Mä olen itse suht vähän miettinyt noita sukupuoleen liittyviä kasvatusjuttuja, tosin olen kiitollinen siitä, että sain ensin pojan. Olin toivonut ekana tyttöä, kuvittelin, että osaisin kaikki tyttöjutut, mutta en pärjäisi pojan kanssa vaan tekisin jotain väärin. Pojan tultua maailmaan totesin, että vanhemmuus on joka tapauksessa erikseen opeteltava juttu, syntyi kumpi vaan.
Ehdin tutustua poikaani rauhassa 1v ja 10kk ajan, ennen kuin syntyi toinen lapsi, tällä kertaa tyttö. Siinä vaiheessa mulla oli kuitenkin niin vahva suhde poikaan, että se ei hetkahtanut tytönkään syntymästä. Kuitenkin sain lisäsyitä olla onnellinen siitä, että esikoinen oli poika eikä päin vastoin. Esikoisen kanssa olin tosi tarkka kaikesta, hyvä, etten vaihtanut vaatteita sille, jos niihin tarttui koirankarva. Lakanoita pesin heti, jos niihin tuli yksi pikkuinen vauvankuolatippa. Tällainen sählääminen jäi pois, kun pienempi syntyi. Kuopusta en ole tietenkään ehtinyt pitää sylissäkään jatkuvasti, kun välillä siihen tahtoo esikoinenkin. Kuopus joutuu silloin odottamaan.
Tämä ei tunnu minusta silti yhtään pahalta. Mutta jos tilanne olisikin ollut toisinpäin, tiedän, että olisin henkeä pidättäen kytännyt itseäni ja miettinyt, johtuuko rennompi ote kuopuksen kohdalla oikeasti siitä, että minulla on enemmän kokemusta, vai johtuisiko se sitten kuitenkin siitä, että poika ei olisikaan yhtä rakas? Nykytilanteessa TIEDÄN, että kuopus on yhtä rakas, vaikka en touhotakaan niin paljoa.
Jos meille syntyisi kolmas lapsi, taakka pienenisi entisestään, sillä silloin ei enää sukupuoli merkkaisi sitäkään vähää. Rutiinit ovat rutiineja ja rakkaus on asia ihan erikseen.
