V
"vieras"
Vieras
Oletko pystynyt olemaan työelämässä? Itsellä pitkä saikku takana, ja töihin paluu olis edessä.
[QUOTE="vieras";28545883]Oletko pystynyt olemaan työelämässä? Itsellä pitkä saikku takana, ja töihin paluu olis edessä.[/QUOTE]
En oo suoraansanottuna edes kokeillut. Koulussa siis ollut lähinnä tähän mennessä. Tai no, eri kouluissa.
En oo suoraansanottuna edes kokeillut. Koulussa siis ollut lähinnä tähän mennessä. Tai no, eri kouluissa.
L
Lääketön kaksisuuntainen
Vieras
[QUOTE="vieras";28545765]Positiivista jos oikeasti voi elää lääkkeettömänäkin.
Mulle kun on sanottu että lääkkeitä joudun syömään koko ikäni[/QUOTE]
Niin mullekkin sanottiin, että kaksisuuntaisesta ei voi parantua, että lääkkeitä tarvitsisi syödä koko loppuelämän. Noh, lääkkeitä en nyt tarvitse, mutta pidän mielessä, että se voi iskeä koska vaan
. Sain elämäni tasapainoon, kun vaihdoin hektisestä työpaikasta rauhallisempaan ja sieltä hirmumyrsky-parisuhteen jälkeen nykyiseen suhteeseen, jota olen liki 30v. etsinyt. Nyt kun elämä on tasapainossa ja asiat hyvin, pystyy vähän puntaroimaan asioita toisella tavalla. Ei lähde lietsomaan itseään millään typerillä asioilla.
Näin lääkkeettömänä kautena, sitä huomaa, että mikä on normaalia mielialavaihtelua ja mikä oli sitä kaksisuuntaista. Kaikilla mielialat vaihtelee, into tehdä kotitöitä vaihtelee ja niin pois päin. Ei aina voi olla skarppina, tulee vaan maattua sohvalla tai muuten vaan laiskoteltua.
Hypomania taas poikkeaa siinä, että innostut tekemään KAIKKEA ja lähes KAIKKI jäävät puolitiehen. Aloitat vaikka leipomaan ja kesken teon muistat, että telkkarista tulee lempiohjelma ja haluat katsoa sitä ja kun avaat telkkarin, tekeekin mieli pestä vaikka vessa. Itselle työkaveri kerran huomautti edeltävässä työpaikassani, että "onko kaikki hyvin" kun ei tullut paikkojen täyttämisestä mitään, kun jäi kesken kaikki. Hypomania on vähän niinkuin vetäisitte energia-juomia litroittain. Kokeilkaapas olla hyper-jänis hetken aikaa ja kun vaikutus lakkaa, tiedätte, miltä se tuntuu, kun tippuu kovalta ja korkealta. Jotkut huumeiden käyttäjätkin saattaisi tietää, mistä puhuu, kun heilläkin iskee vierotusoireet. Voi hieman rinnastaa samaan, vaikkei se ole vieroitusoire, se on vaan koko maailman romahtaminen.
Depressiivisessä kaudessa unirytmi on perseellään, asiat ei OIKEASTI kiinnosta, saat melkein ahdistus-/paniikkikohtauksen edes ajatuksesta suoriutua vaikka tiskaamisesta. Kavereita ei kiinnosta nähdä, sängystä ei halua nousta, kun valmiiksi vituttaa ja kiukuttaa ja masentaa. Ruoka ei maistu, ahdistaa ajatuskin pakosti syömisestä yms. Joillakin se tosiaan äityy niin pahaksi, että suunnittelee itsemurhaa, ellei myöskään tee sitä, hoitamattomassa kaksisuuntaisessa varsinkin. Jos mietityttää itsellä oireet, niin vasta siinävaiheessa, kun asuntonne on täynnä roskia, likaisia astioita, home haisee ja tavarat on TÄYSIN levällään, eikä teitä silti kiinnosta, hyvä jos edes "huomaatte" asiaa, niin sitten ehkä kannattaa harkita diagnosointia
. Parin päivän astioiden kertyminen nyt tuskin mitään merkitsee 
.
Monet tokaisivat kuulleessaan diagnoosista, että "eikö se ole normaalia mielialavaihtelua?" ei, ei lähellekkään. Itsellä se oli vuosia villinä, hoitamattomana, hypomaniassa ostelin mitä sattuu ja olisin voinut vaikka hyvällä tuurilla käydä vieraissakin (olin pitkässä suhteessa kaksisuuntaisen puhkeamisen aikoihin), ravasin lääkärissä vainoharhaisuuttani ja itkin poikaystävälleni, kun "kukaan ei usko". Näin kevyesti ilmaistuna. Tarkkaa vuotta en osaa sanoa, kun sitä ei itse edes tunnista, ennenkuin asiat riistäytyy hyvin pahasti käsistä ja mahdollisesti tajuaa hakeutua hoitoon. Itse olin hoitoon hakeutumista pohtinut vuoden, kunnes sisar pakotti, kun kuuli, kun itken puhelimeen ja sanoin, etten voi nousta lattialta ylös, kun tiedän tekeväni itselleni jotain. Hän vaan tokaisi kannustavasti, "joko sä haet itselles apua, tai mä hankin sulle apua, päätä itse". Sen verran selkärankaa vielä oli, että hain itse apua. Diagnooseja oli kaksi, epävakaa persoonallisuus tai kaksisuuntainen, diagnoosi todettiin lääkekokeilulla (kyllä, suostuin itse siihen), joka kariutti silloisen suhteen, kun mies pelästyi hypomanian päättymistä romahdukseen. Pelästyin itsekkin, konkreettisesti silloin ei enää ollut ketään kotona, en halunnut kokea sitä uudelleen, ikinä enää....
Mulle kun on sanottu että lääkkeitä joudun syömään koko ikäni[/QUOTE]
Niin mullekkin sanottiin, että kaksisuuntaisesta ei voi parantua, että lääkkeitä tarvitsisi syödä koko loppuelämän. Noh, lääkkeitä en nyt tarvitse, mutta pidän mielessä, että se voi iskeä koska vaan
. Sain elämäni tasapainoon, kun vaihdoin hektisestä työpaikasta rauhallisempaan ja sieltä hirmumyrsky-parisuhteen jälkeen nykyiseen suhteeseen, jota olen liki 30v. etsinyt. Nyt kun elämä on tasapainossa ja asiat hyvin, pystyy vähän puntaroimaan asioita toisella tavalla. Ei lähde lietsomaan itseään millään typerillä asioilla.Näin lääkkeettömänä kautena, sitä huomaa, että mikä on normaalia mielialavaihtelua ja mikä oli sitä kaksisuuntaista. Kaikilla mielialat vaihtelee, into tehdä kotitöitä vaihtelee ja niin pois päin. Ei aina voi olla skarppina, tulee vaan maattua sohvalla tai muuten vaan laiskoteltua.
Hypomania taas poikkeaa siinä, että innostut tekemään KAIKKEA ja lähes KAIKKI jäävät puolitiehen. Aloitat vaikka leipomaan ja kesken teon muistat, että telkkarista tulee lempiohjelma ja haluat katsoa sitä ja kun avaat telkkarin, tekeekin mieli pestä vaikka vessa. Itselle työkaveri kerran huomautti edeltävässä työpaikassani, että "onko kaikki hyvin" kun ei tullut paikkojen täyttämisestä mitään, kun jäi kesken kaikki. Hypomania on vähän niinkuin vetäisitte energia-juomia litroittain. Kokeilkaapas olla hyper-jänis hetken aikaa ja kun vaikutus lakkaa, tiedätte, miltä se tuntuu, kun tippuu kovalta ja korkealta. Jotkut huumeiden käyttäjätkin saattaisi tietää, mistä puhuu, kun heilläkin iskee vierotusoireet. Voi hieman rinnastaa samaan, vaikkei se ole vieroitusoire, se on vaan koko maailman romahtaminen.
Depressiivisessä kaudessa unirytmi on perseellään, asiat ei OIKEASTI kiinnosta, saat melkein ahdistus-/paniikkikohtauksen edes ajatuksesta suoriutua vaikka tiskaamisesta. Kavereita ei kiinnosta nähdä, sängystä ei halua nousta, kun valmiiksi vituttaa ja kiukuttaa ja masentaa. Ruoka ei maistu, ahdistaa ajatuskin pakosti syömisestä yms. Joillakin se tosiaan äityy niin pahaksi, että suunnittelee itsemurhaa, ellei myöskään tee sitä, hoitamattomassa kaksisuuntaisessa varsinkin. Jos mietityttää itsellä oireet, niin vasta siinävaiheessa, kun asuntonne on täynnä roskia, likaisia astioita, home haisee ja tavarat on TÄYSIN levällään, eikä teitä silti kiinnosta, hyvä jos edes "huomaatte" asiaa, niin sitten ehkä kannattaa harkita diagnosointia
. Parin päivän astioiden kertyminen nyt tuskin mitään merkitsee .Monet tokaisivat kuulleessaan diagnoosista, että "eikö se ole normaalia mielialavaihtelua?" ei, ei lähellekkään. Itsellä se oli vuosia villinä, hoitamattomana, hypomaniassa ostelin mitä sattuu ja olisin voinut vaikka hyvällä tuurilla käydä vieraissakin (olin pitkässä suhteessa kaksisuuntaisen puhkeamisen aikoihin), ravasin lääkärissä vainoharhaisuuttani ja itkin poikaystävälleni, kun "kukaan ei usko". Näin kevyesti ilmaistuna. Tarkkaa vuotta en osaa sanoa, kun sitä ei itse edes tunnista, ennenkuin asiat riistäytyy hyvin pahasti käsistä ja mahdollisesti tajuaa hakeutua hoitoon. Itse olin hoitoon hakeutumista pohtinut vuoden, kunnes sisar pakotti, kun kuuli, kun itken puhelimeen ja sanoin, etten voi nousta lattialta ylös, kun tiedän tekeväni itselleni jotain. Hän vaan tokaisi kannustavasti, "joko sä haet itselles apua, tai mä hankin sulle apua, päätä itse". Sen verran selkärankaa vielä oli, että hain itse apua. Diagnooseja oli kaksi, epävakaa persoonallisuus tai kaksisuuntainen, diagnoosi todettiin lääkekokeilulla (kyllä, suostuin itse siihen), joka kariutti silloisen suhteen, kun mies pelästyi hypomanian päättymistä romahdukseen. Pelästyin itsekkin, konkreettisesti silloin ei enää ollut ketään kotona, en halunnut kokea sitä uudelleen, ikinä enää....
