A
aappa
Vieras
meille on syksyllä tulossa toinen lapsi. esikoinen on parivuotias ja olinkin kaveripiirini ensimmäinen äidiksi tullut. meitä on kuuden "tytön" porukka, yhdessä olemme hengailleet jo ala-asteelta asti, nyt olemme juuri kolmekymppisiä.
ekan lapsen odotusaika oli vaikea, jouduin sairaslomalle jo ennen raskauden puoliväliä ja poika melkein menehtyi syntymän jälkeen, kotiin saimme hänet vasta pitkän ajan päästä. jouduin olemaan vuodelevossa, mutta soittelin kyllä ahkerasti kavereideni kanssa. en ollut yhteydessä kavereihini lapsen sairaalassaoloaikana, ilmoitin tilanteen ja kerroin, että ollaan yhteyksissä myöhemmin, juuri silloin en jaksanut mitään ylimääräistä. kun poika vihdoin kotiutui, pyysin kavereita kylään ym. mutta kaksi parasta ystävääni eivät vaan tuntuneet olevan koko asiasta kiinnostuneita. soittelin heille, ja he minulle, mutta kylässä toinenkin on käynyt vain kaksi kertaa pojan syntymän jälkeen. heille emme voi mennä kyläilemään allergioitteni takia. hän kyllä aina kyselee lapsen kuulumisia puhelimessa, mutta toinen ystäväni tuntuu heti tulevan tosi kiireiseksi, kun puhelimessakin sanon jotain poikaan liittyvää. tämä toinen asuu aivan vieressämme, ja usein pojan ollessa pienempi pyysinkin häntä lähtemään kanssani vaikka kävelylenkille, koska hän ulkoilee kävellen lähes päivittäin. eipä seura vaan tunnu kiinnostavan. käy meillä nykyisin ehkä kerran kolmessa- neljässä kuukaudessa ja viipyy noin 20 minuuttia. ennen kävi käymässä monta kertaa viikossa.
yksi ystävistämme kärsi lapsettomuudesta ja kertoikin siitä kaikille suoraan. hän onkin kuitenkin ollut ainoa, joka on minuun pitänyt tiiviisti yhteyttä lapsen syntymän jälkeen. toinen kaveri ei pidä lapsista, mutta hänkin käy meillä usein kylässä, ja pyytää minua lapsen kanssa ja ilman lasta esim. ostoksille. juuri olimme heillä koko perheen kanssa kylässä.
näiden kahden seuraa välttelevän kaverin käyttäytymistä olenkin tässä ruvennut tosissaan ihmettelemään, miksi seura ei enää pojan syntymän jälkeen ole kiinnostanut? en käy enää baareissa, mutta lähden kyllä mielelläni ulos kävelylle, ostoksille, illanistujaisiin ym. ja pystyn puhumaan muustakin kuin lapsestani. aina en tietenkään pääse lähtemään, koska mieheni on vuorotöissä ja lapsella ei ole isovanhempia läheellä. onko kaiken takana vaan se, että minusta on tullut äiti. jotenkin on alkanut tuntumaan siltä, että miksi minä pitäisin heihin enää yhteyttä, jos he eivät hyväksy sitä tosiasiaa, että meillä on lapsi. minä kyllä kuuntelen juttuja heidän hevosharrastuksistaan ja työongelmistaan, jotka rehellisesti sanoen eivät kiinnosta pätkääkään, mutta itse en saisi lapsestani puhua mitään.
mitä te tekisitte? tuntuu jotenkin hurjalta katkaista välit ihan täysin näihin kahteen kaveriin, mutta välillä tuntuu siltä että se taitaa kohta olla ainut ratkaisu. me kun olemme kuitenkin parisenkymmentä vuotta toisemme tunteneet, niin en haluaisi niin helpolla luovuttaa. ryyppäämäänkö tässä pitäisi ruveta, että voisimme taas olla kavereita?
ekan lapsen odotusaika oli vaikea, jouduin sairaslomalle jo ennen raskauden puoliväliä ja poika melkein menehtyi syntymän jälkeen, kotiin saimme hänet vasta pitkän ajan päästä. jouduin olemaan vuodelevossa, mutta soittelin kyllä ahkerasti kavereideni kanssa. en ollut yhteydessä kavereihini lapsen sairaalassaoloaikana, ilmoitin tilanteen ja kerroin, että ollaan yhteyksissä myöhemmin, juuri silloin en jaksanut mitään ylimääräistä. kun poika vihdoin kotiutui, pyysin kavereita kylään ym. mutta kaksi parasta ystävääni eivät vaan tuntuneet olevan koko asiasta kiinnostuneita. soittelin heille, ja he minulle, mutta kylässä toinenkin on käynyt vain kaksi kertaa pojan syntymän jälkeen. heille emme voi mennä kyläilemään allergioitteni takia. hän kyllä aina kyselee lapsen kuulumisia puhelimessa, mutta toinen ystäväni tuntuu heti tulevan tosi kiireiseksi, kun puhelimessakin sanon jotain poikaan liittyvää. tämä toinen asuu aivan vieressämme, ja usein pojan ollessa pienempi pyysinkin häntä lähtemään kanssani vaikka kävelylenkille, koska hän ulkoilee kävellen lähes päivittäin. eipä seura vaan tunnu kiinnostavan. käy meillä nykyisin ehkä kerran kolmessa- neljässä kuukaudessa ja viipyy noin 20 minuuttia. ennen kävi käymässä monta kertaa viikossa.
yksi ystävistämme kärsi lapsettomuudesta ja kertoikin siitä kaikille suoraan. hän onkin kuitenkin ollut ainoa, joka on minuun pitänyt tiiviisti yhteyttä lapsen syntymän jälkeen. toinen kaveri ei pidä lapsista, mutta hänkin käy meillä usein kylässä, ja pyytää minua lapsen kanssa ja ilman lasta esim. ostoksille. juuri olimme heillä koko perheen kanssa kylässä.
näiden kahden seuraa välttelevän kaverin käyttäytymistä olenkin tässä ruvennut tosissaan ihmettelemään, miksi seura ei enää pojan syntymän jälkeen ole kiinnostanut? en käy enää baareissa, mutta lähden kyllä mielelläni ulos kävelylle, ostoksille, illanistujaisiin ym. ja pystyn puhumaan muustakin kuin lapsestani. aina en tietenkään pääse lähtemään, koska mieheni on vuorotöissä ja lapsella ei ole isovanhempia läheellä. onko kaiken takana vaan se, että minusta on tullut äiti. jotenkin on alkanut tuntumaan siltä, että miksi minä pitäisin heihin enää yhteyttä, jos he eivät hyväksy sitä tosiasiaa, että meillä on lapsi. minä kyllä kuuntelen juttuja heidän hevosharrastuksistaan ja työongelmistaan, jotka rehellisesti sanoen eivät kiinnosta pätkääkään, mutta itse en saisi lapsestani puhua mitään.
mitä te tekisitte? tuntuu jotenkin hurjalta katkaista välit ihan täysin näihin kahteen kaveriin, mutta välillä tuntuu siltä että se taitaa kohta olla ainut ratkaisu. me kun olemme kuitenkin parisenkymmentä vuotta toisemme tunteneet, niin en haluaisi niin helpolla luovuttaa. ryyppäämäänkö tässä pitäisi ruveta, että voisimme taas olla kavereita?
