Saan kyseenalaisen kunnian liittyä joukkoihinne. Meidän innokas ensimmäisen vauvan odotus päättyi viime viikolla kohdunulkoisen raskauden diagnoosiin. Olen käynyt lukemassa näitä palstoja ahkerasti, mutta nyt vasta rohkenin kirjoittamaan. Tuntuu ikävältä kirjoittaa se esiin ja kertoa ulospäin, koska silloin siitä tulee todellista. Toivottavasti tästä kuitenkin on apua (minulle tai muille). Luin listasta, ettei minulla ilmeisesti ole kohtalotovereita tällä palstalla ainakaan parhaillaan (ja hyvä niin!).
Jos saan kertoa kokemuksestani toivoen, ettei tällainen surkea vuodatus pilaa päiväänne. Pakko on todeta, että tämä on uskomattoman raskasta, en olisi koskaan voinut kuvitellakaan, kuinka pahalta tällainen voi tuntua. Lähdimme vauvatoiveisiin realistisesti, eikä mitään hoppua ollut mielessä. Mieheni oli vielä innokkaampi osapuoli tässä. Olin yllättynyt, kun heti ensi yrittämältä tärppäsi ja ehdin jo parin viikon ajan yrittää totutella ajatukseen siitä, että minusta on tulossa äiti. Kun viikon lääkärissäjuoksemisen jälkeen kipujen ja turhuvuodon syyksi viimein selvisikin, että odottamani vauva onkin vaan kupla munanjohtimessa, oli isku kova. Menetimme odottamamme vauvan. Lisäksi erityisen pahalta tietysti tuntuu se, ettei tiedä, kuinka tällainen kohdunulkoinen raskaus vaikuttaa tuleviin vauvansaantimahdollisuuksiin: jos se nyt olikin tässä? Vai joudunko kokemaan saman vielä joskus uudestaan?
Tällä hetkellä minulla on vielä kaikki "välineet" tallella, HCG-arvon laskua seurataan tiivisti ja toivotaan, että raskaus poistuisi itsestään.
Jos lähdimme vauvatoiveisiin rauhallisesti, nyt olo on vallan tuskainen. Minä, uranainen, en ajattele työssä mitään muuta kuin vauvoja! Mietin jatkuvasti sitä, saanko koskaan omaa vauvaa ja jos saan, niin milloin. Minusta on tullut kärsimätön. Olen kateellinen (ja katkerakin) kaikille raskaanaoleville. Pelkään, että joku ystäväni kertoo perheenlisäyksestä ja en osaakaan olla aidosti onnellinen hänen puolestaan. Näen joka puolella pelkkiä vauvoja ja vauvamahoja. Enkä itse tiedä lainkaan edes sitä, milloin pääsisi edes yrittämään uudestaan saati sitä, milloin voisi tärpätä ja milloin vauvanalku löytäisi oikeaan paikkaan. No toivottavasti tämä alkaisi pikku hiljaa helpottaa.