Kiukkuilen vaan vaikka haluaisin olla kiitollinen kaikesta.

[Itkupilli]

En tiedä minne kääntyä. Olen 30v kahden lapsen äiti (4kk j 2,5v) ja perjaatteessa minulla on kaikki niin hyvin kun olla voi. Ihana mies, ihanat lapset, kaunis koti, ok koulutus, ok kroppa jne. Kuitenkin itkettää enkä tunne olevani minkään arvoinen. Tuntuu siltä että en osaa mitään, en ole mitenkään ainutlaatuinen, en harrasta mitään mielenkiintoista, en riitä lapsilleni sellaisena kun olen ja maltti pettää liiankin usein uhmaikäiseni kanssa. En uskalla olla hauska sillä pelkään nolaavani itseni kavereitten keskuudessa. Seksihalua ei ole ollut pariin vuoteen ainakaan ja pelkään mieheni tyslistyvän minuun. En tunnista itseäni tällaisena. Tuntuu siltä että elän muiden ehdoilla. Minua nolotta hirveästi etten ole tarpeeksi kiitollinen ja onnellinen - sillä minullahan on niin ihana perhe ja kaikki perusasiat niin mahdottoman hyvin. Miksi kiutkuttaa, itkettää, masentaa ja raivostuttaa koko ajan? Haluan nauttia hetkestä mutta en osaa. Pelkään rikkovani kaiken kauniin ympärilläni ellen saa itseäni kuriin.

 

[apu]

Soita neuvolaan, sulla on kuitenkin se vauva ja hormonit vielä miten sattuu... Neuvolassa osataan neuvoa. Ja soittamalla ehkä helpompi ottaa asia puheeksi kuin lapsen käyntiajalla...

 

[oisko]

Synnytyksen jälkeinen masennus kenties?

 

[itkupilli]

Ehkä olet oikeassa... en ole soittanut sillä kuten sanoin niin nolottaa... en myöskään halua popsia masennuslääkkeitä sillä en usko niiden olevan hyväksi..

 

[Tiinu]

Kuulostaa, että sinulla olisi jonkin sortin masennus. Kun itse tarvitsin apua, soitin omalle terveysasemalleni, josta lääkärin kautta pääsin psykologille. Sain psykologi-lääkäri-lääkkeet yhdistelmästä todella suuren avun ja paranin. Aikaa siinä kyllä meni lähes pari vuotta, mutta nykyisin kaikki on hyvin.

 

[itkupilli]

Kiitos kun vastaatte. Ja vielä niin nopeasti! Luulen että minun on vaikea hyväksyä se että saatan olla masentunut. Pitäisi olla iloinen vaan koko ajan, ja pitäisi löytää energia tarpeeksi kaiken maailman juttuihin. Olimme juuri 2kk ulkomailla koko perheen kanssa mieheni työn vuoksi, lähtiessämme vauvamme oli 1kk. Jossain simmässäni tiedän että olen vahva, silti tämä tunne... Kaikista pelottavinta on se että en osaa nauttia enään samala tavalla kun ennen , sen sijaan ajattelen liikka mitä muut ajattelevat minusta. Ihan kun hevälittäisivät pätkän vertaa! Jokainen on oman onnensa seppä - vai miten se menikään? No, eiköhän se siitä. Ihanaa kuitenkin että saa vähän purata paineita vaikka näin keskustelupalstan avulla.