Kaduttaa, kun en katsonut kuollutta vauvaani..

[surullinen]

Mulla oli siis tiistaina keskenmeno, tai siis silloin syntyi pieni enkelivauvamme. Rv 15 olisi pitänyt olla, mutta vauva vastasi rv12. Syntyi siis sairaalassa ja meiltä kysyttiin, että halutaanko nähdä vauva. Silloin en halunnut, mutta nyt kaduttaa ja rankasti! :'( En uskaltanut katsoa omaa vauvaani.. ja nyt on jo myöhäistä.. En tiedä miten tästä nyt pääsisin yli, kun ahdistaa niin kovasti tämä asia.. Jotenkin on jopa syyllinen olo, kun en halunnut häntä nähdä.. :'(

 

[moips]

Hei, ikävää että kadut sitä. Itse näin rv 7 vain istukan palasia.
Minua helpotti se, että lauloin kehtolaulun "vauvalleni". Pystyin hyväksymään
kuoleman paremmin. Kaikki tavallaan. Se on ollutta ja mennyttä, älä sitä enää sure.

 

[anneka]

Jokainen tekee oman ratkaisunsa senhetkisen vointinsa mukaan. Jos sinusta silloin tuntui, ettet halua nähdä vauvaa, niin teit varmaankin ihan oikein, vastoin tuntemuksiaan ei pidä toimia.
Itse halusin nähdä vauvamme, joka syntyi rv 15+ joitakin vuosia sitten. Mieheni ei halunnut, ei pystynyt katsomaan. Vauvallamme oli vakava rakennepoikkeama, jonka vuoksi keskeytys tehtiin. Ennen synnytystä mielessäni oli kuva hyvin pahoin epämuodostuneesta vauvasta. Todellisuus oli ihan toinen; rakennevamma oli ihan pienellä alueella ja vauva oli kaunis, kuin nukke, kun hän makasi kämmenelläni. Eli mielestäni tein oikein, kun halusin nähdä vauvan. Ja mielestäni mieheni teki oikein, vaikkei halunnut nähdä.
Surutyön tekeminen on jokatapauksessa rankkaa, on hyvin yksilöllistä mitkä asiat edesauttavat asian käsittelyä. Tiedän, etten voi sanoa mitään mikä sinua helpottaisi, mutta toivon, että voit ajatuksissasi vaalia kuvaa pienestä enkelivauvastasi, vaikket häntä nähnytkään.

Voimia :hug:

 

[sama täällä]

Minä tein lääkkeellisen tyhjennyksen kotona (keskeytynyt km todettiin rv 12m sikiö kuollut rv 10) ja kaikki tuli pönttöön. Yritin vielä saada vauvan käteeni, mutten heti onnistunut ja luovutin, jotenkin pelkäsinkin. Nyt se sitten vähän väliä tulee mieleen ja surettaa paljon. Mutta ei auta kun elää asian kanssa. Ja tottahan se on, mitä aiempi vastaaja sanoi, että siinä tilanteessa tekee valinnan, joka sillä hetkellä tuntuu oikealta.

:hug:

 

[zelda]

:'( Minulla oli keskeytynyt keskenmeno viikolla 19.Menin ultraan hyvillä mielin,että saan vaavista ihania kuvia.Tajusin heti näytöltä,että sydän ei lyö.lääkäri rauhoitteli että katsotaan nyt kunnolla ja laittoi lähetteen naistentautienpolille.tiesin jo,että vauva on kuollut ja siellä gyne varmisti asian.Koska osastolla ei ollut ruuhkaa käynnistettiin synnytys saman tien toisella osastolla,joka oli odottavien osasto.Ei mennyt kauaakaan ,kun paikat olivat auki ja vauva sitten syntyi.kipuja ei ollut paljoa,koska vauva oli kuollut eikä kipulääkkeitä tarvinnut säännöstellä.En olisi millään halunnut katsoa kuollutta vauvaa,mutta kätilö "pakotti"ja sanoi sen kuuluvan surutyöhön.Nyt jälkeenpäin olen todella onnellinen,että katsoin vauvaa.Se oli pikkasen kämmentä isompi ihan vauvan näköinen,mutta pienempi.En ikinä unohda tätä kokemaani,vaikka minulla on ollut useampia alkuvaiheen keskenmenoja.Istukka ei irronnut kunnolla ja jouduin vielä nukutukseen ja kaavintaan.Odottelin vain,että äkkiä pääsen kotiin miehen ja poikien luokse.Synnyttäneiden osastolla oli ruuhkaa ja osa synnyttäneistä oli vauvojen kanssa odottavien osastolla.Sielua repi,kun kuuli käytävällä vauvojen itkua ja itse juuri oli synnyttänyt kuolleen vauvan.Onneksi kaikista ajan kanssa selviää .Tämän jälkeen minulla on vielä ollut 3 keskenmenoa.Tämä viimeinen on kohdun ulkopuolinen raskaus joka on parhaillaan hoidon alla.Minulla on 3 ihanaa lasta ja en enää aio tehdä lisää.Psyykkeeni ei enää kestä yhtäkään keskenmenoa :'(

 

[murmeli71]

hei, meillä oli myös keskeytynyt km elokuussa. viikkoja piti olla 20+4 mutta pikkuinen oli jo menehtynyt muutama viikko sitten.. pikkuinen syntyi sairaalassa huoneessa teräksiseen alusastiaan(pottatuoliin) joka tuotiin huoneeseen.näin heti pikkuisen ja vähän silitin,, mutta jälkeenpäin on kaduttanut kun en ottanut ja pitänyt enempi.tilanne oli todella sekava ja pian minut vietiin kaavintaan. sieltä palattuani oli pikkuinen poissa ja nukahdin. seuraavana päivänä mies tuli hakemaan minut ja kysyin kätilöltä että voinko nähdä hänet vielä,, kätilön kanssa meimme kappeliin ja hyvästelin pikkusen viimeisen kerran,, ennen uurnan laskua..en tiedä miksi aina käy niin että jälkeenpäin vaan tulee kaikkea mieleen, sitten kun on liian myöhäistä.. eikä enää pysty vaikuttamaan asiaan. meijän pikkuinen oli ihan pieni kaunis pikkuinen, vain minulla on kuva hänestä mielessä ja sydämessä.Jaksamisia kaikille saman kokeneille! :hug:

 

[taustalla]

Minulla kävi sama juttu 3vuotta sitten ,keskenmeno myöhäisillä viikoilla 20+4...olin tilanteesta aivan sokissa ja sillä hetkellä en pystynyt katsomaan enkä koskemaan vauvaa.Tämä oli mielestäni sillä hetkellä oikea ratkaisu koska olisin ehkä mennyt vielä henkisesti huonompaan kuntoon.Nyt kuitenkin kahden lapsen jälkeen minua on TODELLA sydäntä raastavasti kaduttanut että en halunnut nähdä vauvaa enkä edes tiedä oliko hän tyttö vai poika.Monta kertaa olen asiaa itkenyt nyt vuosien jälkeen ja kaipaan häntä edelleen...takaisin ei vaan saa tuota hetkeä.Nyt olen ajatellut että saisikohan näin jälkeenpäin vielä tietää jostain kumpaa sukupuolta enkelimme oli?!En vain tiedä mihin ottaa yhteyttä,kaipa se jossain papereissa siellä lukee?tietääkö kukaan?sen aion kyllä vielä selvittää,kaipa se on vähintä mitä voin tehdä enkelimme muistolle

 

[Kätilö]

\

Minulla kävi sama juttu 3vuotta sitten ,keskenmeno myöhäisillä viikoilla 20+4...olin tilanteesta aivan sokissa ja sillä hetkellä en pystynyt katsomaan enkä koskemaan vauvaa.Tämä oli mielestäni sillä hetkellä oikea ratkaisu koska olisin ehkä mennyt vielä henkisesti huonompaan kuntoon.Nyt kuitenkin kahden lapsen jälkeen minua on TODELLA sydäntä raastavasti kaduttanut että en halunnut nähdä vauvaa enkä edes tiedä oliko hän tyttö vai poika.Monta kertaa olen asiaa itkenyt nyt vuosien jälkeen ja kaipaan häntä edelleen...takaisin ei vaan saa tuota hetkeä.Nyt olen ajatellut että saisikohan näin jälkeenpäin vielä tietää jostain kumpaa sukupuolta enkelimme oli?!En vain tiedä mihin ottaa yhteyttä,kaipa se jossain papereissa siellä lukee?tietääkö kukaan?sen aion kyllä vielä selvittää,kaipa se on vähintä mitä voin tehdä enkelimme muistolle

Ennen kuin ehdin lukea loppuu olin jo ehdottamassa, että tiedustelisit asiaa - oliko hän tyttö vai poika. Kyllä papereissa tämänkaltaiset asiat näkyvä. Ota yhteyttä sairaalaan jossa synnytit tai pyydä neuvolaasi/terveysasemaasi tiedustelemaan asiaa, jos ei heidän papereista löydy. Nuo jutut on kyllä ylhäällä.

Klö.

 

[Sinna]

Lohduttavaa tietää, että joku muukin pohtii samoja asioita.

Synnytin 18. viikolla kuolleen poikamme. Synnytys oli todella järkyttävä kokemus, jostain syystä en saanut riittävää kivunlievitystä, ja lapsen syntyessä jo itkin ja huusin kipujani, jotka vain pahenivat kun istukka ei irronnut, lopulta synnytys päättyi kaavintaan. Meiltä oli etukäteen kysytty, haluammeko nähdä lasta, ja sanoimme, että jos näky ei ole liian järkyttävä (sikiö oli ollut noin viikon kuolleena). Koskaan pikkuruista ei meille näytille tuotu, ja siinä tilanteessa olin niin tuskainen ja ahdistunut, että se näky olisi saattanut olla liikaa.

Jälkeen päin olen surrut, että se pieni ihminen ei koskaan päässyt äidin syliin... Myöskään hautajaisia emme järjestäneet, sekin tuntui silloin liian raskaalta ajatukselta. Nyt tekisin toisin, mutta sitä on kai turha murehtia. Enkelimme elää silti sydämessäni varmasti aina.

 

[Sinna]

Vielä lisäys. Meille jäi muistoksi todella tarkka, suorastaa veikeä ultrakuva, joka otettiin 17. viikolla, kun sikiö oli vielä elossa ja hyvävointinen. Siinä näkyy pikkuisen kädet, varpaat ja kasvonpiirteetkin. Se kuva on minulle todella tärkeä, sen katsominen jostain syystä lohduttaa.