kokemuksia "sitoutumiskammoisten" miesten kesyttämisestä??

[voi voi voi]

Eikö sekin ole yksi unelmamiehen ominaisuus, että hänkin haluaa juuri sinut? Mitä tehdä sellaisella älykkäällä, hauskalla, komealla, seksikkäällä ja muuten hyvällä ihmisellä, jos tunteet on yksipuolisia. Eikö ole rehellisempää olla siinäkin tapauksessa yksin, ei "nössöä" joka ehkä haluaa perheen, ei komeaa ja älykästä joka ei halua. Mitä jos se oikea unelma-kumppani odottaakin jossakin, ja sinä tuhlaat aikaasi (itseäsi, vuosiasi) sellaiseen joka ei ole sen arvoinen.

 

[ap.]

Niin.... Mitä jos...? Mitä jos se unelmakumppani "odottaa" jossain... Mitä jos sitä ei ole olemassakaan? Mitä jos se tulee, kun on tullakseen? Mitä jos se tuleekin viiden vuoden kuluttua? Tällaisia vatvon. En tiedä, haluanko luopua ihan kivasta suhteesta maailman upeimman suhteen toivossa.. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että se unelmien kumppanin eteen tupsahtaminen olisi jotenkin taattu tässä lähitulevassa sillä ehdolla, että alkaisin elämään yksin ja selibaatissa.

Jotkut löytävät elämänsä rakkauden, vaikka ovat naimisissa toisen kanssa. Toiset elävät vuosia yksin löytämättä ketään... En tiedä, johtaako tämä suhde ikinä yhtään mihinkään, mutta en ainakaan vielä ole onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että tämän suhteen päättäminen olisi paras vaihtoehto. Jos voimme viikonloppuna mennä ulos syömään, nauraa kikattaa yhdessä, viihtyä toistemme seurassa ja harrastaa loistavaa seksiä, niin miksi en nauttisi siitä? Miksi heittäisin sen pois? No nyt joku siellä jo ajattelee, että "jotta voisit löytää sen aviomies-ehdokkaan..." Niin. Olisihan se kiva. Mutta jotenkin uskon, että jos minulle on joku aviomies-ehdokas tullakseen, se kyllä tulee eteen riippumatta siitä, elänkö selibaatissa vai en.

Eräs ystäväni, joka on kaikin tavoin viehättävä, kaunis, älykäs, hauska ja kiinnostava ihminen, on nyt elänyt yksin sitä oikeaa odotellen 6 vuotta! Toinen ystävä on ollut samassa tilanteessa 4 vuotta. Ei ole tullut aviomies-ehdokkaita meistä kenellekään. Ainut ero on se, että nämä ystäväni kärsivät läheisyyden ja seksin puutteesta elämässään ja minä en ole ollenkaan vakuuttunut yskinäisten vuosien ihanuudesta... Mielummin viihdytän itseäni jonkun komian uroon kainalossa. Huono puoli tässä tietysti on se, että sydän varmaankin särkyy jossain vaiheessa, kun on kuitenkin tunteet pelissä. Kumpi sitten on pienempi paha; yksinäisyydellä suojattu sydän vai lämpimään syliin särkynyt sydän....

 

[Yksinkertainen suhde-oppi]

Kuka sen on päättänyt, että suhteen pitää aina johtaa johonkin? Eihän ystävyyssuhteissakaan vatvota sitä, että mihin tämä johtaa ja kestääkö tämä ikuisesti ja onko tämä nyt varmasti tosi hyvä ystävä, vai pitäisikö laittaa välit poikki....

Ystävyydestä voi ottaa oppia muihinkin ihmissuhteisiin. Jos kohdataan ja viihdytään yhdessä, niin antaa sen sujua omalla painollaan, ilman odotuksia ja ilman vaatimuksia. Jos kummallakin on mukava olla toisen kanssa, niin mitä sitä vatvomaan ja pyörittelemään. Sitten jos joskus mieli muuttuu, eikä ole enää hyvä olla toisen kanssa, sitten voi lähteä pois. Yksinkertaista.

 

[He's just not that into you]

Ole siinä suhteessa niin kauan, kun koet, että sen hyödyt ylittävät haitat. Yksinkertaista.

Mutta onko tällä hetkellä näin, kun kuitenkin koit tarpeelliseksi purkaa mieltäsi suhteen tilasta elleissä? Minulle kun on tullut sellainen kuva, että odotat tai ainakin kovasti toivot suhteelta enemmän, ja miehen jahkaaminen ja sitoutumattomuus pahoittaa mielesi jatkuvasti.

Nyt yrität vain perustella miksi edes jonkinlainen suhde on parempi kuin ei mitään, mutta sinuna miettisin omia motiivejasi hyvin tarkkaan - pysytkö suhteessa koska vilpittömästi ajattelet että se tekee sinulle hyvää, vai siksi, että et usko saavasi ikinä kuitenkaan parempaa, et halua olla yksin, ja koska et vain uskalla kokeilla onneasi yksin? Ja huom, viimeisetkään syyt eivät välttämättä ole huonoja tai vääriä, mutta itselleen kannattaa aina olla rehellinen.

 

[kanssasisar]

Huono puoli tässä tietysti on se, että sydän varmaankin särkyy jossain vaiheessa, kun on kuitenkin tunteet pelissä. Kumpi sitten on pienempi paha; yksinäisyydellä suojattu sydän vai lämpimään syliin särkynyt sydän....

Juuri niin ja se onkin se kaikkein pahin näissä tällaisissa suhteissa, joissa toinen jarruttelee eikä oikeasti rakasta. Se tosiasia, ettei omille suurille rakkaudentunteilleen saa vastakaikua, tuottaa suurta tuskaa vaikka sitä mitenpäin yrittäisi unohtaa ja uskotella itselleen.

Puhun omasta tämänhetkisestä kokemuksestani. Mies, joka tutustuessamme oli vasta asumuserovaiheessa, ei pysty vielä lähes vuoden jälkeenkään "lupaamaan" mitään. Ei sano rakastavansa, tykkäävänsä kyllä paljon. Ei edes tiedä, "onko hänestä parisuhteeseen". Vaimo jätti "yllätyksenä" miehelle eivätkä ole pystyneet asioita puhumaan. Puhumattomuus miehessä vaivaa minuakin ja hän myöntää sen ongelmakseen. Jotakin pelkoa, mitä lie ja monestakin syystä sellainen voi johtua.

Muuten tämä miesystäväni on samantapainen kuin alkuperäisen. Hyväkroppainen urheilija, älykäs, koulutettu, sosiaalinen jne. Lienee noiden piirteiden syytä tavallaan sekin, ettei halua "pysähtyä" kohdallani vaikka näkee, miten paljon rakastan ja meillä on enimmäkseen hyvä olla yhdessä. Tämä suhteen epävarmuus masentaa ja nyt olenkin sekaisin, mitä tehdä. Heittääkö tämä suhde ja odottelu vai antaa miehelle edelleen aikaa, jota sanoo tarvitsevansa. Vaan kun näkisin sisimpäänsä, olenko laastari vai toivooko hän oikeasti suhteelta jatkuvuutta ja yhteistä tulevaisuutta. En saa vastauksia, mietin ja pähkäilen....

Sulle, alkuperäinen, rohkeutta ja voimia... Kunpa tietäisimme, mitä tehdä!

 

[on kokemusta]

Huono puoli tässä tietysti on se, että sydän varmaankin särkyy jossain vaiheessa, kun on kuitenkin tunteet pelissä. Kumpi sitten on pienempi paha; yksinäisyydellä suojattu sydän vai lämpimään syliin särkynyt sydän....

Varaudu sitten siihen, että eheytät perusteellisesti murskaksi mennyttä sydäntäsi pitkän pitkän aikaa. Itse korjailin itseäni neljä vuotta eli yhtä kauan kuin olin vastaavassa "yksipuolisessa" suhteessa ollut ja tullut jätetyksi toisen naisen, sen "Elämää Suuremman Rakkauden" takia. Miehessä ei muuten ollut jälkeäkään sitoutumiskammosta, kun bongasi uuden naisen. Sitoumiskammoa ei minusta ole olemassakaan. On vain vääriä kumppaneita, joiden kanssa väkisin yritetään olla. Olipahan hyvä koulu ja opin paljon, mutta tuskaisesti kantapään kautta. En suosittele muille!

 

[kanssasisar]

Varaudu sitten siihen, että eheytät perusteellisesti murskaksi mennyttä sydäntäsi pitkän pitkän aikaa. Itse korjailin itseäni neljä vuotta eli yhtä kauan kuin olin vastaavassa "yksipuolisessa" suhteessa ollut ja tullut jätetyksi toisen naisen, sen "Elämää Suuremman Rakkauden" takia. Miehessä ei muuten ollut jälkeäkään sitoutumiskammosta, kun bongasi uuden naisen. Sitoumiskammoa ei minusta ole olemassakaan. On vain vääriä kumppaneita, joiden kanssa väkisin yritetään olla. Olipahan hyvä koulu ja opin paljon, mutta tuskaisesti kantapään kautta. En suosittele muille!

Juuri tuollaisen kokemuksen pelossa olisi parasta vain väkisin repiä itsensä irti. Mutta ne TUNTEET. Niiden tappaminen tuntuu todella vaikealta. Kunpa olisi ennustaja... TIetäisi, odottaako turhaan vai toteutuvatko ne toiveet tämän miehen kanssa.

Sulle paljon onnea jatkossa!

 

[Millainen on älykäs mies?]

Tässä keskustelussa on jo muutaman kerran mainittu "älykäs mies", ei pelkästään AP:n toimesta vaan nyt myös Kanssasisaren. Miehenä olisi kiinnostavaa tietää, millainen on teidän mielestänne älykäs mies? Voitte ihan vain luetella luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, mikä mielestänne kuvaa parhaiten älykästä miestä.

Onko esimerkiksi koulutettu mies älykäs? Ja voiko vähän koulutettu mies olla myös älykäs? Entä jos miehen ulkonäkö miellyttää, niin onko hänellä silloin suuremmat mahdollisuudet olla älykäs?

 

[mies40]

Kuka sen on päättänyt, että suhteen pitää aina johtaa johonkin? Eihän ystävyyssuhteissakaan vatvota sitä, että mihin tämä johtaa ja kestääkö tämä ikuisesti ja onko tämä nyt varmasti tosi hyvä ystävä, vai pitäisikö laittaa välit poikki....

Ystävyydestä voi ottaa oppia muihinkin ihmissuhteisiin. Jos kohdataan ja viihdytään yhdessä, niin antaa sen sujua omalla painollaan, ilman odotuksia ja ilman vaatimuksia. Jos kummallakin on mukava olla toisen kanssa, niin mitä sitä vatvomaan ja pyörittelemään. Sitten jos joskus mieli muuttuu, eikä ole enää hyvä olla toisen kanssa, sitten voi lähteä pois. Yksinkertaista.

komps

 

[Älykkyydestä...]

Tässä keskustelussa on jo muutaman kerran mainittu "älykäs mies", ei pelkästään AP:n toimesta vaan nyt myös Kanssasisaren. Miehenä olisi kiinnostavaa tietää, millainen on teidän mielestänne älykäs mies? Voitte ihan vain luetella luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, mikä mielestänne kuvaa parhaiten älykästä miestä.

Onko esimerkiksi koulutettu mies älykäs? Ja voiko vähän koulutettu mies olla myös älykäs? Entä jos miehen ulkonäkö miellyttää, niin onko hänellä silloin suuremmat mahdollisuudet olla älykäs?

Tässä minun mielipiteeni:

Älykkyys ei riipu koulutustasosta tai ulkonäöstä. Toki komea mies vetää puoleensa, mutta komeus ja äly eivät ole sidoksissa toisiinsa. Paitsi siinä mielessä, että jos komea mies paljastuu tyhmäksi, en enää osaa nähdä miestä komeana ja vetovoimaisena. Ja sitten taas se älykkyys on jollain lailla seksikästä ja saa miehen viehätysvoiman nousemaan ja näin ollen minun on helpompi nähdä älykäs mies komeampana.

Älykäs mies on kiinnostunut ympärillään ja vähän kauempanakin tapahtuvista asioista. Älykäs mies on ajattelevainen ja muodostaa itse omat mielipiteensä, mutta ei tarraudu niihin ikuisena totuutena, vaan on myös valmis muuttamaan näkemyksiään ja kasvamaan ihmisenä. Älykäs mies voi olla nokkela, sanavalmis ja hauska. Älykäs mies voi olla ammatiltaan vaikka taksikuski tai rakennusmies, sillä ei ole merkitystä. Älykäs mies pitää itsestään hyvää huolta, kohtelee muita hyvin, kykenee keskustelemaan ja ennen kaikkea on ajattelevainen. Elämänkokemus voi myös joillakin lisätä älykkyyttä. Tietynlainen sisvistys on myös hyvästä; joku perähikiän einari, joka ei ikinä ole käynyt kotikyläänsä pidemmällä, ei varmastikaan kykene luomaan niin laajaa maailmankuvaa, kuin mies, joka on matkustellut ja nähnyt maailmaa.

Vaikea sitä on määritellä sanoilla. Mutta kyllä sen älykkään miehen sieltä junttien seasta erottaa.

 

[Einari..]

Eppäile kunhan voetan kenosta lähen kiertämmää moalimoo...

 

[Kanssasisar]

Tässä keskustelussa on jo muutaman kerran mainittu "älykäs mies", ei pelkästään AP:n toimesta vaan nyt myös Kanssasisaren. Miehenä olisi kiinnostavaa tietää, millainen on teidän mielestänne älykäs mies? Voitte ihan vain luetella luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, mikä mielestänne kuvaa parhaiten älykästä miestä.

Onko esimerkiksi koulutettu mies älykäs? Ja voiko vähän koulutettu mies olla myös älykäs? Entä jos miehen ulkonäkö miellyttää, niin onko hänellä silloin suuremmat mahdollisuudet olla älykäs?

Vastaanpa oman mielipiteeni. Tai siis lähinnä näkemykseni tämänhetkisestä miesystävästäni, jota todellakin pidän älykkäänä. Hän on koulutettu (DI) - jota moni voi nyt sanoa "pyh,mitä tuosta!" . No, koska itse en ole teknisesti älykäs, pidän tuolle alalle koulutettua fiksuna . Mutta ei pelkkä koulutus takaa älykkyyttä. Etenkin hänen suuri kiinnostuksensa maailmanpolitiikkaa, tapahtumia ja ilmiöitä kohtaan ja ennenkaikkea keskustelutaitonsa näistä asioista pintaa syvemmältä osoittaa älykkyyttä. Itse en ole niinkään kiinnostunut ja "hereillä" samoista asioista vaan lähinnä tästä normaalista elämästä ja lähempänä olevista asioista.

Miehen ulkonäöllä ei tietenkään ole älykkyyden kanssa mitään tekemistä. Ja kuten sanottu, koulutus ei sinällään takaa älykkyyttä. Mutta sekin on totta, että TUNNEÄLYKKYYS ja älykkyys eivät kulje myöskään käsikädessä. Oma miesystäväni ei tunneälyltään ole "tasokas" eli empaattisuutta ja juuri sitä avoimuutta tunneasioissa saisi olla rutkasti enemmän. Niinhän se on, että jokaisessa meissä on omat hyvät ja vähemmän hyvät puolemme.

Ilmeisesti hait sitä, että jos mies on kivannäköinen, ulkoisesti miellyttävä, niin naiset pitävät häntä myös älykkäänä? Niinhän se ei mene . Mutta äly, huumori, hyvä ulkonäkö. Kyllähän siinä helposti kemiaa löytyy...

 

[Kanssasisar]

Pidän itse huumorista ja ajattelen, että ihminen, jolla "leikkaa" sanallisesti eli taitaa tilannekomiikan on älykäs. Ja kuten joku muukin tuossa mainitsi maailmaa nähnyt ihminen on kiehtova. Oma miesystäväni tekee työtä yritysmaailmassa valmentaen suomen, englannin ja saksan kielillä. Hän on nähnyt useita maita työmatkoillaan ja ihailen taitoaan ja rohkeuttaan kouluttaa ihmisiä ulkomaan kielellä. Wau!

 

[Ntt]

Älykkyyshän määritellään psykologiassa kai hyvin monitahoiseksi asiaksi, eli se ei ole jotain, mitä voi mitata yhdellä testillä, vaan hyvin erityyppisistä osa-alueista koostuva juttu. Voi olla älykäs yhdellä sektorilla, mutta toisella taas ei yhtikäs, keskiarvoja niistä on aika hankala ottaa tekemättä vääryyttä ja antamatta vallan virheellistä kuvaa. Lahjakkuuden ja hahmottamisen lajeja, osin ihan täysin toisistaan riippumattomiakin riittää moneen suuntaan. Melkoisen vaikeasti määriteltävä möhkäle siis, vaikka puheessa helposti yksinkertaistetaankin yhden lajin ja osa-alueen mukaan. Eikä siitä kai sitä yhtenäistä mallia ole vielä saatu tehtyäkään, vaikka monikin psykologi maailmassa on kaavioita piirtänyt. Jotain kohdalleen kai kaikissa, ja kaikissa jotain, mikä ei vielä kaikkea kuvaa ja selitä.
Siinäpä askarrelkoot, kaipa ne raportoivat, kun lopputulos on kanonisoitu.

Ja tuo tunneäly nyt sitten on vielä kai ihan oma juttunsa.

 

[ap.]

Ole siinä suhteessa niin kauan, kun koet, että sen hyödyt ylittävät haitat. Yksinkertaista.

Mutta onko tällä hetkellä näin, kun kuitenkin koit tarpeelliseksi purkaa mieltäsi suhteen tilasta elleissä? Minulle kun on tullut sellainen kuva, että odotat tai ainakin kovasti toivot suhteelta enemmän, ja miehen jahkaaminen ja sitoutumattomuus pahoittaa mielesi jatkuvasti.

Nyt yrität vain perustella miksi edes jonkinlainen suhde on parempi kuin ei mitään, mutta sinuna miettisin omia motiivejasi hyvin tarkkaan - pysytkö suhteessa koska vilpittömästi ajattelet että se tekee sinulle hyvää, vai siksi, että et usko saavasi ikinä kuitenkaan parempaa, et halua olla yksin, ja koska et vain uskalla kokeilla onneasi yksin? Ja huom, viimeisetkään syyt eivät välttämättä ole huonoja tai vääriä, mutta itselleen kannattaa aina olla rehellinen.

Toivon kyllä jotain enemmän.... Ehkä se suurin syy tähän suhteeseen jäämiselle on se, että jaksan vielä toivoa, että tästä tulisi jotain enemmän. Meillä on kuitenkin niin paljon hyvää yhdessä. Ehkä haluan vielä katsoa, että jos en painosta ja annan hänen edetä hiljalleen, hän ehkä haluaisikin jäädä vierelleni. Olen suhteemme alussa itse ehkä "pilannut" suhdettamme liiallisella painostuksella, josta mies pomppasi varpailleen ja ymmärrän sen.... Ja sen olen suhteessamme huomannut, että aina silloin, jos olen painostanut häntä mihinkään, hän on ahdistunut ja halunnut omaa aikaa. Ja sitten kun olen itse rentoutunut, enkä ota paineita mistään, hän tahtoo lähelleni. Ehkä se on antanut minulle toivoa... Jotakin tässä nyt kuitenkin on, kun vieläkin olemme yhdessä, eikä yhteiselomme ole muuttunut missään vaiheessa väljähtyneeksi, eikä esim. seksielämämme ole koskaan hiipunut. Ja usein ehkä juuri se seksielämän nuupahtaminen saattaa olla se ensimmäinen eron merkki..

Sitäkin olen miettinyt, että kun joskus olen kadehtinut jotain naimisissa olevaa ystävääni siitä, että hän on saanut nyt varmuuden suhteelleen, mutta sitten saankin kuulla, ettei "onnellisella" avioparilla ole ollut mainitsemisen arvoista seksielämää enää vuosiin!? Kannattaako siitäkään nyt sitten olla kateellinen... "Minun" miesystäväni ei ole iskenyt minulle sormusta sormeen, eikä luvannut yhteistä loppuelämää, mutta ainakin tässä hetkessä hän tarjoaa minulle paljon enemmän, kuin vaikkapa tuo ystäväni aviomies ystävälleni.

Olen aika ailahtelevainen ja pihalla tämän suhteen kanssa, enkä tosiaankaan tiedä, mitä pitäisi ajatella... Välillä ajattelen, että pitäisi vaan lopettaa suhde miehen kanssa, joka ei ole luvannut minulle loppuelämäänsä. Ja sitten välillä taas ajattelen, että teenkö minä nyt itse tyhjästä niitä ongelmia ihan vain omaa epävarmuuttani..?

Katselen nyt toistaiseksi päivän kerrallaan, otan ilon irti hyvistä hetkistä välillämme, pistän pilvilinna-rakennelmat telakalle ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Luultavasti jo puolen vuoden sisällä olen paljon viisaampi ja saanut tämän miehen suhteen vahvistusta suuntaan taikka toiseen.

Tuo yksinkertainen suhde-oppi -juttu oli kyllä ajattelemisen arvoinen. Miksi kaikesta pitääkin tehdä niin hankalaa? Onko se meidän naisten heikkous...?

 

[voimia]

Mielestäni se sitoutumiskammo on sinulla itselläsi, ei miehellä. Tai oikeammin sinulla on huono itsetunto, jolle saat alitajuisesti kaipaamaasi vahvistusta kun et miehellekään kelpaa. Arvelet siis vain itse, ettet olisi miehen "tasoa". Mutta mitään tasoja ei ole, on vain itsevarmuutta. Mies "haistaa" epäilysi, koska hänen itsetuntonsa on luultavasti kunnossa tai ainakin sinua korkeammalla.

Ps. Kun tapasin oman (älykkään!) mieheni, hän oli juuri päättänyt ettei halua ollenkaan enää seurustella huonojen kokemustensa takia. Nyt olemme naimisissa.

 

[voimia]

Jatkan vielä kun ehdin, että tarkoitin siis ylempänä sitä, mielestäni pariskunnalla on molempien itsetunnon oltava about yhtä vahva. Muuten siitä itsevarmemmasta tuntuu pakokauhuiselta, siltä että se toinen on takertuva epäitsenäinen tyyppi, joka mankuu koko ajan lisää ja lisää osoituksia ihanuudestaan (koska pitää itseään huonona) ja on mustasukkainen ilman syytä.

 

[He's just not that into you]

Toisaalta toisen halu saada vahvistusta suhteelle on helppo kuitata tuolla "miksi olet epävarma, vika on sinun huonossa itsetunnossasi eikä minussa" kun se oikeasti sitoutumiskammoinen yrittää luistaa kaikista sitoumuksen osoituksista.

On ihan normaalia (eikä huonoa itsetuntoa!) esim. haluta, että kumppani uskaltaa sanoa seurustelevansa, tai että kumppanin kanssa voi miettiä tulevaisuutta yhdessä. Jos toinen ei voi kuukausien tai jopa vuosienkaan tapailun jälkeen sanoa esim. "kyllä, me seurustelemme", tai myöntää rakastavansa, tai suunnitella tulevaisuutta viikkoa pidemmälle, ei suhteen tilan epäily todellakaan ole mitään vainoharhaisuutta vaan pelkästään järkevää.

Mielestäni mieluumminkin se, joka hiljaa tyytyy epämääräiseen suhteeseen kun oikeasti haluaisi enempää, on se jolla on huono itsetunto - tyydytään siihen mitä saadaan, eikä uskalleta vaatia toiselta sitä, mitä oikeasti haluttaisiin.

 

[ap.]

Hyviä pointteja teillä kummallakin "he's just not that into you" ja "Voimia".

Kaiken pohdinnan jälkeen olen nyt päättänyt, että jättäydyn nyt passiivisemmaksi osapuoleksi ja katson, mitä suhteellemme tapahtuu, jos pallo jää miehelle. Jos hän ei ole "just that into me", niin silloin luultavasti saan huomata sen siitä, ettei hän jaksa aktiivisesti järjestää meille tapaamisia ja yhteistä aikaa ja silloin minäkään en halua olla hänen kanssaan, sillä kyllä vähimmäisin vaatimus suhteelle on se, että MOLEMMAT haluavat viettää aikaa yhdessä.

Jos hän on oikeasti kiinnostunut viettämään yhteistä aikaa kanssani, silloin hän kyllä tekee aloitteita yhteisten tapaamisten eteen, jos minä en niitä tee. Kokeilen vaikka sellaista "kaavaa", että minä voin ehdottaa joka kolmannen tapaamisen, hän ehdottakoon ne kaksi siinä välissä. Se, kuinka paljon näin ollen tulemme tapaamaan, tulee varmasti paljastamaan minulle paljon.

Ja toinen oivallus on se, että minun on henkisesti irroittauduttava hieman tästä miehestä... Olen kyllästynyt olemaan niin riippuvainen toisesta ihmisestä, että odotan hänen soittoaan tai viestejään sen sijaan, että unohtaisin miehen siksi aikaa, kun emme näe ja keskittyisin iloitsemaan omasta elämästäni.

Ja tuo "Voimia" -nimimerkin itsetunto-juttu on kyllä niin ärsyttävän totta. Minun itsetuntoni ei pitäisi olla kiinni miehen teoista tai sanoista. Minun itsetuntoni pitäisi olla jotakin, mikä on tiukasti kiinni minussa, riippumatta siitä, mitä joku toinen tekee tai jättää tekemättä. En voi olettaa, että itsetuntoni rakentuisi miehen antamien huomion osoitusten varaan. Toki huomion osoituksia voi toivoa ja niistä voi nauttia, mutta oma itsetunto ei saisi levätä niiden varassa.

 

[melkein kohtalotoveri]

Kokeilen vaikka sellaista "kaavaa", että minä voin ehdottaa joka kolmannen tapaamisen, hän ehdottakoon ne kaksi siinä välissä. Se, kuinka paljon näin ollen tulemme tapaamaan, tulee varmasti paljastamaan minulle paljon.

Olen seurannut ketjua mielenkiinnolla, oma tilanteeni on samantapainen. Hyvältä vaikuttavat suunnitelmasi, tätä aion kokeilla itsekin. Henkistä irtaantumista olenkin jo tehnyt onnistuneesti.

 

[Kanssasisar]

Katsoin juuri äsken leffan "He´s just not that into You" eli suomennettuna "Jätä se!". Siinä oli niitä faktoja, joita tässäkin viestiketjussa on ladeltu. Odottelen sitä omaa ihanaa, mutta etenemätöntä miesystävääni työreissulta luokseni. Viime viikon hän "piti hiljaiseloa" suhteeni ja olin alkuviikon aivan ahdistunut, kun tuntui, että NYT se tulee: hän haluaa lopettaa suhteemme. Ei kuitenkaan ole sitä sanonut ja eilen jo puhelimessa vaikutti taas omalta itseltään ja vähän rauhoituin. Nyt jännityksellä odotan, mitä lähes viikon näkemättä oleminen on meille tehnyt... Kunpa hän kertoisi jotain hyvin positiivista...

 

[voimia]

Toivottavasti asiat lutviutuvat, en halunnut tehdä tylyä nettidiagnoosia mutta jotenkin tuli olo, että koska et uskalla olla oma itsesi tuossa suhteessa, itsetunnossa täytyy olla lommoja. Esim minä olisin antanut kenkää miehelle ajat sitten, jos kerran on esitettävä että "annan tilaa" juuri silloin kun tuntuu pahalta toisen kylmyys.

Pelien pelaaminen ei kannata koskaan. Jos suututtaa, niin anna palaa (sanallisesti...). Ja jos rakastat, voit sanoa sen milloin vain.

Ystäväni (mies) antoi kerran neuvon: älä lue niitä rivien välejä, vaan ne rivit.

Millainen onkaan tämä "unelmiesi mies" oikeasti, ihmisenä ja ystävänä?

 

[no]

Elämänkokemusta antaa eletty elämä; se on kuin puuhun kiipeäisi. Niin juuri Siihen puuhun. Se puu on yksilö.
kaikki vaikuttaa kaikkeen ja myös siihen millaiseksi ihminen muovautuu siitä aihiosta, jonka hän on saanut.

Ihminen muovautuu; se on perussana. Ihminen muovautuu elämään parisuhteessa (ihminen muovautuu elämään parisuhteessa vaikka päällään, jos hän aloittaaa sen tarpeeksi nuorena)

Ihminen muovautuu elämään sinkkuna; vän vaatii ympärilleen oman tilan, omat tavat, omat menot.

Kai siihen puuhun voi kaksikin ihmistä kiivetä, vaikeaa se voi olla, mutta ajan kanssa ajatukset yhtyvät ja alkaa yhteinen arki, joka lienee tavoitekin.

On tietysti ihmisiä, jotka haluavat vain kiivetä, eivätkä haluakaan jakaa arkeaan, eivät haluakaan luopua mistään omasta. Mutta jos saan arvata, niin kai kaksi vuotta on se aika, jolloin näkee ollaanko vielä samassa puussa ja tyytyväisinä.

 

[niin no]

Muistan nuoruudesta sanonnan, että jos ei vain yksinkertaisesti päätä, ilman suurempaa harkintaa, mennä avioon, niin harkitsemalla ei mene koskaan.

Nyt ajattelen, että tunteiden ohjaileman tekee kaikenlaista harkitsematonta. Kynnys parisuhteeseen, saati avioon on niin korkealla, että pitäisi ensin tosiaan opetella kiipeämään suoraa seinää. Vankkaan puuhun kiipeäminen ei välttämättä suju yhtään paremmin varsinkaan kaksin. Tietenkin keltä se onnistuu, niin voisi myrsky vaikka puun kaataa ja pari olisi kuitenkin kuin samasta puusta veistetty. (Tämäköhän edellisen kirjoittajan ajatuksen juurena oli?)

Niin, ihminen mukautuu ja sopeutuu kaikkeen, jos haluaa, päättää ja tahtoo. Tahto on aina parisuhteen perustana. Tahto on aina ensin oma. Parinmuodostuksen ja kokemusten jälkeen voi olla myös yhteistä tahtoa. Muutoin voi kumpainenkin pähkäillä ja miettiä epävarmana aina toisen haluja ja tahtoa, mutta se on varsin turhaa. Vain oma tahto ratkaisee ja alkaa näkyä käytännön tasolla teoissa ja toiminnassa. Siis molemmilla, jos tahtoa yhteiseen on.

Pitäisikö siis jo melko varhain kysyä itseltä ja toiselta: "Tahdotko". Kysymys ei ole avoin kysymys, vaan siihen on pystyttävä vastaamaan KYLLÄ tai EN. Siinä se on vastaus aikojen saatosta.

 

[ap.]

Nyt alan kyllä kallistua siihen suuntan, että miehen mennä menojaan, en jaksa enää pähkäillä ja odottaa. Viime keskiviikkona vietimme yön yhdessä ja oli oikein mukavaa ja ihanaa lämpöä ja läheisyyttä ja intohimoakin.

Torstai-aamuna lähdin töihin, enkä ole sen jälkeen miehestä kuullut. Nyt on siis neljäs päivä menossa, kun en ole kuullut hänestä pihaustakaan. Ei tarvitse koko ajan olla yhdessä ja kiehnätä toisessa kiinni, minulle sopii vallan mainiosti, että tavataan parina tai kolmena iltana viikossa, mutta kai nyt jotain voisi antaa itsestään kuulua. Kai sitä neljän päivän aikana voisi vaikka kerran soittaa ja kysyä kuulumisia tai laittaa vaikka yhtenä iltana hyvän yön toivotukset tekstiviestinä, tai mitä tahansa.

En ole itsekään ottanut yhteyttä, mutta jotenkin tuntuu, että pallo on hänellä. Minä ehdotin viimekertaisen tapaamisen, enkä jaksa olla se, joka aina tekee aloitteen ja soitelee perään. Hieman yksipuolinen suhde siitä tulisi... Tiedän, että voisin vaikka heti tänään ehdottaa miehelle yhteistä iltaa ja yötä ja hän todennäköisesti toivottaisi minut tervetulleeksi ja meillä olisi varmasti oikein mukavaa, mutta vituttaa suoraan sanottuna se, ettei hänestä kuulu mitään. Ja totta tosiaan se on tässä nyt myönnettävä, että jos hän olisi oikeasti kiinnostunut ja haluaisi oikeasti viettää aikaa kanssani, hän kyllä ottaisi itse yhteyttä.

Alkaa näyttää siltä, että minä olen hänelle ihan sama. Hän nauttii seurastani ja yhteisestä ajastamme ihan selvästi, mutta se on hänelle kuitenkin yhdentekevää, näemmekö vaiko emme. Jos minusta ei kuulu viikkoon, ei hän perääni haikaile. Jos omasta aloitteestani menen hänen luokseen, hän ottaa minut avosylin vastaan, mutta ilmeisestikään ei kaipaa yhteistä aikaamme niin paljon, että itse vaivautuisi pyytämään minut luokseen. Siispä olkoon yksin ja minä alan katsella eteen päin. En aio alkaa itseäni tuputtamaan, jos seurani ei ole niin kiinnostavaa, että hän sitä erikseen pyytäisi.