Kerro näkemyksesi: poikia tulee suojella enemmän

["jojo"]

[QUOTE="Äitikarhu";25672541]Lisään vielä:

3-vuotiaat pojat kuulemma eivät useinkaan osaa pukea yhtä hyvin kuin tytöt.

Jos minulla olisi 3-vuotias kaksospoika ja 3-vuotias kaksostyttö, niin onko oikein, jos puen pojan sylissäni ja sanon tytölle: "otahan Isabella vaatteet tuosta korista ja laita päälle". Jos tyttö tämän taidon osaa, niin onko oikein että annan sen hänen tehdä? Vai muistaako hän koko loppuelämänsä, että paapoin hänen veljeään ja ikäänkuin "rakastin häntä enemmän"?

Siihen en usko, että pojan pukeminen tarkoittaisi, että rakastan poikaa enemmän, mutta vastaan vain hänen tarpeisiinsa. Mutta onko riskinä se, että tyttöjen alemmuudentunteet (kuten itselläni) johtuvat juuri siitä, että poika tarvitsee äitiään enemmän?[/QUOTE]

Jostain syystä tytöille ja pojille on erilaiset vaatimukset. Esim. juuri pukemistilanteita on videoitua päiväkodeissa ja filmejä on sitten analysoitu. Ja useammin tyttöjä pyydetään siivoamaan kaikkien leikit, myös paikalta poistuneiden poikien, kuin päinvastoin. Olisiko mukavuussyy? Nostavatko pojat herkemmin vastarinnan, jos pitäisi siivota muidenkin leikit? Pääseekö hoitaja vähemmällä, jos pyytää apuun tytön? Näitä juttuja löytynee haulla sukupuolisensitiivinen kasvatus tjsp.

Itse yritän tällä hetkellä panostaa sisarusten keskinäisiin väleihin, sillä mustasukkaisuutta on kovasti ilmassa. Muksut huomaavat kyllä, jos jompaa kumpaa lellitään enemmän, mutta osaavathan lapset yleensä puhua. Eikä tarvitse olla niin yksioikoinen: Jos tyttö osaa pukea ja poika ei, autetaan poikaa oppimaan. Tyttö saa pukea itse. Sitten, kun mennään pihalle, voi olla, että poika osaa hiihtää ja tyttö ei, ja silloin on tietysti oikea aika auttaa tyttöä. Pitkässä juoksussa kumpikin saa sen, mitä tarvitsee.

 

["vieras"]

Tämä ketju luo vahvistusta siihen, että ihan kaikkien ei pitäisi lisääntyä.

 

["Äitikarhu"]

[QUOTE="jojo";25672592]Mä olen itse suht vähän miettinyt noita sukupuoleen liittyviä kasvatusjuttuja, tosin olen kiitollinen siitä, että sain ensin pojan. Olin toivonut ekana tyttöä, kuvittelin, että osaisin kaikki tyttöjutut, mutta en pärjäisi pojan kanssa vaan tekisin jotain väärin. Pojan tultua maailmaan totesin, että vanhemmuus on joka tapauksessa erikseen opeteltava juttu, syntyi kumpi vaan.

[/QUOTE]

Kiitos jojo! Luuletko siis, että ylihuolehtivaisuutesi johtui ennen muuta siitä, että lapsi oli ensimmäinen? Olisitko esikoistytön äitinä myöskin pessyt pyykit yhtä hysteerisesti - jos näin voi sanoa?

Ja lisäksi kysyisin, miten osoitat tyttärellesi nyt rakkautta, kun et pidä häntä yhtä paljon sylissä ja et ole huolesta soikeana yhtä paljon, koirankarva hänen bodyssaan ei aiheuta yhtä paljon pelkoa? Mistä arjen merkeistä tiedät, että tyttö on yhtä rakas?

Itselläni siis kanssa poika ja hänen kanssaan olin yhtä hysteerinen. Mietinkin, että jos nyt syntyy tyttö, ja en enää panikoi hänen yhdestä aivastuksestaan (koska olen kokeneempi), mistä merkeistä näen rakastavani häntä yhtä paljon? Varsinkin, kun en ole ehkä yhtä sydän huolesta vinossa kuin esikoisen kanssa joka kakasta ja muksahduksesta.
Kiitän paljon jos vastaat vielä tähän!

 

["vieras"]

Mitä jos kävisit juttelemassa jotakin tuosta yliteoretisoimisesta, käytännönjärjen puutteesta ja hysteerisyydestä.

 

["vieras"]

Siis oikeasti, jos huoli on sinulle merkki, että rakastat toista, niin jotakin on pahasti vinossa.

 

["Äitikarhu"]

[QUOTE="vieras";25672690]Siis oikeasti, jos huoli on sinulle merkki, että rakastat toista, niin jotakin on pahasti vinossa.[/QUOTE]

Tavallaan toivoisin, että näin olisikin - kuten kirjoititkin. Mietin vain, että eikös äidinrakkaus ole yleensä sellaista kipua ja huolta, yhdessä ilon kanssa? Voimakkain rakkaus tavallaan aiheuttaa myös voimakkaimman tuskan ja huolen pienen puolesta - ja se taas näkyy huolehtimisena? Tiedostan kyllä, että joillakin äideillä huolehtiminen on oman itsensä hoitamista, mikä on sairasta. Tehdään itse itsensä tärkeäksi ja tukahdutetaan lapsen halu edetä ja oppia uutta.

 

["Äitikarhu"]

[QUOTE="vieras";25672685]Mitä jos kävisit juttelemassa jotakin tuosta yliteoretisoimisesta, käytännönjärjen puutteesta ja hysteerisyydestä.[/QUOTE]

Näen tämän asian perinpohjaisen tarkastelun tarpeelliseksi.
Käytännön järki ei monesti riitä, kuten huomasin taannoin.
Kysyin asiasta sukulaistädiltä, jolla on kaksi aikuista poikaa ja yksi tyttö. Hän kertoi ensin, ettei mitään sukupuolieroja ollut hänen kasvattaessaan lapsiaan - että jokainen uhmasi häntä murrosiässä samoista epäkohdista ja jokaisen kanssa on käyty samoja haasteita läpi. Ja että kaikki ovat yhtä tärkeitä. No, tämän uskonkin.

Sitten, kun tarpeeksi kauan asiasta kysyin, hän sivumennen sanoi, että hänellä oli vasta viikkoa aiemmin ollut jo aikuistuneen tyttärensä kanssa pieni riita. Hän oli äitinä loukkaantunut, kun tytär ei ollut halunnutkaan lähteä katsomaan elokuvaa. Täti myönsi, että oli hieman mököttänytkin tyttärelleen, mutta asia oli sovittu. Kysyin, oliko hänellä ollut vastaavaa mökötystä hänen poikiensa tehdässä jotain mistä hänellä oli erilaiset odotukset.

"Tajusin, että minä odotan XXXX:lta enemmän kuin pojilta", hän sanoi. Naps! Eli hän ei koskaan ollut tarpeeksi tiedostanut, että hän vaatii samaa sukupuolta olevalta enemmän. Mutta hänen käytöksessään se pursusi esiin yllättävässä tilanteessa. Ja tämän vuoksi hänen tyttärensä koki, että häntä kohtaan oltiin ehdollisempia kuin veljiä kohtaan.

No, eihän tämä ihan hirveästi maailman menoa haittaa, mutta jos tämänkin asian jotenkin voisi muttaa, niin sisarukset kokisivat vielä nykyistä vähemmän kateutta keskenään ja vielä parempaa itseluottamusta ja olisivat vielä varmempia, että äiti on rakastanut kaikkia yhtä paljon.

 

["vieras"]

Eikö sinulle tule mieleeen, että sinun erikoisesta näkökulmasta tarkkailla maailmaa voisi olla lapsille haittaa? Että äiti ei ole spontaanina ihmisenä koskaan paikalla, vaan aina näyttää siltä, että pitää miettiä kovasti, ettei toimi vaan väärin ja rakkauden sanat tulevat kuin jostakin kasvatuskirjasta. Se ei ole kovin hyvä malli lapsille sekään. Epäilen kyllä, että sinulla olisi jotakin mikä tuon aiheuttaa. Tulee mieleen spontaanin tunne-elämän ja älyllistämisen perusteella mieleen asperger ja sitten ehkä hieman lennokkaan ajattelukulun perusteella kakkostyypin kaksisuuntaisen hypomaniavaihe, joka lievine oireineen jää usein diagnosoimatta. Onko sinulla ollut mitään mielenterveysvaivoja, esim. masennusta?

 

["vieras"]

[QUOTE="Äitikarhu";25673004]
No, eihän tämä ihan hirveästi maailman menoa haittaa, mutta jos tämänkin asian jotenkin voisi muttaa, niin sisarukset kokisivat vielä nykyistä vähemmän kateutta keskenään ja vielä parempaa itseluottamusta ja olisivat vielä varmempia, että äiti on rakastanut kaikkia yhtä paljon.[/QUOTE]
Eikö tässä ole vähän ristiriitaa sen kanssa, että sinä pohdiskelet, että kohtelisit poikaa "heikkoutensa" vuoksi jotenkin paremmin?

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";25673067]spontaanin tunne-elämän[/QUOTE]
puutteen

 

["Äitikarhu"]

[QUOTE="vieras";25673067]Tulee mieleen spontaanin tunne-elämän ja älyllistämisen perusteella mieleen asperger ja sitten ehkä hieman lennokkaan ajattelukulun perusteella kakkostyypin kaksisuuntaisen hypomaniavaihe, joka lievine oireineen jää usein diagnosoimatta. Onko sinulla ollut mitään mielenterveysvaivoja, esim. masennusta?[/QUOTE]

Tosi hyvä pointti, koska keskustelussa moni on sanonutkin, että tämä on jotenkin "ylivietyä" pohdintaa. Otan asian puheeksi neuvolassa ainakin

 

[Miili]

Mä ihan oikeasti "paapon" esikoistani, poikaa, enemmän. Molemmat korjaavat lelunsa yms, mutta muuten musta tuntuu että suojelen poikaa enemmän, haluan enemmän jutella hänen kanssaan, peitellä paremmin jne jne. Tyttö on paljon räväkämpi ja leikkii, hyppii ja pomppii iloisesti, löytää helposti kavereita ja on suosittu päiväkodissa. Poika ei pärjää ainakaan näissä sosiaalissa suhteissa yhtä hyvin.

 

["vieras"]

[QUOTE="Äitikarhu";25673140]Tosi hyvä pointti, koska keskustelussa moni on sanonutkin, että tämä on jotenkin "ylivietyä" pohdintaa. Otan asian puheeksi neuvolassa ainakin [/QUOTE]
Enpä tiedä kannattaako. Siellä saa erikoisen leiman otsaan vähemmästäkin ja on liian monimutkainen asia jutusteltavaksi siellä. Menisin muualle sitä varten, jos mietityttää.

 

["Äitikarhu"]

Kiitos viimeisimmälle.

 

["Huhhuh"]

Olet tyttövihaaja, ap. Hienosti osaat itsellesikis selittää sen.

 

[halipupu harmaana]

En jaksanu koko ketjua lukea. Itse kasvatan kyllä lapset yksilöllisesti riippumatta siitä ovatko he tyttöjä vai poikia,.Sattumalta mulla on vain _kaksi _poikaa, mutta hekin ovat erilaisia, toinen tarvitsee enemmän läheisyyttä ja hellyyttä ja annan sitä hänelle. Kannustan heitä omatoimisuuteen jne... jotta he pärjäisivät mailmassa joskus myös ilman vanhempiaan ja itsenäisesti enkä usko paapomiseen.

 

["Äitikarhu"]

[QUOTE="Huhhuh";25673277]Olet tyttövihaaja, ap. Hienosti osaat itsellesikis selittää sen. [/QUOTE]

Pikemminkin minua vaivaa vain hirveästi se, että kun kyselen näistä asioista tutuilta ja puolitutuilta, tuntuu, että se "totuus" tulee kaikkien äitien suusta lopulta. "Niin, kyllähän se meidän Petteri on se perheen hurmuri ja vanhemmat tytötkin siitä vielä vitsailevat, että kun sinä äiti paapot sitä"

Ja varsinkin, kun äidit sanovat, että "meidän pojat ovat aina olleet hellyydenkipeämpiä kuin tytöt, tyttöjen kanssa saa vääntää joka asiasta".

Ehkä en vain ymmärrä, että kyse ei ole rakkauden määrästä, mutta minusta tuntuu vain koko ajan niin surulliselta, jos asia on tosiaan näin.


Mothers 'more critical of daughters than sons' - Features - Health & Families - The Independent

 

[vrs]

[QUOTE="Äitikarhu";25673368]Pikemminkin minua vaivaa vain hirveästi se, että kun kyselen näistä asioista tutuilta ja puolitutuilta, tuntuu, että se "totuus" tulee kaikkien äitien suusta lopulta. "Niin, kyllähän se meidän Petteri on se perheen hurmuri ja vanhemmat tytötkin siitä vielä vitsailevat, että kun sinä äiti paapot sitä"

Ja varsinkin, kun äidit sanovat, että "meidän pojat ovat aina olleet hellyydenkipeämpiä kuin tytöt, tyttöjen kanssa saa vääntää joka asiasta".

Ehkä en vain ymmärrä, että kyse ei ole rakkauden määrästä, mutta minusta tuntuu vain koko ajan niin surulliselta, jos asia on tosiaan näin.


Mothers 'more critical of daughters than sons' - Features - Health & Families - The Independent[/QUOTE]

Et oo oidipuskompleksista kuullu?

 

["jojo"]

[QUOTE="Äitikarhu";25672669]Kiitos jojo! Luuletko siis, että ylihuolehtivaisuutesi johtui ennen muuta siitä, että lapsi oli ensimmäinen? Olisitko esikoistytön äitinä myöskin pessyt pyykit yhtä hysteerisesti - jos näin voi sanoa?

Ja lisäksi kysyisin, miten osoitat tyttärellesi nyt rakkautta, kun et pidä häntä yhtä paljon sylissä ja et ole huolesta soikeana yhtä paljon, koirankarva hänen bodyssaan ei aiheuta yhtä paljon pelkoa? Mistä arjen merkeistä tiedät, että tyttö on yhtä rakas?

Itselläni siis kanssa poika ja hänen kanssaan olin yhtä hysteerinen. Mietinkin, että jos nyt syntyy tyttö, ja en enää panikoi hänen yhdestä aivastuksestaan (koska olen kokeneempi), mistä merkeistä näen rakastavani häntä yhtä paljon? Varsinkin, kun en ole ehkä yhtä sydän huolesta vinossa kuin esikoisen kanssa joka kakasta ja muksahduksesta.
Kiitän paljon jos vastaat vielä tähän![/QUOTE]

Ilman muuta se alun touhuaminen johtui siitä, että lapsi oli esikoinen. Kaikki oli uutta ja mitä muutakaa minä olisin kotona päivät pitkät tehnyt, kuin hyysännyt lasta? Vaikka olisin synnyttänyt kengurunpoikasen, se olisi saanut samat hössötykset kokea.

Se, että rakastan tyttöä, ei näy arjessa varmasti erityisesti missään. Sydämessä ja sielussahan sen tuntee. Olen tajunnut, että olen tarpeeksi hyvä äiti suorittamatta koko ajan.

Kaksi lasta saa ilman muuta erilaiset lapsuudet, sukupuolesta huolimatta. Vanhemmat voivat olla samat ja kotiympäristökin, mutta vain yksi on esikoinen. Kaikilla muilla on syntyessään sisaruksia, mikä on merkittävä ero ja tarkoittaa, ettei lasten lapsuutta voi millään standardoida. Sehän tekee jokaisen elämänpolusta erityisen ja omanlaisensa.

Kaikkea hölmäö sitä on itsekin miettinyt, raskausaikana samalla sääli esikoista, joka kohta joutuisi jakamaan kaiken pienemmän kanssa, toisaalta tiesi, että olisi surku, ellei hän saisi sisarusta. Ja olenpa ehtinyt iloita siitäkin, että ainakin osa "äiti, tykkäätkö musta vai siskosta enemmän"-kyselyistä saattaa jäädä väliin, kun saa sanoa, että "Olet maailman rakkain pieni poika" tai "Olet maailman rakkain pieni tyttö". Ei tarvitse varoa, että toinenkuulee, jos kehuu toista ylipäätään siksi rakkaammaksi. Turhaahan tämä, mutta joku neuroosi kullekin äidille sallittakoon.

 

[....]

Tuollaiset tieteelliset pohdinnat voi jättää ihan omaan arvoonsa ja keskittyä vain siihen, että kohtelee omia lapsiaan mahdollisimman tasavertaisesti.

En lainkaan usko siihen, että sukupuolten erot olisivat sellaisia, jotka vaatisivat vanhemman kohtelevan lapsia eri tavoin! Mikään maailman mahti ei saa mua uskomaan siihen. Mä kohtelen suurella rakkaudella ja hellyydellä mun kaikkia lapsia enkä todellakaan anna erivapauksia kummallekaan sukupuolelle. Mä olen aina ollut tietoinen tästä sukupuolten tasa-arvoisuus asiasta myös kasvatuksessa ja pidän huolta, että samat asiat odotetaan kummaltakin sukupuolelta samassa ikäryhmässä.

Unohda tuollaiset akateemiset höpinät tällä sekunnilla! Se on mun neuvoni!

 

[vrs]

Ymmärrätkö noiden tutkimusten ym olevan keskiarvoja?! Sun kuuluu huolehtia ja raksastaa lapsias YKSILÖINÄ!

 

["jojo"]

[QUOTE="Äitikarhu";25672669] Ja lisäksi kysyisin, miten osoitat tyttärellesi nyt rakkautta, kun et pidä häntä yhtä paljon sylissä ja et ole huolesta soikeana yhtä paljon, koirankarva hänen bodyssaan ei aiheuta yhtä paljon pelkoa? Mistä arjen merkeistä tiedät, että tyttö on yhtä rakas?
[/QUOTE]

Tähän sanon vielä, että ei se ole rakkauden mittari, montako kertaa sitä paitaa vaihtaa päivässä (ellei ole kyse ihan puutteesta ja laiminlyömisestä, mikä taas on ihan eri juttu.) Minä lasken rakkausosastolle ne sylittelyt ja silittelyt ja sen, että yritän hassutella molempien kanssa niin, että kumpikin saa kerran päivässä nauraa oikein kunnolla kanssani. Ja tietty sen, että sanotaan ääneen, että tykätään ja kumpikin lapsi on tärkeä.

Mun mummoni oli lastensa kanssa vain ja ainoastaan suorittaja, mistä hänen lapsensa kärsivätkin. Puitteet olivat kunnossa, kaikilla oli puhdasta yllä, ruokaa vatsassa ja puhtaat lakanat, kuume mitattiin kipeältä ja lääkettä annettiin. Kuitenkin puuttui hellä huolenpito. Mekaaninen lämmön mittaus ja lääkkeen kaataminen suuhun tekee terveeksi, mutta ei onnelliseksi. Rakastavaa huolenpitoa on sen sijaan se, että pikkupotilaalle luetaan kirjaa, häntä halataan ja tehdään lämmintä kaakaota lapsen lempi-iltapalan kanssa. Jutellaan. Kuunnellaan lasta. Ollaan vaan. Katsotaan lapsen tekemää piirustusta eikä aina sivuuteta sitä sen takia, että pitää laittaa pyykkikone päälle.

 

["..."]

[QUOTE="Äitikarhu";25673004]

"Tajusin, että minä odotan XXXX:lta enemmän kuin pojilta", hän sanoi. Naps! Eli hän ei koskaan ollut tarpeeksi tiedostanut, että hän vaatii samaa sukupuolta olevalta enemmän. Mutta hänen käytöksessään se pursusi esiin yllättävässä tilanteessa. Ja tämän vuoksi hänen tyttärensä koki, että häntä kohtaan oltiin ehdollisempia kuin veljiä kohtaan.

No, eihän tämä ihan hirveästi maailman menoa haittaa, mutta jos tämänkin asian jotenkin voisi muttaa, niin sisarukset kokisivat vielä nykyistä vähemmän kateutta keskenään ja vielä parempaa itseluottamusta ja olisivat vielä varmempia, että äiti on rakastanut kaikkia yhtä paljon.[/QUOTE]


Tämä voi johtua -tai voi olla johtumatta- myös lapsen persoonasta. Mulla on monta sisarusta, kumpaakin sukupuolta, ja heissä on paljon eroja. Vanhimmalta veljeltäni, joka on aina ollut menestynyt ja kypsä ikäisekseen, äitimme tietenkin odottaa nyt aikuisena tietynlaista käytöstä. Ihan sen perusteella millainen hän on nyt aikuisena; miksi hänen käytöksensä nyt muuttuisi? Toiselta ihmiseltä saa odottaa tiettyä reaktiota tai käytöstä ihan sen perusteella millainen hän ihan nykyhetkelläkin on. Ei tarvitse olla kyse lapsuuden asioista tai siitä kumpaa sukupuolta lapsi on. Toinen veljeni taas on aina menestynyt (kaikilla elämän osa-alueilla) huomattavasti heikommin ja hänellä on itsetunto-ongelmia. Äitini ei varmasti odota häneltä samanlaista käytöstä kuin vanhemmalta veljeltä.

Sama asetelma on minun ja siskoni välillä. Äitini on kuitenkin hyvin suojelevainen kaikkia meitä kohtaan ja vaikka itse olen aina ollut sosiaalinen, monin tavoin menestynyt ja positiivinen, en ole koskaan kokenut, ettei äitini tukisi minua yhtä paljon kuin sisartani. Näin siis vaikka äidilläni on hyvinkin erilainen suhde meihin kahteen.

 

["Äitikarhu"]

Et oo oidipuskompleksista kuullu?

Oidipuskompleksinhan pitäisi olla lapsen kehitystehtävä, ei aikuisen. Se ei selitä, miksi äiti olisi ankarampi tytölleen.


Oidipuskompleksiakin olen miettinyt, mutta sitäkin vastaan on kritiikkiä esitetty. Uuden teorian mukaan kyse on vain mallioppimisesta: tyttö alkaa matkia äitiä ja harjoitella "vaimon roolia" - ei hän oikeasti halua varastaa isää itselleen tai kilpailla äidin kanssa.
Freudin ajatus saattoi lisäksi pohjautua vain omiin lapsuuskokemuksiin, koska hänellä oli mm. imettäjä (oma äiti ei imettänyt).

 

["Äitikarhu"]

[QUOTE="...";25673733]

Sama asetelma on minun ja siskoni välillä. Äitini on kuitenkin hyvin suojelevainen kaikkia meitä kohtaan ja vaikka itse olen aina ollut sosiaalinen, monin tavoin menestynyt ja positiivinen, en ole koskaan kokenut, ettei äitini tukisi minua yhtä paljon kuin sisartani. Näin siis vaikka äidilläni on hyvinkin erilainen suhde meihin kahteen.[/QUOTE]

Tavoitteeni on olla juuri tuollainen äiti kuin sinun äitisi. On toosi helpottavaa kuulla, että sellaisiakin on olemassa ja että vieläpä tytär on aidosti sitä mieltä, että äiti on onnistunut.