Kauanko jaksaisit puolison masennusta?

[ehkä]

Niin aika karu on se kuva minkä lapsi saa rakkaudesta. Entä jos kävisi niin, että mies sairastuu masennukseen, eroat, sitten lapsi masentuu? Miten selität lapselle, että häntä sinä et jätä?Että häntä rakastat enemmän?
Itse olen lähes tälläisen tilanteen kokenut (itse en sairasta masennusta)ja voin sanoa, että lapsena nielin (minulla isäni)selityksen,
mutta kun tajusin tilanteen teininä, alko kammottava katkeruus isääni kohtaan.
Ja minä koin hänen hylänneen äitini. Ja näin koen sen edelleen. Emmekä ole isäni kanssa puhuneet nyt 7 vuoteen.
Jokaisella oma kantansa.

Minusta lapsella on oikeus kasvaa rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä. Mieluiten omien vanhempiensa kanssa, mutta edes tosen vanhemmista. Lapsella on oikeus hengittää kotona vapaasti, nauraa ja itkeä silloin, kun siltä tuntuu. Siinä vaiheessa, kun isä ei enää sairautensa vuoksi kykene välittämään ja äidin kaikki energia menee isän tukena olemiseen, lapsi jää henkisesti yksin eikä se ole lapsen kehityksen kannalta hyvä juttu.

Aivan. lapset tulee ensin SITTEN masentunut. Mutta ei se tarkoita, että pitäisi erota. Vaan jakaa oma jaksamisensa järkevästi. Olet sama rakastava puoliso joka olit ennen sairastumista. Jos odotukset sairastuneen kohdalla ovat liian suuret, saatta se pahentaa masennusta. Kun masentunut ei koe selviytyvänsä.. (tietenkin jos tilanne on sellainen, että masentunut repii ranteitaan auki, niin sitten on jo haitallista)

 

[.]

Onneksi jotkut jaksaa sairaan puolisonsa vierellä. Jo pelkkää masennusta on kansantaudiksi asti. Suomen budjetti olisi pahasti sekaisin, jos kaikki sairaat ja vakavasti masentuneet pistetäisiin laitoshoitoon tai muuten pelkästään yhteiskunnan huoleksi

En kyllä nyt ihan ymmärrä miksi masentunut olisi lähtökohtaisesti haitallisempi perheelleen ja lapsilleen saman katon alla, kuin ero. Valtaosa masentuneista kykenee kyllä olemaan tarpeeksi hyviä vanhempia. Ja monet puolisot osaavat olla ottamatta hoitajan roolia. Ja huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan.

Eli vastaan, että en eroa, koska lapset eivät kärsi tilanteesta.

 

[Keittiönoita]

Aivan. lapset tulee ensin SITTEN masentunut. Mutta ei se tarkoita, että pitäisi erota. Vaan jakaa oma jaksamisensa järkevästi. Olet sama rakastava puoliso joka olit ennen sairastumista. Jos odotukset sairastuneen kohdalla ovat liian suuret, saatta se pahentaa masennusta. Kun masentunut ei koe selviytyvänsä.. (tietenkin jos tilanne on sellainen, että masentunut repii ranteitaan auki, niin sitten on jo haitallista)

Ei munkaan mielestä ole tarpeen heti erota. Joissain tapauksissa ei tarvitse erota ollenkaan. Mutta jos perheessä sen ainoan lapsesta huolehtivan aikuisen voimat ei enää riitä lapsesta huolehtimiseen, niin sitten on pakko miettiä, mikä on tärkeintä: lapsi vai se masentunut. Ja mitä iloa sille masentuneelle on puolisosta, joka joutuu itse psykiatriselle osastolle? Ja lapset sitten jonnekin lastenkotiin?

Mä en pysty sanomaan, kuinka kauan jaksaisin. Se riippuisi ihan siitä, millä tavalla puolison sairaus näkyisi arkipäivässä. Miten paljon mun voimavarojani tarvittaisiin hänen tukemiseensa ja miten pitkälle mun voimavarani riittäisivät. Millä tavalla se masentunut käyttäytyisi. Minkä ikäisiä lapset olisivat sillä hetkellä. Jaksaisiko masentunut lasten normaalia elämöintiä vai pitäisikö lasten olla kusi sukassa, että ei ärsytä faijaa. Jaksaisnko töissä, jos kaiken muun lisäksi asuntolainat ja perheen elatus kaatuisi mun niskaani. On todella monesta asiasta kiinni, miten pitkään jaksaisin.

 

[ehkä]

Oisin puoliso niin kauan kun mulla olis suhteessa mahdollisuus olla puoliso.

Siinä vaiheessa kun kumppanin kunto alkaisi pakottaa mut enemmänkin hoitajan kuin puolison rooliin, en enää viitsisi esittääkään että kyseessä on mikään parisuhde, vaan vaihtaisin osoitetta. Toki yrittäisin olla tukena silti, mutta ei kukaan ammattimainenkaan mielenterveyshoitaja jaksaisi olla töissä 24/7.

Ja sama koskee muitakin sairauksia kuin masennusta siinä vaiheessa, kun tilannetta jatkunut vuosia ja vaikuttaa edelleen siltä, ettei mulla tule olemaan tässä suhteessa mahdollisuutta palata siihen puolison rooliin, joka voi itsekin olla vastavuoroisesti välillä heikko ja toisen tuen tarpeessa.

Parisuhde ja hoitosuhde ovat kaksi aivan eri asiaa.

Erittäin hyvin kirjoitettu. Etenkin viimeinen lause on niin totta. Pätee paitsi parisuhteeseen, myös ystävyyssuhteeseen: ne ovat ihan eri asia kuin hoitosuhde.

Tässäon jo ideaa, mutta jos toinen on "paranemisen" eteen kaikkensa tehnyt niin kyllä minä jaksaisin katsoa kuolemaan asti. Samoin jos mieheni halvaantuisi ja joutuisin häntä pesemään ja ruokkimaan.. silloinkin hänen rinnallaan pysyisin. Ei se rakkaus sairauteen lopu.

Mistä sä voit tietää että jaksaisit? Hyvin vähän se on omasta tahdosta kiinni, jaksaako vai palaako loppuun, tai masentuu itse.

Näinkin voi käydä. Voi käydä myös niin, että sinä masennut ykskaks jostain syystä. Koskaan ei voi tietää varmasti. Mutta pitkälle pärjää jo sillä, kun suhtautuu sairauteen sairautena. Esim. suhtaudut siihen kuin flunssaan, et aja itseäsi niin helposti loppuun, jos ajattelet sitä kuolemantautina niin odotat vain päivää kun jotain tapahtuu..

 

[Taevahan Tosi]

Tottakai jos väkivaltaa esiintyy tms niin on todellakin eriasia.

:hug:

Niin no mies ei oikeastaan ole väkivaltainen vaan pahaolo oli vaan niin suuri et se purkautu sit jo tavaroihinkin. Enkä mä osaa sitä koko tilannetta edes selittää mitä semmnen elämä on mut siitä pitäs osata lähteä ennen kun oma terveys on mennyttä

 

[en jaksais]

Mies sairastaa masennusta ja ajoittain on aika raskasta, kun kaikki on minun vastuullani. Mutta niinä aikoina annan hänen olla masennuksessaan ja selvitä siitä "itse", kun minä hoidan perheen ja työn. Toki riippuu millainen masennus kullakin on. Mies "murjottaa sängyssä tekemättä mitään, siinä elän itse mahdollisimman noprmaalisti. Miehellä menee ohi itsekseen..En koskaan häntä masennuksen takia jättäisi. En sitten tiedä miten teillä muilla.

Olisipas ahdistavaa tuollaisessa taloudessa elää. Eikö hän käy edes terapiassa, että toiveissa parantua siitä. Tuohan on kuin mykkäkoulua ja niin ahdistavaa perheelle.

 

[ehkä]

Aivan. lapset tulee ensin SITTEN masentunut. Mutta ei se tarkoita, että pitäisi erota. Vaan jakaa oma jaksamisensa järkevästi. Olet sama rakastava puoliso joka olit ennen sairastumista. Jos odotukset sairastuneen kohdalla ovat liian suuret, saatta se pahentaa masennusta. Kun masentunut ei koe selviytyvänsä.. (tietenkin jos tilanne on sellainen, että masentunut repii ranteitaan auki, niin sitten on jo haitallista)

Ei munkaan mielestä ole tarpeen heti erota. Joissain tapauksissa ei tarvitse erota ollenkaan. Mutta jos perheessä sen ainoan lapsesta huolehtivan aikuisen voimat ei enää riitä lapsesta huolehtimiseen, niin sitten on pakko miettiä, mikä on tärkeintä: lapsi vai se masentunut. Ja mitä iloa sille masentuneelle on puolisosta, joka joutuu itse psykiatriselle osastolle? Ja lapset sitten jonnekin lastenkotiin?

Mä en pysty sanomaan, kuinka kauan jaksaisin. Se riippuisi ihan siitä, millä tavalla puolison sairaus näkyisi arkipäivässä. Miten paljon mun voimavarojani tarvittaisiin hänen tukemiseensa ja miten pitkälle mun voimavarani riittäisivät. Millä tavalla se masentunut käyttäytyisi. Minkä ikäisiä lapset olisivat sillä hetkellä. Jaksaisiko masentunut lasten normaalia elämöintiä vai pitäisikö lasten olla kusi sukassa, että ei ärsytä faijaa. Jaksaisnko töissä, jos kaiken muun lisäksi asuntolainat ja perheen elatus kaatuisi mun niskaani. On todella monesta asiasta kiinni, miten pitkään jaksaisin.

Niin, tässä on myös tietenkin kyse siitä, että mikä tilanne oli ennen sairastumista. Kuinka lapset, työt, raha-asiat jaettiin. Itse olen hoitanut kaiken aina itse, kodin ja lapset. Raha-asiat on mennyt vaihtelevasti opiskelujekin suhteen.. Mieheni ei koskaan ole herännyt lapsien kanssa yöllä, harvoin vaihtanut vaippoja, ei osaa tehdä ruokaa jne.. mieheni ei koskaan ole kieltäytynyt näistä puuhista, mutta minä taas olen aina halunnut tehdä nämä asiat. joten sen takia en kokisi minulle mitenkään suureksi asiaksi hoitaa näitä yksin ja sitten masentunutta..

 

[en jaksais]

Kaikki sanovat, että riippuu siitä hakeeko hoitoa tai vastaavaa.. Entä jos itse ei kykene masennuksen oireita toteamaan? Eikä sitä varsinaisesti tee kukaa muukaan? jos luulee, että kyseessä on tavallinen kausimasennus, joka kestääkin pidempään?

No mä laittaisin hakemaan.

No missä sinä vetäisit rajan masennuksen ja kausimasennuksen välille? siis että milloin pistäisit hakemaan apua? ihan vaan mielenkiinnosta kysyn.

Kausimasennus? Eli iskee lorvikatarri määrätyin väliajoin?

 

[Keittiönoita]

Hmm...minkähän takia en saa vastattua lainattuun kirjoitukseen? Noh, nimimerkille "ehkä" klo 19:25 yritin antaa allaolevan vastauksen:

No mä olin yh 21 vuotta, joten tiedän kyllä, mitä on pyörittää arkea ja taloutta yksin. Vastata kaikesta yksin. Mutta jos mulle vielä nakitettaisiin siihen päälle koko vapaa-ajalleni sairaanhoitajan tai terapeutin tehtävät, niin luultavasti se olisi pois lapsiltani. Koska en mäkään joka paikkaan repeä. Mä olen joutunut jo ilman mitään masentunutta miestäkään viheltämään välillä pelin poikki töissä muutamaksi päiväksi, jotta jaksan taas paiskia duunia, pyörittää arkea ja huolehtia muista. Olen kerran sairastunut burn outiin enkä aio tehdä sitä toistamiseen. Ei musta ole kenellekään mitään iloa, jos niin kävisi. Ei edes masentuneelle puolisolle.

 

[jiina83]

Mies sairastaa masennusta ja ajoittain on aika raskasta, kun kaikki on minun vastuullani. Mutta niinä aikoina annan hänen olla masennuksessaan ja selvitä siitä "itse", kun minä hoidan perheen ja työn. Toki riippuu millainen masennus kullakin on. Mies "murjottaa sängyssä tekemättä mitään, siinä elän itse mahdollisimman noprmaalisti. Miehellä menee ohi itsekseen..En koskaan häntä masennuksen takia jättäisi. En sitten tiedä miten teillä muilla.

Olisipas ahdistavaa tuollaisessa taloudessa elää. Eikö hän käy edes terapiassa, että toiveissa parantua siitä. Tuohan on kuin mykkäkoulua ja niin ahdistavaa perheelle.

Kirjotin sen verran tiivistettynä, että kuulosta ahdistavalta. Ei ole. Eikä meillä mykkäkoulua pidetä. Ihan normaalia, samat rutiinit ja miehen haen syömään ja tekemään perus jutut. Kyllähän mies tiedostaa oman tilansa sen verran hyvin, että saa lapset vastauksen kun jotain kysyvät. Ei siis meillä ihan elotonta ole. meillä autttaa se, että miehen ei tarvitse tehdä mitään, koska ei jaksa. En vaadi muuta kuin syömään ja pesulle.
Lapsten käytös ei ole muuttunut laisinkaan, enkä heitä vaadi olemaan hiljempaa. Jos mies on todella allapäin aj kaipaa hiljaisuutta, lähdemme lasten kanssa puistoon.

 

[en jaksais]

Aika rankkoja tyyppejä ootte hei. Olette varmaan tietoisia että kuka tahansa saattaa sairastua masennukseen, myös te jotka ette katso kauaa ja ajattelette lapsianne.

Jos on rankkuutta ajatella ensisijaisesti omien lastensa hyvinvointia, niin sitten olen rankka tyyppi. KUKA heidän parastaan sitten ajattelisi, jos isä olisi masentunut ja äiti uupunut isän masennuksen vuoksi? Sosiaaliviranomaiset? Toki tiedän, että kuka vain voi sairastua. Mutta vanhempana mun on ajateltava ensisijaisesti lapsiani, sitten vasta muita läheisiäni.

Asiaa! Tottahan on pysyttävä itse kunnossa lasten vuoksi tai pian koko perhe sairastaa.

 

[buggie]

Kaikki sanovat, että riippuu siitä hakeeko hoitoa tai vastaavaa.. Entä jos itse ei kykene masennuksen oireita toteamaan? Eikä sitä varsinaisesti tee kukaa muukaan? jos luulee, että kyseessä on tavallinen kausimasennus, joka kestääkin pidempään?

No mä laittaisin hakemaan.

No missä sinä vetäisit rajan masennuksen ja kausimasennuksen välille? siis että milloin pistäisit hakemaan apua? ihan vaan mielenkiinnosta kysyn.

Kausimasennus? Eli iskee lorvikatarri määrätyin väliajoin?

Jouk syysmasennus, kaamosmasennus jostain tälläsistä yleisistä 8ei sairauksista) oon lukenu. en mä ole mikään lääkäri. kuhan vaan mielenkiinnon takia kysyin..

 

[Keittiönoita]

Jouk syysmasennus, kaamosmasennus jostain tälläsistä yleisistä 8ei sairauksista) oon lukenu. en mä ole mikään lääkäri. kuhan vaan mielenkiinnon takia kysyin..

Mulla kestää kaamosmasennus syyskuun lopusta maaliskuun loppuun. Jos jatkuisi vielä vapun jälkeenkin, menisin lääkäriin. Nämä kausimasennukset ovat ohimeneviä eivätkä yleensä tarvitse mitään lääkehoitoa.

 

[ehkä]

Hmm...minkähän takia en saa vastattua lainattuun kirjoitukseen? Noh, nimimerkille "ehkä" klo 19:25 yritin antaa allaolevan vastauksen:

No mä olin yh 21 vuotta, joten tiedän kyllä, mitä on pyörittää arkea ja taloutta yksin. Vastata kaikesta yksin. Mutta jos mulle vielä nakitettaisiin siihen päälle koko vapaa-ajalleni sairaanhoitajan tai terapeutin tehtävät, niin luultavasti se olisi pois lapsiltani. Koska en mäkään joka paikkaan repeä. Mä olen joutunut jo ilman mitään masentunutta miestäkään viheltämään välillä pelin poikki töissä muutamaksi päiväksi, jotta jaksan taas paiskia duunia, pyörittää arkea ja huolehtia muista. Olen kerran sairastunut burn outiin enkä aio tehdä sitä toistamiseen. Ei musta ole kenellekään mitään iloa, jos niin kävisi. Ei edes masentuneelle puolisolle.

Nii no jokainen tietää rajansa. tottahan se kyllä on, että jos kokee ettei kykene niin ei sitä kannata rääkätä itseään ja lapsiaan huonoon kuntoon.
No en tiedä mistä johtuu, ite en epäröisi, mutta kai mun täytyy myöntää, että kaikki ei ole niinkuin minä. Kukin voimavarojensa mukaan.

 

[buggie]

Jouk syysmasennus, kaamosmasennus jostain tälläsistä yleisistä 8ei sairauksista) oon lukenu. en mä ole mikään lääkäri. kuhan vaan mielenkiinnon takia kysyin..

Mulla kestää kaamosmasennus syyskuun lopusta maaliskuun loppuun. Jos jatkuisi vielä vapun jälkeenkin, menisin lääkäriin. Nämä kausimasennukset ovat ohimeneviä eivätkä yleensä tarvitse mitään lääkehoitoa.

Juu, jotain tollasta just, että ei tarvii normisti mitää hoitoo. Että suomalaisil yleinen. Mutta siis vappu on raja ok. hyvä tietää. aika pitkää kuiteski..

 

[Keittiönoita]

Nii no jokainen tietää rajansa. tottahan se kyllä on, että jos kokee ettei kykene niin ei sitä kannata rääkätä itseään ja lapsiaan huonoon kuntoon.
No en tiedä mistä johtuu, ite en epäröisi, mutta kai mun täytyy myöntää, että kaikki ei ole niinkuin minä. Kukin voimavarojensa mukaan.

Nimenomaan kukin voimavarojensa mukaan. Varmasti mä aluksi yrittäisin jaksaa, mutta jos en jaksaisi, niin sitten pitäisi keksiä jokin toinen ratkaisu.

 

[Keittiönoita]

Juu, jotain tollasta just, että ei tarvii normisti mitää hoitoo. Että suomalaisil yleinen. Mutta siis vappu on raja ok. hyvä tietää. aika pitkää kuiteski..

Mulle se vappu on raja. Ja koska kaamosmasennus yleensä johtuu valon puutteesta, vapun kieppeillä kaamosmasennuksen pitäisi jo alkaa helpottamaan. Jos ei helpota, on syytä käydä tarkistuttamassa, miksi ei.

 

[vieras]

On kyllä tosiaan hurjia vastauksia. Jos on tosiaan elämänkumppanin valmis hylkäämään jopa alle vuoden sairastamisen jälkeen, ei sellainen suhde ole tosirakkautta nähnytkään. Näin väitän. Naimisiin mennessä luvataan tahtoa rakastaa myötä JA VASTOINkäymisissä.
Itse sairastan masennusta, paniikkihäiriötä jne. Lasten ja puolison jaksamisesta kannan tietenkin huolta ja erityisesti huolehdimme siitä, että mulla on ystävyyssuhteita ja parisuhde, hoitosuhteet ovat erikseen.

 

[vieras]

On kyllä tosiaan hurjia vastauksia. Jos on tosiaan elämänkumppanin valmis hylkäämään jopa alle vuoden sairastamisen jälkeen, ei sellainen suhde ole tosirakkautta nähnytkään. Näin väitän. Naimisiin mennessä luvataan tahtoa rakastaa myötä JA VASTOINkäymisissä.
Itse sairastan masennusta, paniikkihäiriötä jne. Lasten ja puolison jaksamisesta kannan tietenkin huolta ja erityisesti huolehdimme siitä, että mulla on ystävyyssuhteita ja parisuhde, hoitosuhteet ovat erikseen.

Joskus on pakko, eikä sillä ole mitään tekemistä rakkauden tai rakkaudettomuuden kanssa.

Sairauksia on monenlaisia, kuten masentuneitakin. Hyvin eri asia arjen kannalta, onko toisen sairaus luokkaa paniikkihäiriö vai persoonallisuushäiriö. Sairailla on erilaisia tapoja kohdata oma sairautensa, osa vähemmän, osa enemmän tuhoisia ympäröiville ihmisille. Joskus sairastuminen tarkoittaa sitä, että ihminen muuttuu täysin toiseksi ihmiseksi kuin se, jota siellä alttarilla lupasi rakastaa. Näistä riippuu, hajoaako siihen jos toisen kanssa yrittää elää vai ei.

Rakkaussuhteen pitäisi olla rikkaus elämään. Ei taakka tai kivireki.

 

[vieras]

Mun miehellä esim. masennus ilmeni jatkuvina äkillisinä raivokohtauksina ja totaalisena kylmyytenä niiden mussa aiheuttamaa pahaa oloa kohtaan. Ei lyönyt, mutta loukkasi henkisesti todella pahasti aivan jatkuvasti. Hän oli täysin kyvytön huolehtimaan mistään yhteisistä asioista, jouduin yksin olemaan vastuussa kaikesta, silloinkin kun en uupumukseltani kyennyt kuin itkemään. Pelkäsin miestä ja mua ahdisti kotimme ilmapiiri niin paljon, etten jossain vaiheessa enää pystynyt juuri syömään enkä nukkumaan, laihduin vaikeasti alipainoiseksi. Olin kuitenkin sitoutunut suhteeseemme, joten eroamista en pitänyt vaihtoehtona. Vasta itsemurha-ajatukset ainoana keinona päästä pois tilanteesta havahduttivat minut. Nyt olen käynyt useita vuosia terapiassa parantuakseni omasta masennuksestani. Kuinka pahan ihmisen se minusta tekee, kun lähdin ja jätin sairaan ihmisen?

 

[vieras]

Oon jaksanut 20v ja aion jaksaa edelleenkin.

 

[näin]

minun mieheni sairasti vakavaa masennusta vuosikausia. siis niin vakavaa, että oli useamman kerran sairaalahoidossa (parikin kuukautta kerrallaan) ja mahtuu noihin vuosiin myös yksi lähes onnistunut itsemurhayrityskin + pitkä kuntoutumisjakso. Mieheni masennus oli elämäni kovin koettelemus ja äärimmäisen rankka aika (pienet lapset tuolloin myös). Vieläkin muistelen kauhulla tuota aikaa, nähdä mies täydellisenä ihmisrauniona päivästä toiseen, täydellisessä toivottomuudessa ja tyhjyydessä sängyssä seinään tuijottaen. Itse huolehdin ihan kaikesta, talous, perhe, talon ja pihan hoito, lasten hoito jne... onneksi oli kuitenkin myös tukiverkostoa ympärillä. Masennus on kuin mielen syöpä, joka tuhoaa ihmisen oikeaa persoonaa, tuhoaa ihmisen tunteet ja elämänilon. Mitä silloin on muuta jäljellä kuin tyhjä kärsivä kuori?

No, joka tapauksessa en koskaan ajatellut, ettenkö seisoisi mieheni rinnalla loppuun asti. No, sen verran nyt valehtelin että päässäni oli pahimpina aikoina sellainen pelastautumisajatus, että "lähden tästä lasten kanssa, jos en MILLÄÄN enää kestä, minun on pakko silloin jättää uppoava laiva". Tiesin, että en sitä todennäköisesti tulisi koskaan tekemään mutta se helpotti ihan vaan ajatuksentasolla, siinä jätti itselleen jonkinlaisen viimeisen pelastautumismahdollisuuden.

Minua helpotti myös se, että tietoisesti osasin erottaa mieheni (ja hänen todellisen persoonansa) ja masennuksen ja sen valloittaman persoonan. Tietoisesti myös pidin yllä muistikuvaa puolisostani terveenä (on normaalisti iloinen, aktiivinen, eloisa, huumorintajuinen tyyppi) ja toistelin niitä mielessäni. Ja tietenkin - uskoin hänen paranemiseensa.

Ja niinhän siinä todella kävi, masennus väistyi ja olemme eläneet jo useita vuosia "normaalia arkea". Mieheni masennuksen aikaan suurin toiveeni oli, että eläisimme vielä joskus normaalia arkea... Koko hänen kuntoutumisensa ja toipumisensa on ollut suoranainen ihme. Oli ihana seurata, miten hänen oikea persoonallisuutensa alkoi vähitellen kuoriutua esiin. Nyt uskallan jo luottaa, että masennus on todella voitettu.

Niin, ja olen iloinen, että jaksoin hänen rinnallaan nuo raskaat vuodetkin. Suhteemme on syvempi (vaikka kuulostaakin niin kliseiseltä), tunnemme toisemme läpikotaisin, luotamme ja arvostamme toisiamme. Ja rakastamme.

Se täytyy vielä lisätä, että onneksi masennuksestaan huolimatta mies on aina ollut hyvä isä. Ei tietenkään jaksanut olla aktiivinen isä eikä juurikaan hoitaa lapsia pahimmassa vaiheessa mutta on aina rakastanut lapsiaan kovasti ja näyttänyt sen myös heille (vaikka muita tunteita ei juuri olisikaan ollut enää jäljellä). Sen tähden uskon, että lapset eivät myöskään kovin kärsineet isän masennuksesta. Siitä on myös perheessä puhuttu avoimesti.

 

[karvakorvakettu]

Kiitos kaikille asiallisesta keskustelusta ja kiitos kaikenlaisista näkökulmista. Sain paljon ajattelemisen aihetta ja eväitä muiden elämäntilanteiden ymmärtämiseen. :heart: Ei ole helppoa niputtaa kaikkia masentuneita samaan nippuun. Alakuloinen töitä tekevä on eri juttu kuin väkivaltainen tai itsetuhoinen elämänkumppani.

 

[vieras]

olen luvannut vihkivalassa jarkaa hyvät ja huonot ajat aina kuolemaan asti. ei ehkä juuri noilla sanoilla, mutta tuota tarkoittaen.

 

[vieras]

Alakuloinen töitä tekevä on eri juttu kuin väkivaltainen tai itsetuhoinen elämänkumppani.

Edelleen olen sitä mieltä, että helposti ihmiset ovat valmiit pistämään puolisonsa pihalle. Minulla on todettu masennus, vaikea paniikkihäiriö ja 2 osastojaksoa takana että ei tämä pelkkää alakuloa ole.