Kiitos, Sanna., rauhoittavasta viestistäsi! Eiköhän kaikki ole nyt kuten pitääkin -niin siellä kuin täälläkin
Olen tosi pahoillani menetyksistäsi! Varhaisraskauden keskenmenon olen minäkin kokenut (muutama kuukausi sitten), joten sen tuskan voin sanoa tuntevani. Mutta pientä oli tämä kipu omalla kohdallani verrattuna siihen, mitä surullisesti päättynyt esikoisemme odotus toi tullessaan: tuolloin toisen raskauskolmanneksen alussa todettiin istukkakudoksen olevan hyperplastista eli tukahduttavan kaiken elämän kohdussa. Koen, ettei minulta oikein edes kysytty, kun raskaus keskeytettiin. Tarvittiin kaksi kaavintaa kolmen kuukauden välein, ja koska istukkakudos oli tunkeutunut kohtulihaksen läpi ja ryhtynyt leviämään elimistössäni (istukkasyövän esiaste), sain vielä 12 annosta sytostaattipistoksia. Sytojen loppumisesta alkoi vuoden raskautumiskielto, siltä varalta, että solukkoa olisi vielä jäänyt ja se olisi alkanut levitä. Vaikka yleisesti tunnutaan väitettävän, ettei surua määritä se, kuinka kauan raskaus on kestänyt, olen kyllä itse aivan vakuuttunut, että jokainen kuukausi olisi tehnyt surutyöstä vaikeampaa. Voin siis vain kuvitella, miten riipivää on joutua luopumaan lähes täysiaikaisesta vauvasta -olithan jo 36 viikkoa ehtinyt tutustua vauvaasi ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta pikkuisen kanssa.
Sitäpaitsi minulla sentään oli selvä syy, miksi kävi kuten kävi -kätkytkuoleman kohtaamisesta tekee aivan erityisen raskaan se, ettei lääketiede vieläkään kykene selittämään sen syytä, ja se kohtaa täysin yllättäen. Olen työssäni antanut psyykkistä tukea kymmenille lapsensa kätkytkuolemaan menettäneille äideille ja tehnyt siitä pienimuotoisen tutkimuksenkin, joten vaikka en voi sanoa kokeneeni samaa, luulisin, että tiedän millaisia värejä menetyksessäsi on ollut. Olen todella pahoillani! Monen äidin huomasin saavan lohtua siitä tosiasiasta, että kätkytkuolema ei satu pikkuista. Siinä ei tukehdu (kuten vaikka napanuorakomplikaatiossa tai oksennuksen tukkiessa nielutiet) eikä ole nk. kuolinkamppailua. Tietoisuudentaso vain hitaasti laskee, ja pikkuinen kirjaimellisesti nukahtaa. Mitään ei ole tehtävissä sen estämiseksi, joten itsesyytökset ovat turhia. Suomessahan on jopa tapahtunut sellainenkin kätkytkuolema, että juuri sydänääniä myöten terveeksi todettu poika menehtyi neuvolalääkärin käsiin. Mutta koska kätkytkuolema ei ole perinnöllistä, on täysin turvallista nyt toivottaa Sinulle onnellista odotusta! Sama ei varmastikaan enää tule toistumaan, se on epä-epä-epä-epätodennäköistäkin epätodennäköisempää. Itsekin murehdin kaikenlaista, joten siinä mielessä en kyllä ole paras sanomaan... Mutta minulla tosin onkin kohonnut riski sairastua samaan uudestaan -kukaan ei vaan osaa sanoa miksi.
Toivottavasti osasin asettaa sanani oikein... En missään nimessa toivo Sinulle pahaa mieltä. Tavoitin vaan niin monta asiaa tuosta viestistäsi jossain syvällä sisälläni... Lämmin halaus, Sanna.!
