa, että heidän suhteensa eivät kestä. Ei se vaikuta suoranaisena esimerkkinä, vaan vaihtuvat suhteet luovat epävarmuutta kotiin ja yleensäkin epäluuloisuutta ihmissuhteita kohtaan ja ehkä itse alkaa pelkäämään, että näinkö minullekin käy.
Mutta voi se olla puhtaasti myös sattumaa, että törmää ailahteleviin ihmisiin, toisaalta sitä en usko, koska itse kuitenkin aina vaikuttaa parinvalintaan. Ja parinvalinta ei olekaan mikään yksinkertainen asia, koska pahin narsisti on myös taitavin näyttelijä ja manipuloija. Siis kultainen olemus, mitä ihmiset hakevat on usein kaikkea muuta; se ei ole rehellisyyttä, jos nyt ei satu olemaan juuri sillä hetkellä kultainen Mutta pidempään kultaista ihmistä ei olekaan,vaan kaikilla on ongelmansa ja toinen puolensa ja siihen asiaan usein törmätään "yllättäen"

Kyllä minä uskon, että kemiat voivat kohdata. Sitä vain aina ihmettelen, että teinit kun näkevät toisensa, niin he ihastuvat ja rakastuvat ja perustavat perheen; niin yksinkertaista se on
Sitä en sitten tiedä tuleeko ihmiselle vainoharhaisuutta iän mukana vai eikä hän ole enää niin sopeutuvainen vai puuttuuko tahto.

Ei muuta kuin eteenpäin ja yrittämään....

 

[Melitta]

Tyhjää tyhjää on täälläkin... Meillä asutaan ja touhutaan saman katon alla, kaikkea. Kotitöitä tekee se, joka ehtii, ruoan itse asiassa taitaa tehdä mies useammin kuin minä. Pois en aja häntä mistään hommista, miehet ovat aivan yhtä "tehokkaita" kuin naisetkin - mitään sohvaperunaa en ikinä katselisikaan. Vastuunsa on kaikkien kannettava. On kesämökki, jossa vietämme paljon yhteistä aikaa - väliaikoina omakotitaloamme ylläpitäen. Teemme luonto- ja kaupunkiretkiä. Matkustelemme ulkomaille. Tapaamme yhteisiä ystäviä erilaisissa merkeissä. Mies on kiltti, kaikin puolin kunnollinen, huumorintajuinen, opiskelee ja käy töissä. Lapsia meillä ei ole, joten yhteistä aikaa on kaiket illat ja viikonloput, jos niin haluamme. Ja usein haluammekin. Mutta silti tunnen eläväni tyhjiössä. Tältä on tuntunut jo muutaman vuoden (yhteiseloa takana 13 vuotta). Olen pohtinut pääni puhki asian tiimoilta. Olen yrittänyt rakastaa (sanotaanhan, että rakkaus on tahdon asia), olen rukoillut jumalalta rakkautta tähän suhteeseen, olen yrittänyt ajatella kaiken hyviä puolia, olen lukenut parisuhteesta, olen puhunut mieheni kanssa. Mutta ei, rakkautta ei vaan synny. Onko suhteemme siis oikeasti menetetty juttu? Monet kerrat olen surrut sitä, että ainekset erittäin hyvälle yhteiselämälle olisivat tässä - ja kuitenkaan ei ole. Arvatkaapa, koenko huonoa omaatuntoa, kun joku läheinen eroaa oikeasti huonosta suhteesta... Jos minä tästä joku päivä lähden, voin vaan arvata, keneen päin syyttävä sormi yleisöstä kohdistuukaan - eihän kukaan ymmärrä...

 

[mies1]

Siinä se on. Ei ole uhkakuvia, kun kaikki sujuu. Joku miljonääri lenteli maailman ympäri, kunnes teki viimeisen lentonsa. Mikä sitten riittäisi? Mistä saisit enemmän haastetta? Olisiko itsensä tutkiminen tarpeeksi haasteellista Miksi erakko, joka taistelee elämästään, on kuitenkin onnellisempi?

 

[Melitta]

Niin, jokainenhan meistä haastetta elämäänsä kaipaa, tavalla tai toisella, elämän osa-alueella tai toisella. En tiedä, olisiko parisuhde se minun osa-alueeni, olenhan aika "eläväinen" skorpioni, mieheni taasen hyvinkin tasaisen merkin edustaja. Mitään hakuammuntaakaan en halua lähteä harjoittamaan, niin paljon olen elämässäni oppinut, että ymmärrän, mistä ainakin pitäisi olla kiitollinen. Ja paljosta olenkin, myös miehestäni - jota siis haluaisin rakastaa yli kaiken! Olen kyllä tutkiskellut itseänikin, enemmän kuin varmasti moni moni muu. Mutta mitään en löydä! Olisi ihanaa, jos jonkin syyn tälle kaikelle löytäisin ja sitä kautta miestäni oppisin taas rakastamaan. Olen miettinyt sitäkin, josko minut onkin yksinkertaisesti luotu elämään yksin, ollakseni siis onnellinen ja tasapainoinen. Ihminen, joka ei ole kokenut tätä tyhjyyttä, ei voi ymmärtää, mistä puhumme. Se ei ole meidän hallinnassamme, vaikka sitä tässäkin keskustelussa kaikki tyhjyyttä kokevat aivan varmasti haluaisivat! Meillä olisi sitä tahtoa! Mutta se ei tunnu tuovan asiaan minkäänlaista ratkaisua. Naimisissa en ole, mutta usein olen jäänyt miettimään alttarilla lausuttavaa "Tahdotko....."-osiota... Ja alkanut menettää uskoni siihen, kokemuksen kautta.

 

[;);)]

Ehkä sen rakkauden huomaa vasta kun sen menettää...

 

[mies1]

Jospa sinä sitten oletkin pohtinut liikaa itseäsi ja varsinkin miestäsi... osaatko kääntää off nappulan päälle ja olla tyhmän onnellinen? Miksi kaiken pitää miellyttää ja mennä jonkin ihanan kaavan mukaan. Miksi juuri sinun elämäsi pitäisi mennä jonkin käsikirjoituksen mukaan , missä he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti, koska ilmiselvästi et sitä ole.
Voisiko sinulla on niin positiivinen tilanne, että lähtötasosi on niin onnellinen, että et enää keksi mitään onnellisempaa tilanteessasi ja haet siihen syytä miehestäsi? Nyt kun on tulossa kylmä yö, niin kokeile seuraavaa: ota variksenpelättimeltä vaatteet ja osta pullo vinettoa, konttaa lähikapakka kerran ympäri ja putkareissun jälkeen krapulaisena kun pääset kotiin, niin uskoisin olevan onnellinen kodistasi.

 

[kadotettu]

"Kysymys on oppimisesta ja vuosien ja sukupolvien kulttuureista. Jos perheen äiti muuttaisi kuukaudeksi erämaahan ja isä hoitaisi perheen, niin isä oppisi miten hän hoitaisi asiat ja äiti oppisi, että ei hän aivan korvaamaton olekaan. Sitten he alkaisivat yhdessä hoitamaan perheensä arkea; tekemään yhdessä ruokaa ja jakamaan siivouksia ja katselemaan matkaesitteitä ja he arvostaisivat toistensa panosta."

En malta olla kommentoimatta tuota ihannekuvaa, vaikkei aihe itseä enää kovin kosketakaan. Aiemmin kyllä jouduin miettimään, miten kauan menisi, jotta mies oppisi tai olisi valmis oppimaan. Vaikea sanoa, olisiko kuukausi riittänyt. Siinä ajassa lapset olisivat todennäköisesti jo nälkiintyneet ja sairastuneet. Tai olihan sentään kotipizza ja hampurilaiset, joita lapsikin osasi kaupasta hakea. Mutta valmistakaan ruokaa ei mies oppinut viikossakaan jääkaapista ottamaan ja lämmitäämään saati valmistamaan itse raaka-ineista. Hänet oli lapsena ja nuorena opetettu saamaan ruoka valmiina lautasella, tietty mieliruoka, josta ei tingitty. Kalaa hän ei ollut syönyt ennen tutustumistamme. Syynä ei ollut allergia.

Mies ei osannut kysyä lapsilta, onko heillä nälkä. Ei ilmeisesti ollut, kun äiti ei ollut kotona. Kysäisin viikon päästä kotiin palattuani, mitä olivat syöneet, kun jääkaappi näytti samalta kuin lähtiessäni, niin vastattiin: leipää. No pitäähän toki leipäkin miehen tiellä. Ehkäpä minun olisi vain pitänyt todeta niin. Se oli miehen tapa hoitaa lapset ja koti.

Lomamatkoista puheen ollen. Jos matkan suunnittelu, tilaaminen ja järjestelyt olisivat jääneet miehelle, emme olisi koskaan lomailleet missään. Hän ihan vakavissaan väitti, ettei osaa lukea lomaesitteitä, ei ymmärrä niistä mitään. Koulutettu mies. (Tarkoituksellisesti en käytä sanaa oppinut tai sivistynyt.) Mutta kaikkihan sujui perheessä ihan mukavasti, kun oli vaimo, joka hoiti kaiken alusta loppuun ja otti valitukset ja perheen reglaamaatiot lannistumatta vastaan. Raskasta kieltämättä, kun alituinen jarrumies oli paikalla. Mutta ilmeisesti minulla ei vaimona ja äitinä ollut kanttia hidastaa niin paljoa, että mieskin olisi joutunut opettelemaan, miten saadaan homma etenemään.

Näin teoriassa)))

 

[Pilvenlento]

Nimim. Melitta kertoi tyhjyydestä. Minussa se tuntúu epämääräisenä levottomuutena ja kaipuuna,se hermostuttaa. Mieheni ei ole sohvaperuna mutta ei tee missään yhteisessä asiassa alotteita,siis sellaisessa mikä koskisi parisuhdettamme. Se ei kuitenkaan liity tunteemaani tyhjyyteen,vaan se,että puhumme toistemme ohitse,en ole samalla aaltopituudella kuten klisee kuuluu. Mieheni on ystäväni,mutta minulla on pari muutakin ystävää. Kaipaan kai,että tuntisin sen jossakin sisälläni,että tuo ihminen tietää mistä puhun,että hän pystyy tavoittamaan sen kuka olen edes hetkittäin ja että pysyn tavoittamaan hänet, Ei ole toista miestä mutta olen taas miettinyt tässä,että koska olen kokenut tuollaisen ýhteyden joskus toiseen ihmiseen,vaikkakin sitä suhdetta ei enää ole,eikä siihen mitään mahdollisuuttakaan,niin kaivaako tietoisuus sellaisen suhteen mahdollisuudesta suhdettamme ontoksi?

 

[mies1]

Olipa pilvenlennolta hyvä kysymys. Heti vastaisin, että kalvaa, MUTTA ei asia voi noin mennä. Se tunne liittyy pitkälti ihastumiseen ja jatkuuko se tunne liitossa vuosia ilman, että sen ylläpitämiseen on tahtoa, niin en usko. On puhuttu rakastumisesta uudelleen ja uudelleen. Sekin on klisee, että pitäisi muistella mihin oikein puolisossa ihastui, mutta toisaalta se pitääkin paikkansa. Ja puolisossa pitäisi ihailla niin ominaisuuksia mitä hänessä arvostaa.
Mutta jos tuntuu epätoivoiselta ja itkettää, niin silloin on kysymyksessä oma masennus ja mikä sen on aiheuttanut, niin se onkin jo toinen asia.

 

[yKSIKKÖnä]

Ehkäpä siinä juuri onkin se vaikea kysymys, että mitä MINÄ itse haluan? Usein meillä naisilla menee hyvin niin kauan, kun on kamala kiire eikä ehdi jäädä miettimään, että millä tolalla se parisuhde onkaan. Omassa ystäväpiirissäni onnellisina pitämilleni pariskunnille on tullut ero juuri silloin, kun lapset ovat kasvaneet jo helpommin hoidettaviksi koululaisiksi ja lasten mielenkiinto suuntautuu vanhempien sijasta omiin kavereihin. Työelämässäkin ehkä on jo ura kohtuullisella mallilla olipa se sitten vaatimattomampi tai haasteellisempi työ.

Jos yhä edelleen pitäisi kantaa vedet sisälle taloon, pestä pyykit avannossa ja valmistaa ruoka perusraaka-aineista, niin naisilla ei yksinkertaisesti olisi aikaa miettiä sitä, että olenko onnellinen vai en. Aika menisi siihen sinnittelyyn ja perinteisiin naisen perustehtäviin. Tietyllä tavalla naiset ovat enemmän hukassa, koska vaihtoehtoja toteuttaa omaa elämää on niin monta. Ennen vanhaan avioero tarkoitti yleensä sitä, että nainen suljettiin pois ystävien ja sukulaisten piiristä pois, koska avioero oli häpeä. Nykyään avioerosta tokaistaan vaan, että no, sellaista sattuu. Jotenkin tuntuu siltä, että aika moni nainen leikittelee ajatuksella, että mitäpä jos eroaisin. Jos antaa itsensä luiskahtaa sellaiseen välimaastoon, jossa jo miettii eroa ja eron hyviä puolia (vapautta, ikiomaa aikaa, seksuaalista hurjastelua) voi käydä niin, että ruokkii vähän tahtomattaan sitä tyytymättömyyttä, kun tajuaa, että eron saa tuosta noin vaan ihan helposti. Aiemmin kun eroa ei voinut ottaa (avioerolaki aiemmin tarkoitti sitä, että avioeroon piti osoittaa syy esim. puolison pettäminen tai väkivaltaisuus), piti vain sinnitellä ja elää sen mukaan, millaisen puolison valitsi. Varsinkin talvi- ja jatkosodan jälkeen puutetta oli hyvistä miehistä, koska miehiä kaatui rintamalla, rahaa ei ollut kenelläkään ja moni mies kärsi sodan aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä kivuista. Tässä tilanteessa piti vain sopeutua ja yrittää olla tyytyväinen, että edes oli jonkinlainen mies.

Ehkä tämä naisten (miksei miestenkin) kipuilu ihan hyvissä parisuhteissa on jotenkin tyypillistä tälle ajalle. Toivottavasti alkuperäinen kirjoittaja ei päästä pahaa oloaan liian pitkälle, vaan etsisi itsestään, puolisostaan ja parisuhteestaan ne ainekset uuteen onneen ja parisuhteen saattamisesta uuteen kukoistukseen. Avioeroperheitä on ihan riittävästi tässä maassa.

 

[Piupali]

Tällaista kirjoittaa vain joku teinityttönen, joka ei tiedä tuon taivaallista lapsista ja siitä ilosta ja vastuusta mikä heistä aiheutuu:
"molemmat taidatte roikkua vain lasten vuoksi suhteessa jossa ei ole rakkautta.
En roikkuisi tuollaisessa suhteessa vaikka minulla olisi 10 lasta jonkun miehen kaa!"

Tilanne ei todellakaan ole noin yksinkertainen. Ihmisen on oikeasti joskus ajateltava muitakin kuin itseään. Se taito vaan ihmisillä on nykyään harmillisen hukassa välillä...
-Tsemppiä!

 

[mies1]

Kuuntelin just yöradiota, toimittaja jutteli parisuhteesta. Hänellä oli hieno näkemys parisuhteesta; suhteessa pitää olla luottamus siihen, että toinen ymmärtää minut virheineni. Minusta se on tavattoman hienosti sanottu; siinä asetutaan puolison asemaan ja annetaan hänelle itsenäisyys ja oikeus olla oma itsensä ja hän voi luottaa siihen, että kumppani pysyy rinnalla. Uusiosuhteet kaatuvat tähän asiaan; et voi luottaa siihen, että voisit olla oma itsesi, koska ihmiset ovat peloissaan ja varpaillaan inhimillisistäkin purkauksista.

 

[uusioalku]

Menee kauan ennen kuin toisen oppii tuntemaan ja hyväksymään virheineenkin. Nuoruuden suhteissa virheet, opettelu ja epäkypsyys kuului asiaan. Samalla kun opetteli itseään ja oppi hyväksymään omat virheet ja epäonnistumiset, saattoi opetella tuntemaan toista. Samalla kun opittiin elämää yleensä, opeteltiin yhdessä elämistä. Moni asia oli uutta. Kaikki alkoi alusta.

Myöhemmin moni juttu on jo itsestäänselvyys. Kumpikin tietää, mitä tekee tai ainakin luulee niin. Avoimmuus opetella kakki alusta voi tuntua vaikealta. Odottaa ehkä, että toinen olisi luonnostaan sellainen, että kakki loksahtaisi paikalleen. Mutta lienee utopiaa, että uudessa suhteessa aluksi täysin vieras voisi olla eräänlainen "kopio entisestä".

Aikuinen tarvitsee suhteessaan tietoista suvaitsevaisuutta toisen virheille, miksei myös omilleen. Siinä voikin olla melkoinen opettelun paikka, varsinkin jos edellisessä suhteessa jompi kumpi tai molemmat ovat hakenneet jotain ideaalia. Uudessa suhteessa pitäisi sitten tavallaan hyväksyä lähtökohdaksi monia niistä puutteista ja virheistä, joihin edellinen suhde on karitunut.

 

[mies1]

Menee kauan ennen kuin toisen oppii tuntemaan ja hyväksymään virheineenkin. Nuoruuden suhteissa virheet, opettelu ja epäkypsyys kuului asiaan. Samalla kun opetteli itseään ja oppi hyväksymään omat virheet ja epäonnistumiset, saattoi opetella tuntemaan toista. Samalla kun opittiin elämää yleensä, opeteltiin yhdessä elämistä. Moni asia oli uutta. Kaikki alkoi alusta.

Myöhemmin moni juttu on jo itsestäänselvyys. Kumpikin tietää, mitä tekee tai ainakin luulee niin. Avoimmuus opetella kakki alusta voi tuntua vaikealta. Odottaa ehkä, että toinen olisi luonnostaan sellainen, että kakki loksahtaisi paikalleen. Mutta lienee utopiaa, että uudessa suhteessa aluksi täysin vieras voisi olla eräänlainen "kopio entisestä".

Aikuinen tarvitsee suhteessaan tietoista suvaitsevaisuutta toisen virheille, miksei myös omilleen. Siinä voikin olla melkoinen opettelun paikka, varsinkin jos edellisessä suhteessa jompi kumpi tai molemmat ovat hakenneet jotain ideaalia. Uudessa suhteessa pitäisi sitten tavallaan hyväksyä lähtökohdaksi monia niistä puutteista ja virheistä, joihin edellinen suhde on karitunut.

Kirjoitit muuten 100% asiaa, uskomatonta, että juuri tuo asia on jäänyt selvittämättä, tai se on jäänyt kaikkien pettymysten varjoon. Tietysti kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta aikas armollinen pitäisi olla...

 

[uusioalku]

Menee kauan ennen kuin toisen oppii tuntemaan ja hyväksymään virheineenkin. Nuoruuden suhteissa virheet, opettelu ja epäkypsyys kuului asiaan. Samalla kun opetteli itseään ja oppi hyväksymään omat virheet ja epäonnistumiset, saattoi opetella tuntemaan toista. Samalla kun opittiin elämää yleensä, opeteltiin yhdessä elämistä. Moni asia oli uutta. Kaikki alkoi alusta.

Myöhemmin moni juttu on jo itsestäänselvyys. Kumpikin tietää, mitä tekee tai ainakin luulee niin. Avoimmuus opetella kakki alusta voi tuntua vaikealta. Odottaa ehkä, että toinen olisi luonnostaan sellainen, että kakki loksahtaisi paikalleen. Mutta lienee utopiaa, että uudessa suhteessa aluksi täysin vieras voisi olla eräänlainen "kopio entisestä".

Aikuinen tarvitsee suhteessaan tietoista suvaitsevaisuutta toisen virheille, miksei myös omilleen. Siinä voikin olla melkoinen opettelun paikka, varsinkin jos edellisessä suhteessa jompi kumpi tai molemmat ovat hakenneet jotain ideaalia. Uudessa suhteessa pitäisi sitten tavallaan hyväksyä lähtökohdaksi monia niistä puutteista ja virheistä, joihin edellinen suhde on karitunut.

Kirjoitit muuten 100% asiaa, uskomatonta, että juuri tuo asia on jäänyt selvittämättä, tai se on jäänyt kaikkien pettymysten varjoon. Tietysti kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta aikas armollinen pitäisi olla...

Kiitos. Ajatukseni ovat tainnet selkiytyä roikkumalla täällä netissä.

 

[Huilunen]

Itse olen kokenut saman kuin sinä. Hankin salarakkaan ja kuvittelin että nyt elämä muuttui ihanaksi. Aikansa kesti tämä suuri rakastumisen tunne...kunnes huomasin että rakastinkin miestäni enemmän, huomasin tässä salarakkaassa pikkuhiljaa suuria vikoja.

En vieläkään oppinut, ei mennyt kuin kymmenisen vuotta ja aloin taas kaipaamaan jotain muutosta elämääni ja taas hankin uuden salarakkaan. Muutin hetkeksi hänen luokseen ja ajattelin että nyt olen onnellinen, jos en ole nyt onnistunut en enää ikinä rakastu. Ei taaskaan mies tuntunut täydelliseltä, vaan kaipasin omaa miestäni (ja unohdin hänen virheensä).

Onneksi mieheni antoi anteeksi ja keskustelimme kaikki selväksi ja itkimme yhdessä. Olen jo senverran vanha etten jaksaisi enää uutta miestä, vaikka joskus kaipaankin sitä rakastumisen ihanaa tunnetta, kun löytää uuden rakastumisen kohteen.

Oma mieheni ei ole ikinä rakastanut ketään muuta, joten saan olla kiitollinen hänen uskollisuudestaan.

Ap. kirjoitti että hän joutuu kaikki asiat heillä päättämään ja suunnittelemaan, niin myös minä, mutten haluaisi että olisi toisinpäin...tämä mies kakkonen oli täysin oman mieheni vastakohta, hän suunnitteli kaiken minulta kysymättä, sekös minua suututti, huomasin ettei se tunnukaan mukavalta, vaikka joskus kaipaankin että oma mieheni osaisi jotain tehdä minulta kysymättäkin.

Siis olen oppinut että kaikissa on omat vikansa ja täytyisi osata nauttia elämästä haikailematta mitään utopistista rakkauden tunnetta, joka loppuu alkuunsa.

 

[mies1]

Huilunen,

Vain ensimmäinen todellinen rakkaus voi kestää noin suuria kolhuja, ihailen miestäsi todella paljon; olet kyllä ollut onnekas.

 

[Beppone]

Tuosta Huilusen vastauksesta tuli mieleeni se, että minäkin halusin eksältäni jämäkkyyttä ja osallistumista asioissa päätöksentekoon. Valitin siitä kerran hyvälle ystävälleni. Hän kuunteli minua hiljaa, mietti vähän aikaa ja sanoi sitten, että hän taas on joskus toivonut, että hänen miehensä olisi passiivisempi. Hänen miehensä nimittäin on erittäin voimakastahtoinen. Mies haluaa olla mukana valitsemassa sohvaa ja muita sisustuselementtejä. Miehellä on myöskin voimakas tahto esim. matkojen yms. suhteen. Moni asia jää myös tekemättä siksi, että miehen mielestä ei ole varaa sellaiseen.

Olen itse oppinut hyväksymään sen, että mies on passiivinen, sillä hyvinä puolina on esim. se, että saan vapaasti sisustaa asunnon sellaiseksi kuin haluan. Myös esim. matkalle lähdettäessä valitsen pari eri kohdetta, esittelen ne miehelle ja kysyn, onko hänellä toiveita. Usein ei ole, vaan asia on hänelle ihan yhdentekevä. Samoin hänelle vaatteita ostaessa hän usein haluaa minut makutuomariksi, joten voi valita hänelle vaatteet pitkälti oman makuni mukaan, mutta toki hän esim. väreista sanoo omia mielipiteitään.

Minusta tuntuu, että ihminen on vain luotu yksinkertaisesti sellaiseksi, että olipa kyseessä sitten suuri rakastuminen tai suuri suru, niin se tunne laantuu vuosien myötä. Esim. rakkaan ihmisen kuollessa sehän on helpotus, mutta rakastaessa sitä toivoisi, että se tunne jatkuu ja jatkuu vain. Niin ei kuitenkaan voi käydä. Ei pidä rakastua rakastumisen tunteeseen, vaan syventää tunnetta ja etsiä sitä hyvää oloa muilla tavoin. Kumppanuus, luottamus, avoimmuus, kyky saada olla oma itsensä, seksissä mahdollisuus kokeilla uusia asioita toiseen täydellisesti luottaen yms ovat sellaisia asioita, joita ihan uudessa suhteessa ei ole. Ehkä liian usein ajatellaan, että suhde vain on, eikä sille voi tehdä mitään. Ei ehkä tajuta, että jos ei tee mitään, niin suhde ja siinä oleva mies ja nainen muuttuvat itsestään olosuhteiden, tapahtumien yms. vuoksi. Esimerkiksi keskenmeno, läheisen ihmisen kuolema tms. voi joko lähentää tai erottaa pariskuntaa.

 

[miehenosa]

Liian usein nämä jutut pyörivät sen ympärillä,että mitä mies on tai ei ole.

Onko nainen aina se onneton tyyppi,jolla on huono mies?

Mitäs jos mies esittäisi naisesta samat valituslitaniat?No,kaikki tietysti palautuisi taas miehen käytökseen,ynnä muihin miehen puutteisiin...