S
sitruuna79
Vieras
Kiitos kaikille vastanneille! Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta, vaikka tosiaankin tämä aihe kutsuu asioiden - ja ehkä aloittajankin - yksinkertaistamiseen. Onneksi te saman tai samaa kokeneet olette ymmärtäneet ja puolustaneet.
On tärkeää voida kokea, että en ole hullu tai en ole ainakaan täysin hullu vaan että seksuaalinen torjunta ja sekin puute muuten rakastavassa parisuhteessa oikeasti tuntuu näin sanoinkuvaamattoman pahalta pidemmälle. Ja että suhteessa kuitenkin voi olla rakkautta eikä tarvitse heti hakea jotain sukupuolitautia "hätiin", selitykseksi.
Mieheni on masentunut, lievästi mutta pitkäaikaisesti ja on muutaman vuoden kypsyttelyn jälkeen koittanut saada apua. Kuitenkin avun saaminen on ollut erittäin vaikeaa. Sanoisin, että hänet on jätetty heitteille systeemin taholta koska hän ei ole itsetuhoinen eikä pakkohoidon tarpeessa. Nappeja kirjoitettu ja ulos ovesta. Ei keskuteluapua, ei ole resursseja.
Olemme tosiaan olleet pitkään yhdessä ja olen varmasti ns. kiltti ihminen. Haluan ajatella, että kyseessä on vaikea aika, jonka yli päästään yhdessä. Se ei ole muotia tänä päivänä, mutta olen tällä tavalla vanhanaikainen ihminen. Välillä tuntui, että ahdistus kerrassaan lyö laineet yli ja koko suhde hukkuu, mutta nyt taas jaksan ajatella tulevaisuuteen myönteisesti.
Haluan olla hyvä ja uskollinen vaimo hänelle, samanlainen elämän tuki ja turva kuin hän on minulle. Olen kyllä saanut erittäin hellää ja hoivaavaa tukea mieheltäni jos itse olen ollut heikoilla hetkittäin. En voi "palkita" häntä kaikista näistä vuosista jättämällä hänet nyt kun hänellä on vaikeinta. Tämä vaikeus on vain kestänyt niin kauan aikaa että en aina jaksa ajatella tätä tietyksi vaikeaksi ajanjaksoksi. Pelkään että tämä on lopullista.
En ole saanut huomiota vaan olen miehelleni yhtä itsestäänselvä ja ei-kiinnostava ollut kuin kulahtanut sohva, ei sillekään sanota että on sulla sievät.. tyynyt
En siis ole saanut kokea olevani merkityksellinen tai kuulla kauniita sanoja. Silmissä ei ole asunut kiinnostus, ihailu tai himo minua kohtaan enää vuosiin kuin ehkä hetkittäin,
h a r v o i n.
Olen huomannut, että minulla on suuri tarve sellaiselle, voida tuntea olevani miehen silmissä viehättävä. Sen vuoksi olen huolestuneisuudella pannut merkille, minkälainen tunnemyrsky sisälläni kävi kun vast´ikään eräs työstä tuttu mies ilmaisi ihastuneensa minuun. Mutta kun aikaisemmin nämä ihastumiset olen kuitannut yksinkertaisesti. Ajatus on ollut että no, mulla on jo paras mahdollinen mies enkä ole lainkaan kiinnostunut.
Nyt huomasin vast´ikään että tämä ikäiseni fiksu mies, joka puhuu minulle kauniisti ja antaa ymmärtää, että pitää minusta ja on ajatellut minua, on meinannut tulla tiettyyn tilaisuuteen "ihan vain katsomaan sinua", haluaisi tavata, mennä syömään, kahville kahdestaan jne, aiheuttaa itsessäni jotakin muuta. Sitä tunnetta, mitä alkuaikojen ihastumisessa on, sitä suloista hajamielisyyttä ja sisäistä "kuplimista" sydänalassa.
Olen ottanut oman reaktioni vakavasti, se on oire siitä että olen jäänyt paljosta vaille ja pitkään. Ne, jotka tietävät mistä puhun, tietävät että kyse ei ole vain seksistä vaan kaikesta muusta. Ihailusta, katseista, kosketuksesta. En kuitenkaan ole suunnittellut salasuhteeseen ryhtymistä enkä miehen vaihtamista. Mutta näin pitkällä olen ollut tässä omassa ahdistuksessani, että vieraan miehen ihailu on ruvennut päätäni sekoittamaan.
Mitä lie kohtalon ivaa mutta kuten omanikin, tämä ihastunut mies on kolmikymppinen, mielestäni erittäin seksikäs ja komea ja uskon että tämä on jotakin hormonaalista että en voi vastustaa fysiikkaa - suoraan sanoen, kun ajattelen häntä, kostun ... Noloa mutta totta. Kiihotun.
Palatakseni aiheen ytimeen, olen toki yrittänyt keskustella seksittömyydestämme oman mieheni kanssa - nätisti ja ymmärtäen, niin kuin vain taidan, mutta en ole kai osannut löytää oikeita sanoja tai oikeaa tapaa sanoa asioita. Tai aika ei ole ollut oikea. Olen yrittänyt olla puhumatta asiasta, etten painostaisi, mutta ei sekään ole hyvä pidemmän päälle. Asiat kasautuvat.
Nyt kuitenkin, ehkä tämän kirjoittamisen myötä (vaikken hänelle ole näyttänytkään tätä ketjua) jotakin isoa liikahti meidän välillämme. Ehkä löysin lisää ymmärrystä häntä kohtaan, en tiedä. Mutta meillä pitkän ei-seksittömän hellittelyn päälle rakasteltiin toissailtana ja eilisaamuna toisen kerran!
En sano tätä kehuakseni enkä varmasti myöskään repiäkseni kenenkään haavoja enemmän rikki vaan koen, että haluan jakaa nyt tämän hyvänkin, enkä pelkkää valitusta. Oli kuin olisi ollut se entinen mieheni, tuo fantastinen rakastaja, kylässä Kaikki oli juuri niin hyvää, hellää ja molemminpuolista kuin parhaimmillaan. Ja unohdin täysin tämän ihastuneen miehen eikä tarvinnut miettiä häntä vaan olin täysin 100% läsnä ja onnellinen oman kultani syleilyssä.
Miehelle myös tuntui ja tuntuu olevan iso asia, että näin tapahtui. Hän on ilmeisesti aivan kuin minä itsekin hyvin heikoilla oman miehisyytensä kanssa ollut. En tiedä, oliko tämä hellä ja herkkä kohtaaminen nyt yksittäinen asia vai avautuuko tästä jonkunlainen uusi ikkuna meidän elämässämme. Olen kuitenkin tosi onnellinen ja tyytyväinen tällä hetkellä.
Tähän ihastuneeseen mieheen minun täytyy pitää erityistä varovaisuutta yllä. Ajattelin, että kunhan joskus olen hänen kanssaan työympyröissä hetken kahden, niin minun täytyy jotenkin ottaa asia puheeksi. Siinä tilanteessa, kun hän puheli minulle näitä asioita niin hämmennyin, uskon että punastuinkin enkä osannut sanoa oikein mitään järkevää. Olisihan minun heti pitänyt sanoa, että stop tykkänään, olen varattu.
Mutta tämä ei ollut sellainen ihastuja, minkä kuittaisin heti aivan mahdottomana.
En tietysti ota puheeksi että on vastakaikua enkä sitäkään että hän on seksikäs ja minä en saa seksiä kotona (huh mikä ajatus! ) vaan sen että olen imarreltu hänen huomiostaan mutta että meistä ei vaan voi tulla mitään. Että olen tukevasti naimisissa ja aion olla jatkossakin. Täytyy tehdä strategia, etten vahingossa sano ikään kuin liikaa.
Olen muuten miettinyt, lähetänkö nyt avioliiton vaikeampina aikoina tiedostamattani jotakin signaalia että "olen onneton suhteessani" tai pahimmillaan että "miehet, hei, kuka tahansa antakaa seksiä" koska nykyään vientiä riittäisi ja aikaisemmin meni vuosia kun elelin mieheni kanssa eikä kukaan mies ihastunut minuun. Tai jos ihastui niin enpä ole edes huomannut sitä.
Onko teillä haluttomien miesten vaimot/tyttöystävät ollut samanlaista ilmiötä?
Siis, pakko tarkentaa että en käy baarissa, en etsi miehiä vaan nämä ovat töistä tai muuten arkielämässä tutuksi tulleita miehiä, jotka ihastuvat. Olen tavallinen oma itseni, olen kyllä hyvin nauravainen ja puhelias mutta olen sitä kaikkia kohtaan. Pukeudun hyvin vaatimattomasti, en missään nimessä paljastavasti! Enkä erityisen ns. naisellisesti vaan olen hyvin päinvastainen ilmestys kuin johannatukiaistyylin naiset.
Olen ymmärtänyt, että miehet pitäisivät päinvastoin juuri näistä.
Sormukset ovat minulla normaalisti käytössä ja puhun miehestäni aivan avoimesti, kerron elämästämme mitä teimme viikonloppuna yhdessä tms. En puhu meidän suhteen ongelmista lähes kellekään enkä ainakaan kellekään jonka voisivat tuntea - enkä tietääkseni katsele miehiä sillä silmällä.
En ole enkä luule edes olevani mikään kaunotar ja kukaan joka tuntee minut edes pinnallisesti ei usko että olisin kiinnostunutkaan pelkästä panosta, näin uskon. Mistä tämä johtuu? Näkyykö puute oikeasti naamasta? Tai onneton olo omassa suhteessa? Vai olenko minä vain niin vastustamaton (tuskinpa) ja miksi sitten mieheni pystyy vastustamaan minua niin hyvin?
Kuitenkin, haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette antaneet minun jakaa ahdistustani. Se on ollut tärkeä asia minulle, suoranainen henkireikä. En tällä kiittämisellä halua estää tai lopettaa keskustelua aiheesta, olkoon välikiitos
On tärkeää voida kokea, että en ole hullu tai en ole ainakaan täysin hullu vaan että seksuaalinen torjunta ja sekin puute muuten rakastavassa parisuhteessa oikeasti tuntuu näin sanoinkuvaamattoman pahalta pidemmälle. Ja että suhteessa kuitenkin voi olla rakkautta eikä tarvitse heti hakea jotain sukupuolitautia "hätiin", selitykseksi.
Mieheni on masentunut, lievästi mutta pitkäaikaisesti ja on muutaman vuoden kypsyttelyn jälkeen koittanut saada apua. Kuitenkin avun saaminen on ollut erittäin vaikeaa. Sanoisin, että hänet on jätetty heitteille systeemin taholta koska hän ei ole itsetuhoinen eikä pakkohoidon tarpeessa. Nappeja kirjoitettu ja ulos ovesta. Ei keskuteluapua, ei ole resursseja.
Olemme tosiaan olleet pitkään yhdessä ja olen varmasti ns. kiltti ihminen. Haluan ajatella, että kyseessä on vaikea aika, jonka yli päästään yhdessä. Se ei ole muotia tänä päivänä, mutta olen tällä tavalla vanhanaikainen ihminen. Välillä tuntui, että ahdistus kerrassaan lyö laineet yli ja koko suhde hukkuu, mutta nyt taas jaksan ajatella tulevaisuuteen myönteisesti.
Haluan olla hyvä ja uskollinen vaimo hänelle, samanlainen elämän tuki ja turva kuin hän on minulle. Olen kyllä saanut erittäin hellää ja hoivaavaa tukea mieheltäni jos itse olen ollut heikoilla hetkittäin. En voi "palkita" häntä kaikista näistä vuosista jättämällä hänet nyt kun hänellä on vaikeinta. Tämä vaikeus on vain kestänyt niin kauan aikaa että en aina jaksa ajatella tätä tietyksi vaikeaksi ajanjaksoksi. Pelkään että tämä on lopullista.
En ole saanut huomiota vaan olen miehelleni yhtä itsestäänselvä ja ei-kiinnostava ollut kuin kulahtanut sohva, ei sillekään sanota että on sulla sievät.. tyynyt
En siis ole saanut kokea olevani merkityksellinen tai kuulla kauniita sanoja. Silmissä ei ole asunut kiinnostus, ihailu tai himo minua kohtaan enää vuosiin kuin ehkä hetkittäin, h a r v o i n.
Olen huomannut, että minulla on suuri tarve sellaiselle, voida tuntea olevani miehen silmissä viehättävä. Sen vuoksi olen huolestuneisuudella pannut merkille, minkälainen tunnemyrsky sisälläni kävi kun vast´ikään eräs työstä tuttu mies ilmaisi ihastuneensa minuun. Mutta kun aikaisemmin nämä ihastumiset olen kuitannut yksinkertaisesti. Ajatus on ollut että no, mulla on jo paras mahdollinen mies enkä ole lainkaan kiinnostunut.
Nyt huomasin vast´ikään että tämä ikäiseni fiksu mies, joka puhuu minulle kauniisti ja antaa ymmärtää, että pitää minusta ja on ajatellut minua, on meinannut tulla tiettyyn tilaisuuteen "ihan vain katsomaan sinua", haluaisi tavata, mennä syömään, kahville kahdestaan jne, aiheuttaa itsessäni jotakin muuta. Sitä tunnetta, mitä alkuaikojen ihastumisessa on, sitä suloista hajamielisyyttä ja sisäistä "kuplimista" sydänalassa.
Olen ottanut oman reaktioni vakavasti, se on oire siitä että olen jäänyt paljosta vaille ja pitkään. Ne, jotka tietävät mistä puhun, tietävät että kyse ei ole vain seksistä vaan kaikesta muusta. Ihailusta, katseista, kosketuksesta. En kuitenkaan ole suunnittellut salasuhteeseen ryhtymistä enkä miehen vaihtamista. Mutta näin pitkällä olen ollut tässä omassa ahdistuksessani, että vieraan miehen ihailu on ruvennut päätäni sekoittamaan.
Mitä lie kohtalon ivaa mutta kuten omanikin, tämä ihastunut mies on kolmikymppinen, mielestäni erittäin seksikäs ja komea ja uskon että tämä on jotakin hormonaalista että en voi vastustaa fysiikkaa - suoraan sanoen, kun ajattelen häntä, kostun ... Noloa mutta totta. Kiihotun.
Palatakseni aiheen ytimeen, olen toki yrittänyt keskustella seksittömyydestämme oman mieheni kanssa - nätisti ja ymmärtäen, niin kuin vain taidan, mutta en ole kai osannut löytää oikeita sanoja tai oikeaa tapaa sanoa asioita. Tai aika ei ole ollut oikea. Olen yrittänyt olla puhumatta asiasta, etten painostaisi, mutta ei sekään ole hyvä pidemmän päälle. Asiat kasautuvat.
Nyt kuitenkin, ehkä tämän kirjoittamisen myötä (vaikken hänelle ole näyttänytkään tätä ketjua) jotakin isoa liikahti meidän välillämme. Ehkä löysin lisää ymmärrystä häntä kohtaan, en tiedä. Mutta meillä pitkän ei-seksittömän hellittelyn päälle rakasteltiin toissailtana ja eilisaamuna toisen kerran!
En sano tätä kehuakseni enkä varmasti myöskään repiäkseni kenenkään haavoja enemmän rikki vaan koen, että haluan jakaa nyt tämän hyvänkin, enkä pelkkää valitusta. Oli kuin olisi ollut se entinen mieheni, tuo fantastinen rakastaja, kylässä
Kaikki oli juuri niin hyvää, hellää ja molemminpuolista kuin parhaimmillaan. Ja unohdin täysin tämän ihastuneen miehen eikä tarvinnut miettiä häntä vaan olin täysin 100% läsnä ja onnellinen oman kultani syleilyssä.Miehelle myös tuntui ja tuntuu olevan iso asia, että näin tapahtui. Hän on ilmeisesti aivan kuin minä itsekin hyvin heikoilla oman miehisyytensä kanssa ollut. En tiedä, oliko tämä hellä ja herkkä kohtaaminen nyt yksittäinen asia vai avautuuko tästä jonkunlainen uusi ikkuna meidän elämässämme. Olen kuitenkin tosi onnellinen ja tyytyväinen tällä hetkellä.
Tähän ihastuneeseen mieheen minun täytyy pitää erityistä varovaisuutta yllä. Ajattelin, että kunhan joskus olen hänen kanssaan työympyröissä hetken kahden, niin minun täytyy jotenkin ottaa asia puheeksi. Siinä tilanteessa, kun hän puheli minulle näitä asioita niin hämmennyin, uskon että punastuinkin enkä osannut sanoa oikein mitään järkevää. Olisihan minun heti pitänyt sanoa, että stop tykkänään, olen varattu.
Mutta tämä ei ollut sellainen ihastuja, minkä kuittaisin heti aivan mahdottomana.
En tietysti ota puheeksi että on vastakaikua enkä sitäkään että hän on seksikäs ja minä en saa seksiä kotona (huh mikä ajatus!
) vaan sen että olen imarreltu hänen huomiostaan mutta että meistä ei vaan voi tulla mitään. Että olen tukevasti naimisissa ja aion olla jatkossakin. Täytyy tehdä strategia, etten vahingossa sano ikään kuin liikaa. Olen muuten miettinyt, lähetänkö nyt avioliiton vaikeampina aikoina tiedostamattani jotakin signaalia että "olen onneton suhteessani" tai pahimmillaan että "miehet, hei, kuka tahansa antakaa seksiä" koska nykyään vientiä riittäisi ja aikaisemmin meni vuosia kun elelin mieheni kanssa eikä kukaan mies ihastunut minuun. Tai jos ihastui niin enpä ole edes huomannut sitä.
Onko teillä haluttomien miesten vaimot/tyttöystävät ollut samanlaista ilmiötä?
Siis, pakko tarkentaa että en käy baarissa, en etsi miehiä vaan nämä ovat töistä tai muuten arkielämässä tutuksi tulleita miehiä, jotka ihastuvat. Olen tavallinen oma itseni, olen kyllä hyvin nauravainen ja puhelias mutta olen sitä kaikkia kohtaan. Pukeudun hyvin vaatimattomasti, en missään nimessä paljastavasti! Enkä erityisen ns. naisellisesti vaan olen hyvin päinvastainen ilmestys kuin johannatukiaistyylin naiset.
Olen ymmärtänyt, että miehet pitäisivät päinvastoin juuri näistä.
Sormukset ovat minulla normaalisti käytössä ja puhun miehestäni aivan avoimesti, kerron elämästämme mitä teimme viikonloppuna yhdessä tms. En puhu meidän suhteen ongelmista lähes kellekään enkä ainakaan kellekään jonka voisivat tuntea - enkä tietääkseni katsele miehiä sillä silmällä.
En ole enkä luule edes olevani mikään kaunotar ja kukaan joka tuntee minut edes pinnallisesti ei usko että olisin kiinnostunutkaan pelkästä panosta, näin uskon. Mistä tämä johtuu? Näkyykö puute oikeasti naamasta? Tai onneton olo omassa suhteessa? Vai olenko minä vain niin vastustamaton (tuskinpa) ja miksi sitten mieheni pystyy vastustamaan minua niin hyvin?
Kuitenkin, haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette antaneet minun jakaa ahdistustani. Se on ollut tärkeä asia minulle, suoranainen henkireikä. En tällä kiittämisellä halua estää tai lopettaa keskustelua aiheesta, olkoon välikiitos
Missä on naisten solidaarisuus? Ei sitä taida olla. Olen kyllä henkilökohtaisesti mieluummin vaikka sitten saamaton mutta empaattinen kuin kylmä kiusaaja, joka sattui yhteen halukkaan miehen kanssa.