Kohtalotovereita? Mieheni on keskustelukyvytön..arghh

[viieeras]

jos "nalkuttaminen" on omasta pahasta mielestä/epäkohdasta avautumista, niin se on ihan suotavaa. Asiaa on vaikea korjata ellei tiedä mitä pitäisi korjata.

Siitähän tässä juuri puhuttiinkin. Se "miehinen" lähestymistapa ei pidemmän päälle oikein toimi, vaikka jonkun mielestä siihen pitäisi miehellä olla oikeus.

 

[katkennut verisuoni]

Mun mies myös ! Just tänään ( ja viime vuodet) ollaan tapeltu siitä kun mies ei osaa keskustella, olla vuorovaikutuksessa, tilannetajuton , empatia kyvytön...sanoo että minä olen paska kun haluan jutella asioista ja ratkoa ongelmia juttelemalla, sopia juttelemalla. Tahdon yleensäkin normaalia vuorovaikutusta suhteeseen. Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta ja lapsetkin on. Huolettaa vaan kun saavat mallia tällaisesta. Mies on huono ilmaisemaan itseään ja tunteitaan ja kun sanat loppuu alkaa vihoittelu, haukkuminen, uhkailu ja mykkäkoulu. Kun pyydän että sovittas niin hermostuu niin kuin olisin loukannut taas. Hänen mielestään asiat vain annetaan olla ja jonninjoutavista ei tarvitse edes puhua. Jonnin joutaviin kuuluu kaikki se mistä hän ei osaa jutella tai hän on mielipiteidensä kanssa alakynnessä...hermot tähän menee, mutta onneksi mies tiedostaa ongelmansa. Hän on ollut vuosia masentunut, mikä vaikuttaa varmasti. Ulkopuolisille esittää kyllä niin seuramiestä että...kulissit pitää olla pysytyssä mutta kotona voi olla millainen vain. Sanoo kuitenkin että olen osa ongelmaa kun haluan jutella ja vaadin häntäkin juttelemaan. Voinhan mä yrittää muuttua hiljaiseksi ja padota tunteeni sisälle, sitten meitä olisi kaksi. Niinhän se parisuhde tunnetusti toimii...

 

[vierailija minäkin]

Mulla on myös vähän tämän lajin mies, tosin ei ärhetele eikä mökötä, mutta huomaan kyllä elekielestä että ärsyyntyy/turhautuu jos jään hänen mielestään "inttämään", eli esitän saman kysymyksen toisella tapaa koska vastauksen epämääräisyydestä tai puuttumisesta johtuen olen ajatellut keskustelun jääneen kesken. Hänelle pitää myös välillä mainita että toivoo vastausta, kun hän ei tunnista mun ääneen pohtimisiani kysymyksiksi silloin kun olen niitä sellaisiksi tarkoittanut - tätä en pistä kummankaan "viaksi", kyseessä on vain ero kommunikointitavassa. Olen myös opetellut sanomaan, että nyt tarvitsisin halauksen, voitko vakuuttaa mulle että kaikki menee hyvin, eiks tullutkin hyvää ruokaa, nyt tähän asiaan tarvitsen sinulta oikeasti mielipiteen ja nyt mun tarvii puhua, voitko kuunnella vaikka tiedän ettei juuri nyt kiinnostaisi. Ja mies nuo toiveeni pääsääntöisesti mielellään täyttää kun tietää mitä häneltä odotetaan ja esimerkiksi MITEN lohduttaa, kun se ei tule häneltä luonnostaan.

Nyt kun olen kohta 4 vuotta kasvattanut lasta, jossa on paljon samaa kuin miehessä, ymmärrän miestä paljon paremmin. Ymmärrän, että hän on vaan mahdottoman hidas sosiaalisissa tilanteissa joten sellainen normaali keskustelutahti on hänelle painostava ja hän kokee, että ei ehdi muodostaa omaa mielipidettään kun toinen painaa päälle. Siis ei tyhmä, vaan temperamentiltaan hidas. Olen oppinut esittämään asiat niin, että haluaisin jutella tästä tai mua mietityttää tämä, jutellaanko illalla tai huomenna. Olen hyväksynyt, että meidän perheessä ja työkavereissa on hänelle riittävästi sosiaalista kontaktia eikä se ole vika tai puute, ja arvostan sitä että hän minun mielikseni on valmis sukuloimaan ja kyläilemään sen lisäksi, vaikka ei olekaan mikään seurapiirihai. Olen todennut, että sanallisten tunteiden osoittamisen vaatimisella en saavuta mitään: teot ja kosketus kertoo paljon enemmän. Ja jos hymyilen miehelle ja sanon että "tiedän että rakastat mua", niin hän hymyilee ja myötäilee, vaikka ei itse saisikaan sitä sanottua.

Viidessätoista vuodessa olen ehtinyt ihmetellä kerran jos toisenkin, että miten voi olla niin vaikea päästä lähelle, henkisesti siis. Mutta kyllä me ollaan lähekkäin, me ollaan vaan lähekkäin hiljaa. Vaikka en aina tiedä, mitä miehen päässä liikkuu, tiedän, että häneen voin aina luottaa. Meillä ei tunteita näytetä kovin suurieleisesti tai sanallisesti, mutta toisaalta se kunnioitus ja arvostus minua kohtaan on läsnä ihan joka ikinen hetki - siinä missä minä tunteikkaana ihmisenä olen joskus lyönyt vyön alle, mies ei ikinä.

Ainoa asia mikä tässä minua enää kaihertaa on se, että käykö isän rakkaus lapsia kohtaan riittävän selväksi. Ei hän ole oikein luonteva kehuja tai rakkaudenjulistaja. Mutta kai se käy, kun pitää sylissä, silittää ja ennen kaikkea antaa AIKAA, sellaista varauksetonta aikaa, johon minun on vaikea malttaa keskittyä. Ja olen minä kertonut lapsille että isi rakastaa, ja esikoinen osaakin sanoa jo isälleen että "sinä lakastat minua ihan maaaaahlottoman paljon!", isi hymyilee ja myöntelee.

 

[vierailijavaimo]

Paras esimerkki mulla on mun miehestä; kun mä jätin sen, se ei sanonut mitään. En tiedä edelleenkään mitä mieltä se on erosta tai mistään muusta. Siltä ei ikinä tulisi mitään puheluita, tekstareita, facebook viestejä tms, liittyen meidän eroon tai suhteeseen. EHKÄ jos mä kysyisin jotain saattais se vastata jotain, mutta ei ikinä avautuisi oikeasti sen tunteista.

Että ehkä tää ero oli ihan hyvä ratkaisu, kun ei silloinkaan saa tunteitaa julki!