Kerron miten tunnen miestäni kohtaan- kertokaa te, kannattaisiko erota, vai vielä yrittää?

[neuvoton ap]

Olen yrittänyt selittää itselleni, että nämä fiilikseni johtuvat vain rankasta vauvavuodesta, (joka onneksi on jo juuri ja juuri takanapäin) mutta kyllä nämä ärsytysfiilikset alkoivat jo ennen sitä, heti kun ns. alkuhuuma meni ohi, eli kun olimme olleet yhdessä vähän toista vuotta.

Suurimmaksi osaksi olen miehen läsnäollessa ärtyisä. Tiuskin hänelle pikkuasioista, komentelen ja valitan hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, vaikkei olisi edes isoja juttuja. Suutun miehelle ainakin pari kertaa viikossa niin kovastiettä tulee itku. Asiat eivät ole isoja aina, mutta sellaisia joista yleensäkin ihmisille suutun. Kukaan muu ei vaan saa minua suuttumaan ja ärsyyntymään yhtä usein.

Muiden seurassa en ole ollenkaan samanlainen, enkä ole koskaan ollut, minua pidetään positiivisena, iloisena ja mukavana ihmisenä, ja sellaisena pidän itsekin itseäni.

Kun mies on pois kotoa, vaikka viikon pari kesämökkiä korjaamassa, ja olen lapsen kanssa kahdestaan, oloni tuntuu paljon paremmalta, vaikka onkin aika rankkaa ja kiireistä olla kahdestaan vilkkaan taaperon kanssa. On vaan niin hermoja lepuuttavaa kun ei tarvitse hermostua tai ärsyyntyä ollenkaan.

Olen koittanut miettiä, että onko sitten mieheni oikeasti ärsyttävä ihminen, mutta kaikki hänen ystävänsä vain kehuvat häntä. En keksi missä vika. En osaa olla ärsyyntymättä hänestä vaikka kuinka yritän.

Laitoin kerran listalle plussat ja miinukset hänestä- miinuksia tuli paljon enemmän, noin kolminkertainen määrä.

Silti hän on hyvä isä lapsellemme, ja jollain tavalla välitän hänestä ja hänen hyvistä puolistaan. Ja aina välillä tunnen jonkinlaista hellyyttä häntä kohtaan.

Aiemmin kun olen lakannut rakastamasta miestä, olen aina alkanut haaveilla muista miehistä. Siitä olen joskus tajunnutkin, etten enää rakasta. Nyt en voisi kuvitellakaan ketään muuta. Yök. :-/ Ajatus erosta tuntuu kamalan pahalta.

Auttakaa minua, kertokaa miltä tämä kuulostaa, onkohan ohimenevä olotila, vai olenko oikeasti lakannut rakastamasta häntä? Miten kannattaisi edetä? Tuon taaperonkin olemassaolo tietty pistää miettimään. Toisaalta sitten taas, onko se lapsellekaan hyvä, kun äiti on jatkuvasti kireänä isälle.:-(

 

[jep]

JSSASAP

 

[vieras]

oma henkilökohtainen ns. ikäkriisikin voi olla yhtenä tausta tekijänä ärtyisyyteen ja pahan tuulisuuteen.

 

[pikkupiikkis]

Mä sanoisin tähän, että lapsen tultua ei kannata vetää kovin nopeita johtopäätöksiä jos ei suorastaan oo mitään teitä uhkaavaa siellä.

Kerran luin jonkun psykologin kommentin jossa hän sanoi diktaattorina kieltävänsä pienten lasten vanhempien erot. Kun se "kahdesta tuli kolme"-vaihe ottaa useimmilla koville.

Jos taas on pysyvämpi tila kuin vain muutama vuosi, ja olet todella tehnyt ns. väärän valinnan, niin kyllä se sulle valkenee kun tilanne tasoittuu.

 

[kootti]

Kuulostaa siltä, että miehesi läsnäollessa purkaudut hänelle. Eli miehessäsi tai suhteessanne ei ole sinänsä vikaa, sun vaan pitäisi oppia purkamaan pahat olot muihin asioihin. Tiedän miltä tuntuu kun on mukavampaa ja rennompaa olla lapsen kanssa kahdestaan ilman miestä...Uskon että se on vain jokin vika omassa päässä, ei sen kummempaa tai syvällisempää

 

[vieraana]

Melkein kuin ois lukenut omaa tekstiä Mulla on ainakin se, että puran sen kaiken huonon mieheeni, koska mieheni on minulle läheisin ihminen. Ja oikeastaan rakastan vain enemmän sen takia, että toinen kestää sen, että muut saa sen aurinkoisen minän ja hän sen kaiken paskan ja sonnan... Vaikea selittää.

On meillä toki hyviäkin hetkiä ja mieheni on onnellinen kanssani, sitä en epäile

 

[ma]

Olen yrittänyt selittää itselleni, että nämä fiilikseni johtuvat vain rankasta vauvavuodesta, (joka onneksi on jo juuri ja juuri takanapäin) mutta kyllä nämä ärsytysfiilikset alkoivat jo ennen sitä, heti kun ns. alkuhuuma meni ohi, eli kun olimme olleet yhdessä vähän toista vuotta.

Suurimmaksi osaksi olen miehen läsnäollessa ärtyisä. Tiuskin hänelle pikkuasioista, komentelen ja valitan hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, vaikkei olisi edes isoja juttuja. Suutun miehelle ainakin pari kertaa viikossa niin kovastiettä tulee itku. Asiat eivät ole isoja aina, mutta sellaisia joista yleensäkin ihmisille suutun. Kukaan muu ei vaan saa minua suuttumaan ja ärsyyntymään yhtä usein.

Muiden seurassa en ole ollenkaan samanlainen, enkä ole koskaan ollut, minua pidetään positiivisena, iloisena ja mukavana ihmisenä, ja sellaisena pidän itsekin itseäni.

Kun mies on pois kotoa, vaikka viikon pari kesämökkiä korjaamassa, ja olen lapsen kanssa kahdestaan, oloni tuntuu paljon paremmalta, vaikka onkin aika rankkaa ja kiireistä olla kahdestaan vilkkaan taaperon kanssa. On vaan niin hermoja lepuuttavaa kun ei tarvitse hermostua tai ärsyyntyä ollenkaan.

Olen koittanut miettiä, että onko sitten mieheni oikeasti ärsyttävä ihminen, mutta kaikki hänen ystävänsä vain kehuvat häntä. En keksi missä vika. En osaa olla ärsyyntymättä hänestä vaikka kuinka yritän.

Laitoin kerran listalle plussat ja miinukset hänestä- miinuksia tuli paljon enemmän, noin kolminkertainen määrä.

Silti hän on hyvä isä lapsellemme, ja jollain tavalla välitän hänestä ja hänen hyvistä puolistaan. Ja aina välillä tunnen jonkinlaista hellyyttä häntä kohtaan.

Aiemmin kun olen lakannut rakastamasta miestä, olen aina alkanut haaveilla muista miehistä. Siitä olen joskus tajunnutkin, etten enää rakasta. Nyt en voisi kuvitellakaan ketään muuta. Yök. :-/ Ajatus erosta tuntuu kamalan pahalta.

Auttakaa minua, kertokaa miltä tämä kuulostaa, onkohan ohimenevä olotila, vai olenko oikeasti lakannut rakastamasta häntä? Miten kannattaisi edetä? Tuon taaperonkin olemassaolo tietty pistää miettimään. Toisaalta sitten taas, onko se lapsellekaan hyvä, kun äiti on jatkuvasti kireänä isälle.:-(

saanko kysyä, että harrastatteko silti seksiä?

 

[ap]

oma henkilökohtainen ns. ikäkriisikin voi olla yhtenä tausta tekijänä ärtyisyyteen ja pahan tuulisuuteen.

No mutta kun en ole muiden seurassa tippaakaan ärtyisä ja pahantuulinen? Eikä ole mitään ikäkriisiä kyllä vielä pitkiin aikoihin.:-D

 

[vieras]

Kyllä se voi kuin voikin johtua siitä, että sulla itselläs on pinna tavallista kireämmällä vauvavuoden takia.

Oletko ajatellut sellaista vaihtoehtoa, että eron sijasta yrittäisitte vaikka keskustelemalla/ parisuhdeneuvonnan/-terapian avulla parantaa ja jatkaa suhdettanne.

Kuulostat vähän sellaiselta heinäsirkalta, joka aina "rakastuu" (lue: ihastuu) ja kun "rakastuminen" (lue: ihastuminen) menee ohi eikä saa enää päivittäistä palvontaa, niin vaihtaa uuteen.

 

[öö]

Musta kuulostaa et tarttisii ite vaan enemmän omaa aikaa ja sit tarttisitte vähän sit yhteistä laatu aikaa.. onko ne sun listaamat miinukst miehestä jotain tyyliin -ei vie koskaan roskia tai -jättää sukat aina lattialle ja ootko ihan tosissas keskustellu miehes kans asiasta et näät hänessä koko ajan valitettavaa vaik et haluis ja onko miehes tietoinen jostain tosiasioista et vois tehä paremmin..

musta kuulostaa siltä et ette te mitään eroo vielä tarvi.. niiku iteki jo tiesit eka vauvavuosi aina koettelee parisuhdetta..

 

[...]

kerro miehelle tunteistasi ja PUHU PUHU PUHU!!! menkää parisuhdeterapiaan. en henk.koht. haluaisi että eroaisitte. suomessa joka 4.lapsi on avioerolapsi, eikä siinä ole avoerolapsia. säälittää liikaa sun pikkuinen...

 

[ap]

Olen yrittänyt selittää itselleni, että nämä fiilikseni johtuvat vain rankasta vauvavuodesta, (joka onneksi on jo juuri ja juuri takanapäin) mutta kyllä nämä ärsytysfiilikset alkoivat jo ennen sitä, heti kun ns. alkuhuuma meni ohi, eli kun olimme olleet yhdessä vähän toista vuotta.

Suurimmaksi osaksi olen miehen läsnäollessa ärtyisä. Tiuskin hänelle pikkuasioista, komentelen ja valitan hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, vaikkei olisi edes isoja juttuja. Suutun miehelle ainakin pari kertaa viikossa niin kovastiettä tulee itku. Asiat eivät ole isoja aina, mutta sellaisia joista yleensäkin ihmisille suutun. Kukaan muu ei vaan saa minua suuttumaan ja ärsyyntymään yhtä usein.

Muiden seurassa en ole ollenkaan samanlainen, enkä ole koskaan ollut, minua pidetään positiivisena, iloisena ja mukavana ihmisenä, ja sellaisena pidän itsekin itseäni.

Kun mies on pois kotoa, vaikka viikon pari kesämökkiä korjaamassa, ja olen lapsen kanssa kahdestaan, oloni tuntuu paljon paremmalta, vaikka onkin aika rankkaa ja kiireistä olla kahdestaan vilkkaan taaperon kanssa. On vaan niin hermoja lepuuttavaa kun ei tarvitse hermostua tai ärsyyntyä ollenkaan.

Olen koittanut miettiä, että onko sitten mieheni oikeasti ärsyttävä ihminen, mutta kaikki hänen ystävänsä vain kehuvat häntä. En keksi missä vika. En osaa olla ärsyyntymättä hänestä vaikka kuinka yritän.

Laitoin kerran listalle plussat ja miinukset hänestä- miinuksia tuli paljon enemmän, noin kolminkertainen määrä.

Silti hän on hyvä isä lapsellemme, ja jollain tavalla välitän hänestä ja hänen hyvistä puolistaan. Ja aina välillä tunnen jonkinlaista hellyyttä häntä kohtaan.

Aiemmin kun olen lakannut rakastamasta miestä, olen aina alkanut haaveilla muista miehistä. Siitä olen joskus tajunnutkin, etten enää rakasta. Nyt en voisi kuvitellakaan ketään muuta. Yök. :-/ Ajatus erosta tuntuu kamalan pahalta.

Auttakaa minua, kertokaa miltä tämä kuulostaa, onkohan ohimenevä olotila, vai olenko oikeasti lakannut rakastamasta häntä? Miten kannattaisi edetä? Tuon taaperonkin olemassaolo tietty pistää miettimään. Toisaalta sitten taas, onko se lapsellekaan hyvä, kun äiti on jatkuvasti kireänä isälle.:-(

saanko kysyä, että harrastatteko silti seksiä?

Tosi harvoin, lapsen jälkeen oltu ehkä 5-7 krt. Minua ei huvita yhtään, kun mies on niin ärsyttävä. Eikä taida oikein miestäkään huvittaa. Ne vähät kerrat hän on tehnyt aloitteen, ja minä suostunut ihan vaan siksi että ajattelen että minun pitää niin tehdä.:-/

 

[.vieras]

oma henkilökohtainen ns. ikäkriisikin voi olla yhtenä tausta tekijänä ärtyisyyteen ja pahan tuulisuuteen.

No mutta kun en ole muiden seurassa tippaakaan ärtyisä ja pahantuulinen? Eikä ole mitään ikäkriisiä kyllä vielä pitkiin aikoihin.:-D

Monet naisethan on tällaisia näytteleviä kaksinaamaisia bitchejä. Ollaan niin hilpeää kavereiden kanssa, mutta oman puolison kanssa tulee esille rouvan aito "pirtsakka" ja "hieno" persoona...

 

[ap]

kerro miehelle tunteistasi ja PUHU PUHU PUHU!!! menkää parisuhdeterapiaan. en henk.koht. haluaisi että eroaisitte. suomessa joka 4.lapsi on avioerolapsi, eikä siinä ole avoerolapsia. säälittää liikaa sun pikkuinen...

Terapiaa olen ehdottanut, mies ei halua. Olen yrittänyt puhua moneen otteeseen. Se menee siihen että minä puhun ja mies ei sano sanaakaan. Sitten kun pyydän miestä puhumaan, hän hermostuu eikä siltikään puhu. Ja minä itken, ja taas itken.

 

[ap]

oma henkilökohtainen ns. ikäkriisikin voi olla yhtenä tausta tekijänä ärtyisyyteen ja pahan tuulisuuteen.

No mutta kun en ole muiden seurassa tippaakaan ärtyisä ja pahantuulinen? Eikä ole mitään ikäkriisiä kyllä vielä pitkiin aikoihin.:-D

Monet naisethan on tällaisia näytteleviä kaksinaamaisia bitchejä. Ollaan niin hilpeää kavereiden kanssa, mutta oman puolison kanssa tulee esille rouvan aito "pirtsakka" ja "hieno" persoona...

Haista sinä..no jätän sanomatta. Idiootti.

 

[ap]

Kyllä se voi kuin voikin johtua siitä, että sulla itselläs on pinna tavallista kireämmällä vauvavuoden takia.

Oletko ajatellut sellaista vaihtoehtoa, että eron sijasta yrittäisitte vaikka keskustelemalla/ parisuhdeneuvonnan/-terapian avulla parantaa ja jatkaa suhdettanne.

Kuulostat vähän sellaiselta heinäsirkalta, joka aina "rakastuu" (lue: ihastuu) ja kun "rakastuminen" (lue: ihastuminen) menee ohi eikä saa enää päivittäistä palvontaa, niin vaihtaa uuteen.

No niin, sinä olet kyllä erittäin lähellä totuutta ihan kaikessa mitä kirjoitit, kiitos siitä!! Olen rakastuja, ja ihan mieletön idealisti, enkä voi sille mitään.:-((

Kyllä minäkin haluaisin jatkaa, sillä en ole tyhmä ihminen, ja mietin paljon asioita. Terapiaan haluaisin mutta mies tosiaan ei.

 

[vieras]

oma henkilökohtainen ns. ikäkriisikin voi olla yhtenä tausta tekijänä ärtyisyyteen ja pahan tuulisuuteen.

No mutta kun en ole muiden seurassa tippaakaan ärtyisä ja pahantuulinen? Eikä ole mitään ikäkriisiä kyllä vielä pitkiin aikoihin.:-D

ikäkriisi ei ole sidoksissa ikään. jo lapsen saaminen on yksi kriisi ja sen jälkeinen aika taas toinen kriisi. elämäntilanteet laukaisevat ihmisessä kriisejä ja ne ovat aina mahdollisuuksia. ilman kriisejä ei ihminen kehity vaan jää paikoilleen ja pahimmillaan taantuu.

 

[öö]

onko jutteleminen sitä et tiuskit hälle vai ihan rauhallisesti kerrot mietteitäsi..? ja miten olis jos kirjoittaisit vaikka miehelles kirjeen vihkoon mihin hän sais sitte vaikka kirjottaa kun haluuaa sinulle takaisin.. toisen kun oot ensin oikeen haukunnu ja sit pakotat sen päälle kertoon omia tunteitaan niin eihän siitä tuu ku paha mieli molemmille..

 

[ap]

Melkein kuin ois lukenut omaa tekstiä Mulla on ainakin se, että puran sen kaiken huonon mieheeni, koska mieheni on minulle läheisin ihminen. Ja oikeastaan rakastan vain enemmän sen takia, että toinen kestää sen, että muut saa sen aurinkoisen minän ja hän sen kaiken paskan ja sonnan... Vaikea selittää.

On meillä toki hyviäkin hetkiä ja mieheni on onnellinen kanssani, sitä en epäile

Näin se menee. Mutta miten voisin lopettaa olemasta ikävä miehelleni? Hänkin kun on ikävä minulle, ja yleensä ensin.:-(

 

[ma]

voi että! :/ koita ottaa vähän omaa aikaa. käy jossain muutamana iltana kavereidesi kanssa. tai tehkää yhdessä miehesi kanssa jotain kivaa mitä teitte suhteen alku aikoina.
aloita joku viikottainen harrastus. musta tuntuu, että sulla on alkanut seinät kaatumaan päälle. siksi kärttyinen.
kyllä se siitä. voimia!

 

[öö]

onko jutteleminen sitä et tiuskit hälle vai ihan rauhallisesti kerrot mietteitäsi..? ja miten olis jos kirjoittaisit vaikka miehelles kirjeen vihkoon mihin hän sais sitte vaikka kirjottaa kun haluuaa sinulle takaisin.. toisen kun oot ensin oikeen haukunnu ja sit pakotat sen päälle kertoon omia tunteitaan niin eihän siitä tuu ku paha mieli molemmille..

En halunnu sua syyllistää vaan itekki huomannu joskus tekeväni näin..

 

[ap]

onko jutteleminen sitä et tiuskit hälle vai ihan rauhallisesti kerrot mietteitäsi..? ja miten olis jos kirjoittaisit vaikka miehelles kirjeen vihkoon mihin hän sais sitte vaikka kirjottaa kun haluuaa sinulle takaisin.. toisen kun oot ensin oikeen haukunnu ja sit pakotat sen päälle kertoon omia tunteitaan niin eihän siitä tuu ku paha mieli molemmille..

Joo no noin se on tainnut mennä, nuo keskusteluyritykset..olen kyllä pari kertaa yrittänyt rauhallisemminkin, hermostumatta, mutten ole saanut miehestä mitään irti.

 

[öö]

voi että! :/ koita ottaa vähän omaa aikaa. käy jossain muutamana iltana kavereidesi kanssa. tai tehkää yhdessä miehesi kanssa jotain kivaa mitä teitte suhteen alku aikoina.
aloita joku viikottainen harrastus. musta tuntuu, että sulla on alkanut seinät kaatumaan päälle. siksi kärttyinen.
kyllä se siitä. voimia!

tätä komppaan myös

 

[vieras]

onko jutteleminen sitä et tiuskit hälle vai ihan rauhallisesti kerrot mietteitäsi..? ja miten olis jos kirjoittaisit vaikka miehelles kirjeen vihkoon mihin hän sais sitte vaikka kirjottaa kun haluuaa sinulle takaisin.. toisen kun oot ensin oikeen haukunnu ja sit pakotat sen päälle kertoon omia tunteitaan niin eihän siitä tuu ku paha mieli molemmille..

No luulen, että se on pahimmanlaista tiuskimista, kun esim. mietin, että äsken esitin pari kysymystä, niin tää ihana peruspositiivinen, mutta kaltoinkohdeltu mamma alkoi haistatella ja haukkua idiootiksi.

 

[ap]

voi että! :/ koita ottaa vähän omaa aikaa. käy jossain muutamana iltana kavereidesi kanssa. tai tehkää yhdessä miehesi kanssa jotain kivaa mitä teitte suhteen alku aikoina.
aloita joku viikottainen harrastus. musta tuntuu, että sulla on alkanut seinät kaatumaan päälle. siksi kärttyinen.
kyllä se siitä. voimia!

Kiitokset. Joo kyllä takuulla alkaa seinät kaatumaan päälle, tuntuu ettei tämä hoitovapaalla olo oikein sovi minulle. :-( Vaikka lapsen kanssa on ihana olla kyllä, ei sillä.

Omaa aikaa minulla kyllä on silloin tällöin, mutteí olla miehen kanssa saatu olla kaksistaan kuin kerran lapsen syntymän jälkeen, ja silloinkin mies joi liikaa, vaikkei normaalisti mikään juoppo ole. :-(