Kirjoitin tänne joskus pohdintoja etä-äidiksi ryhtymisestä

[nyt sitten mennään]

Haastava erityislapsi, erimielisyydet miehen kanssa jne. ovat kaikki väsyttäneet minut vuosien saatossa. Nämä ehkä kestäisi jos henkinen puoli olisi kunnossa, mutta valitettavasti näin en voi väittää olevan...sairastan masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, joista etenkin jälkimmäinen tekee oloni usein sietämättömäksi. Saatan valvoa yömyöhään pohtien kaikkea epäolennaista, olla koko päivän ahdistunut ja itkuisa jne. eikä tähän oikein ole lääkitystäkään. Toki minulla on rauhoittavia kaapissa, mutta niitäkään ei voi syödä päivittäin ja niistä tulee pöhnäinen olo pitkäksi aikaa. Sehän ei käy päinsä, kun kotona on rakas, mutta niin helvetin raskas, erityislapsi joka vaatii kaiken huomion jo turvallisuutensa vuoksi.

Viime vuodet ovat olleet suoraan sanottuna kidutusta. Kaikki on mennyt alaspäin: parisuhde vaihtui riitelelyihin ja väärinkäsityksiin, seksielämä loppui, lyhyenkin päivän aikana molemmat olivat lapsen käytöksen vuoksi niin poikki ja ärtyneitä että meinasi mennä käsirysyksi. Mies on ollut lapsen pääasiallinen hoitaja (minun sairasteluni vuoksi) pitkään kunnes kaksi vuotta sitten aloitti työt ja minä jäin puolestani kotiin. Lapsen käytös paheni, hän muuttui todella aggressiiviseksi ja kyseli missä isänsä on jne. Ei tässä mitään, muutoshan oli hänelle iso ja vaikea, mutta sama käytös on jatkunut tähän päivään saakka. Lapsi on usein aamusta asti pahantuulinen, kiukkuaa ja ärisee. Sitä on ollut vaikea kestää ja vielä vaikeammaksi asian on tehnyt se, että jos mies on lapsen kanssa kahdestaan kotona, heillä sujuu paljon paremmin. Kun kotiudun, sirkus alkaa taas alusta...

Juttelimme tästä kaikesta eilen miehen kanssa ja nyt on kumpikin saanut tarpeekseen. Mies sanoi että mielummin vaihtaa työtä jotta pystyy hoitamaan lapsen silloin kun tämä ei ole eskarissa kuin jatkaa tätä nykyistä mallia. Minä pystyin sanomaan ilman tunnekuohuja että en jaksa tai pysty olemaan pääasiallinen hoitaja, etenkin loma-aikaan ja viikonloppuisin itkuisuuteni pahenee ja on lapsen käytöksestä päätellen en edes pärjää hyvin. Minä luovutan; minä muutan pois. Miehen kanssa pistämme asiat nyt tauolle ja keskitymme siihen että saamme asiat pyörimään lapsen ja perusarjen suhteen. Helppoa siitä ei tule; miehen pitää vaihtaa ehkäpä ihan alaa, minun etsiä uusi ja kohtuuhintainen asunto, lapsen sopeutua siihen että äiti ei enää olekaan kotona.

 

["aloittaja"]

Pahoittelen kirjoitusvirheitä.

 

["kiia"]

Minkä ikäinen lapsi on?

 

[Kerpele]

Haastava erityislapsi, erimielisyydet miehen kanssa jne. ovat kaikki väsyttäneet minut vuosien saatossa. Nämä ehkä kestäisi jos henkinen puoli olisi kunnossa, mutta valitettavasti näin en voi väittää olevan...sairastan masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, joista etenkin jälkimmäinen tekee oloni usein sietämättömäksi. Saatan valvoa yömyöhään pohtien kaikkea epäolennaista, olla koko päivän ahdistunut ja itkuisa jne. eikä tähän oikein ole lääkitystäkään. Toki minulla on rauhoittavia kaapissa, mutta niitäkään ei voi syödä päivittäin ja niistä tulee pöhnäinen olo pitkäksi aikaa. Sehän ei käy päinsä, kun kotona on rakas, mutta niin helvetin raskas, erityislapsi joka vaatii kaiken huomion jo turvallisuutensa vuoksi.

Viime vuodet ovat olleet suoraan sanottuna kidutusta. Kaikki on mennyt alaspäin: parisuhde vaihtui riitelelyihin ja väärinkäsityksiin, seksielämä loppui, lyhyenkin päivän aikana molemmat olivat lapsen käytöksen vuoksi niin poikki ja ärtyneitä että meinasi mennä käsirysyksi. Mies on ollut lapsen pääasiallinen hoitaja (minun sairasteluni vuoksi) pitkään kunnes kaksi vuotta sitten aloitti työt ja minä jäin puolestani kotiin. Lapsen käytös paheni, hän muuttui todella aggressiiviseksi ja kyseli missä isänsä on jne. Ei tässä mitään, muutoshan oli hänelle iso ja vaikea, mutta sama käytös on jatkunut tähän päivään saakka. Lapsi on usein aamusta asti pahantuulinen, kiukkuaa ja ärisee. Sitä on ollut vaikea kestää ja vielä vaikeammaksi asian on tehnyt se, että jos mies on lapsen kanssa kahdestaan kotona, heillä sujuu paljon paremmin. Kun kotiudun, sirkus alkaa taas alusta...

Juttelimme tästä kaikesta eilen miehen kanssa ja nyt on kumpikin saanut tarpeekseen. Mies sanoi että mielummin vaihtaa työtä jotta pystyy hoitamaan lapsen silloin kun tämä ei ole eskarissa kuin jatkaa tätä nykyistä mallia. Minä pystyin sanomaan ilman tunnekuohuja että en jaksa tai pysty olemaan pääasiallinen hoitaja, etenkin loma-aikaan ja viikonloppuisin itkuisuuteni pahenee ja on lapsen käytöksestä päätellen en edes pärjää hyvin. Minä luovutan; minä muutan pois. Miehen kanssa pistämme asiat nyt tauolle ja keskitymme siihen että saamme asiat pyörimään lapsen ja perusarjen suhteen. Helppoa siitä ei tule; miehen pitää vaihtaa ehkäpä ihan alaa, minun etsiä uusi ja kohtuuhintainen asunto, lapsen sopeutua siihen että äiti ei enää olekaan kotona.

Voi ei Paljon voimia koitokseen :hug:

Toivottavasti kaikki vain selviäisi parhain päin. Varmasti on ollut kipeä päätös, mutta toisaalta on tosi hienoa tiedostaa se hetki kun ei enää oikeasti jaksa.

 

["noh"]

Varmaan omalla tavallaan helpottavaa kun olette tehneet ratkaisun ja nyt etenette kohti sitä. Jaksamista koko perheelle.

 

[astrolabe]

Vaatii suurta viisautta ja kypsyyttä pystyä laittamaan lapsen etu ja paras ykköseksi. Minullekin asia on mennyt niin, että olen lähivanhempi siitä syystä, että olen vaihtoehdoista lasten edun mukaan se paras. Jos tämä sattuisi muuttumaan, luopuisin lähivanhemmuudesta.

Parempia jatkoja!

 

["aloittaja"]

[QUOTE="kiia";26588877]Minkä ikäinen lapsi on?[/QUOTE]

6-vuotias, eskarissa.

Kiitos kaikille kannustuksesta. Helppo päätös tämä ei ollut, vaikka tajusin jo aikoja sitten että "jotain tarttis tehrä"...harmittaa myöntää itselleen ettei pystynyt siihen, mihin ryhtyi.

Jos kellään on käytännön vinkkejä tms., niin antakaa palaa! Selvittelen tässä vasta asumistukiasioita ja olen käynyt etä-äitiydestä lukemassa.

 

["Pikkuinen Jättiläinen"]

Tuosta sinun kirjoituksesta mietin sitä, että onko tuo väsymys oikeastaan se syy miksi eroatte? Vai onko taustalla jotain muutakin mitä et vaan tuonut esille? Uskoisin, että silläkin on jo iso vaikutus kaikkeen kun mies ottaa päävastuun lapsen hoitamisesta.. ehkäpä saattekin jo sillä suhteenne kuntoon?

 

["joo"]

jos yhtään lohduttaa, niin meillä on viikko-viikko huoltajuus erityis ja terveen lapsen kanssa ja milläkin ne erityisvaikeudet on lähinnä mun luona, isin luona käyttäydytään paremmin. Mut mä oon silti se läheisempi tälle erityislapselle. Tsemppiä sulle! Ymmärrän täysin sen jakdamattomuuden tunteen, varsinkin kun tää oma kuulostaa vielä helpommalta.

 

["nekku"]

Terveytesi osalta mietin, että onko käytöshäiriä jokin periytyvä ja sinulla jo? Et vaikuta normaalilta. Tokikin hyvä lähteä, kun ei jaksa.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="nekku";26588992]Terveytesi osalta mietin, että onko käytöshäiriä jokin periytyvä ja sinulla jo? Et vaikuta normaalilta. Tokikin hyvä lähteä, kun ei jaksa.[/QUOTE]

Minulla on eräs psyykkinen häiriö, jota en tahdo kertoa tässä tarkemmin ja kyllä, se vaikuttaa jaksamiseeni selvästi. Joskus on huonompia kausia, nyt viime vuosina tuntuu että on ollut lähinnä niitä. Tarvitsen häiriön vuoksi paljon aikaa palautumiseen ja nykytilanteessa sitä ei ole ollut tarpeeksi.

Joku kysyi että eikö sekin auttaisi että mies ottaa päävastuun lapsesta. En usko; lapsi ja mies olisivat kuitenkin "silmieni alla" enkä pystyisi hillitsemään itseäni menemästä väliin tuon tuosta. Tunnen syyllisyyttä helposti ja otan myös vastuun mieheltä itselleni vaikka olisin jaksamiseni äärirajoilla...en vaan osaa lopettaa.

 

[eräsvieras]

Meillä on myös se tilanne, että olemme eronneet lapsen isän kanssa, jo silloin kun lapsi oli alle 3 vuotias. Aluksi lapsi oli viikko/viikko periaatteella vuorotellen isänsä ja minun luonani.

Minullakin on psyykkisiä häiriöitä ja väsyttävä lääkitys siihen. Nykyisin en tahdo jaksaa 3-4 vourokautta pitempään lapseni kanssa kahdestaan. Lapsi täyttää syksyllä 6v. En kuitenkaan ole koskaan ollut viikkoa pitempään erossa lapsestani, meillä on hyvin tiivis suhde lapsen kanssa tästä "vuorovanhemmuudesta" riippumatta.

Voimia ja rauhallisuutta sinulle ap ! Toivotaan, että lapsikin sopeutuu tilanteeseen. Joskus ammattiapukin (esim perheneuvola) voi olla lapsen ja perheen eduksi, jos sitä tuntee tarvitsevansa.

 

["vieras"]

Ymmärsinkö oikein, että teillä on haastava erityislapsi, jota hoidatte väsymykseen saakka kotona? Lapsi käy vain eskarissa? Onko muuten päivähoidossa?

Minä laittaisin tuossa tilanteessa lapsen kokopäivähoitoon ja molemmat miehen kanssa palattaisiin työelämään.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26589143]Ymmärsinkö oikein, että teillä on haastava erityislapsi, jota hoidatte väsymykseen saakka kotona? Lapsi käy vain eskarissa? Onko muuten päivähoidossa?

Minä laittaisin tuossa tilanteessa lapsen kokopäivähoitoon ja molemmat miehen kanssa palattaisiin työelämään.[/QUOTE]

Mies käy töissä, minä olen ollut kotona viime vuodet sekä jaksamiseni että lapsen vuoksi. Kokopäivähoito on sinänsä järkevä ehdotus, mutta totuus on että puolipäiväinen eskarikin tuntuu olevan lapselle melkein liikaa- hänen aistinsa ylikuormittuvat pienessäkin ryhmässä nopeasti ja huonoja päiviä on yhtä paljon kuin hyviä. Lisäksi miehen työ on sellainen työajoiltaan, ettei yksikään erityisryhmä ole auki niinä tunteina: minun on pakko "päivystää" kotona.

Kiitos jälleen kerran vertaistuesta. Jos asiat menevät ihanteellisesti, löydän läheltä nykyistä kotia asunnon ja voin viettää aikaa lapsen kanssa muutamia kertoja viikossa. En tahdo olla hänestä pitkään erossa enkä usko että hänkään nauttisi siitä- tulemme paremmin toimeen silloin kun emme näe toisiamme jatkuvasti, tämä pätee myös mieheen. Ehkä olemme kaikki kolme olleet liian kiinni toisissamme, en tiedä...

 

["vieras"]

No eikös se lapsi mene jo kouluun, vai kertaako eskarin?

 

["vieras"]

Itkin kun luin kirjoituksesi. Teillä on varmasti todella rankkaa! En osaa edes kuvitella!

Mä tiedän 5 etä-äitiä. Yhden lapset joutui lastenkotiin kun isäkään ei enää jaksanut hoitaa. Kaikkien muiden lapset asui aikuisiksi saakka isän luona. Kaikilla äideillä enemmän tai vähemmän psyykkisiä sairauksia. Jos isä vaan jaksaa, niin voi toimiakin että lapset asuu isän luona.

Mulla on itsellä kaksisuuntainen mielialahäiriö ja meillä on refluksi-lapsi. Välillä tuntuu että mies on se meidän perheen tukikeppi, ilman häntä en jaksaisi. Lapsi on vasta 10kk mutta tiedän että jos ero tulisi, kaikkien parasta olisi että lapsi asuisi isällään.

Voimia teille! Toivottavasti löydätte kuitenkin paremman ratkaisun, tai ainakin mietitte vaihtoehtoja ennenkuin eroatte.

 

[One large coffee to go]

Toivottavasti asiat alkavat sujua! Hatunnosto vaikeasta päätöksestä lapsen parhaaksi. :hug:
Jos ratkaisunne osoittautuu oikeaksi lapsen kannalta, niin eihän parisuhteenkaan tarvitse siihen loppua, jos siis tunteita ja tahtoa riittää?

 

["vieras"]

[QUOTE="joo";26588988]jos yhtään lohduttaa, niin meillä on viikko-viikko huoltajuus erityis ja terveen lapsen kanssa ja milläkin ne erityisvaikeudet on lähinnä mun luona, isin luona käyttäydytään paremmin. Mut mä oon silti se läheisempi tälle erityislapselle. Tsemppiä sulle! Ymmärrän täysin sen jakdamattomuuden tunteen, varsinkin kun tää oma kuulostaa vielä helpommalta.[/QUOTE]

Musta tuntuu, että erityisvaikeudet tulee esille äidin kanssa juuri siitä syystä, että äiti on lapselle läheisempi -> uskaltaa olla täysin oma itsensä vain äidin kanssa. Mullakin erityislapsi, joka isänsä luona käyttäytyy paremmin kuin mun luona. Tullessaan isän luota, kaikki kiukku purkautuu kotona. Isän luona ei saa riehua tai kiukutella. Välillä olen miettinyt johtuuko siitä että olisin jotenkin lepsu. Mutta, tiettyyn pisteeseen saakka en halua rajoittaa lapsen tunteiden ilmaisua enkä halua että hän pelkää minua. (itse pelännyt omia vanhempiani ja nyt hyvin estoinen)

 

["aloittaja"]

Kiitos.

Miehestäni en tahdo erota eikä hänkään minusta, mutta jotenkin olemme toistemme kurkussa kiinni jatkuvasti kotona vellovan ilmapiirin takia. Ja kun on ollut ongelmia muutenkin, niin uskomme että asumusero voisi olla hyväkin juttu: kumpikin saa etäisyyttä toiseen enkä minä ole sotkemassa lapsenhoitoasioita stressaamisellani.

Lapsi siis kiukuttelee myös isälleen mutta on päiviä, jolloin hän ei muuta tee kuin itke, ärise jne. minulle ja vaikka "aikuisen pitää olla aikuinen", minä en sitä jaksa enää. Lapsen edessä yritän säilyttää aikuisuuteni, mutta iltaisin itken pelkästä väsymyksestä. Ei tämä voi jatkua näin...perheneuvolassa pyysimme joskus pariterapiaan pääsyä, mutta meitä toppuuteltiin sanomalla että erityislapsi itsessään on niin raskas että ei kannata yrittää tehdä kaikkea samaan aikaan. Ja lopulta kävikin niin että miehen työvuorojen vuoksi mitään terapiamahdollisuutta ei olisi edes ollut. Huoh!

Lapsi tuplaa eskarin todennäköisesti ja kouluunkin mennessä ongelmat tuskin loppuvat. Lisäksi nämä pahimmat stressiajat eli kesäloma jne. eivät katoa mihinkään. Lapsi on sosiaalisesti n. 3-vuotiaan tasolla eli kouluiässäkään hän ei pääse liikkumaan vielä kovin itsenäisesti, mistään leireistä tuskin voidaan puhua eikä lastenhoitajaa löydy erityislapselle helposti. Kuulostaa ehkä selittelyltä, mutta nämä kaikki syyt vaikuttavat hurjasti jaksamiseeni ja koen syvää ahdistusta sekä pettymystä, kun ajattelenkin millaista on ollut kahdenkeskinen aika lapsen kanssa...jotain minä taidan tehdä väärin, kun tuota raivoa riittää päivästä toiseen.