"inkku": Sehän siinä onkin; en laittanut sen enempää korttejä pöytään kuin mieskään. Hän oli se, joka soitteli, otti yhteyttä ja halusi tavata. Aina. Kun hän puhui tunteistaan ,vain myötäilin hissukseen. Kun hän kysyi, antaako hän minulle kaikkea mitä henkisesti kaipaan, vastasin vain, että kyllä totisesti. En hehkuttanut, en ylistänyt, en mitään. Viimeisenä iltana ja päivää sitä ennen tilitysmailissani sitten avauduin oikein kunnolla tunteistani häneen, ja bling -tulin dumpatuksi.
En halua soittaa hänelle ja kysyä tulosta tautitestistä, koska jos hän on aikuinen, hän tehköön sen itse. Uskon, että hän haluaa antaa minun nyt olla rauhassa ja pelkään, että jos kuulen hänestä, murrun taas. En osaa vihata häntä, en osaa haukkua, en osaa ajatella, että hah, löydän seuraavaksi paremman tms. Hän oli herrasmies loppuun saakka ja hoiti kaiken mahdollisimman varovaisesti ja minua turhaa loukkaamatta.
Joku saa hänestä pirun hyvän miehen ja kylläpä muuten tuntuu pahalta, että se en ole minä...