Olen miettinyt pidempään, mikä minulla on. Olen jatkuvasti huonolla tuulella, kireä ja kiukkuinen. Eilen kun minut jälleen kerran torjuttiin, joku lamppu syttyi: Olen puutteessa! Tästä asiasta vitsaillaan mielellään mutta tämähän on totta
Olen avioliitossa, kolmikymppinen varmaan ihan keskimääräisen näköinen nainen, en ylikaunis enkä suohirviö - enkä minä saa seksiä lähes koskaan. Olen laihduttanut ja käynyt useammin kampaajalla, ei mitään apua. Olen jo epätoivoissani miettinyt mielialalääkkeidenkin hakemista lääkäriltä tähän ärtyisyyteen ja alakuloon, mutta onneksi en mennyt. Enhän minä ole lainkaan masentunut vaan pidän elämästäni, teen tulevaisuudensuunnitelmia jne. Mutta olen oikeasti vain niin puutteessa että luulin jo aikani, että olen oikeasti "tullut hulluksi", siis masentunut tai jotain...
Miehet, tiedoksi että seksin kieltäminen tuntuu naisesta pidemmän päälle suunnilleen kidutukselta
Olisi niin paljon helpompi elää ilman seksiä, jos ei olisi kiusauksia tuon miehen muodossa joka päivä. En eniten edes halua sitä seksiä sinänsä vaan kaikkea muutakin, haluaisin että hän tulisi ja pitäisi aivan spontaanisti vapaapäivänä sylissä vaikka tunnin, silittelisi ja sanoisi että "OK, en halua nykyään seksiä mutta rakastan kuitenkin ja olet rakas ja kaunis" - tai muuta vastaavaa. En tajua, miksi mieheni ei voi tehdä edes tätä minulle. Siihen ei tarvisi paljon. OK, jos ei halua niin ei halua mutta miksi ei edes hellyyttä? Minusta tuntuu, että hän ei edes halua haluta ja se tässä on erityisen loukkaavaa.
Meillä on seksiä varmaan maksimissaan kerran kuussa, luulisin että totuus on lähempänä yhtä kertaa kahdessa kuussa. Tällä hetkellä tuntuu että varmaan ei ole enää tulevaisuudessa sitäkään. Tänä vuonna on ollut seksiä kerran, silloinkin juuri niin että mies tuli suihkusta ja ilmoitti että no nyt mun tekisi mieli ja oikeasti vedin heti kirjaimellisesti housut alas että kiva, OK, onnistuu
Mutta hän oli aiemmin mies, joka rakastellessaan otti minut huomioon. Nyt se oli vain se oma tyydytys mielessä ja sen jälkeen ei mitään!
Silloin tällöin tarjoudun mielelläni antamaan suuseksiä hänelle, koska pidän siitäkin ja ajattelen että jollain lailla miehen seksuaalisuutta se voisi piristää tai pitää yllä mutta ainakin puolessa tapauksista hän torjuu senkin. Tiedän, että olen siinä aivan hyvä, ja hän on siitä aiemmin pitänyt, samoin muut miehet - suuseksistä ja muutenkin, seksistä kanssani
Mutta kas kummaa, vahingossakaan ei tapahdu niin, että mies tarjoutuisi seksiin tai antamaan minulle suuseksiä (mistä on ennen pitänyt) vain siksi että minä voisin haluta. Jotenkin se ei vain koske häntä, että voisi edes yrittää.
Ostinpa viikonlopuksi (kun meillä oli vuosipäivä) uudet seksikkäät alusvaatteetkin ja ikään kuin puolihuolimattomasti ja ohimennen annoin hänen nähdä itseni niissä jo päivällä. Hän sanoi että "ohhoh, sinähän olet seksikkäänä", (sanat joita en ollut kuullut vuosiin tätä ennen) johon hymyilin ilahtuneesti ja odotin tietysti illalta suuria - mutta siihen se jäikin. Yritin puhua asiasta nukkumaan mennessä mutta se meni plörinäksi.
En minäkään aina jaksa olla se loputtomiin rakastava ja ymmärtävä vaimo! Olen nuori terve ihminen ja kaipaan joskus - tai oikeastaan kiitos tämän saamattomuuteni jo melkein koko ajan - suoraan sanottuna munaa ja kylläpä se v-tuttaa että en taaskaan saanut. Yleensä tietysti jaksan ymmärtää ja joustaa mutta nyt kuukausien pettymys ja puute iski taas tajuntaan joten sanoin melko suoraan mitä asiasta ajattelen ja se ei tietysti ollut miehestäkään mukavaa. Muutenkin puhuminen on hänelle suorastaan ylivoimaista kun mennään ns. vaikeisiin asioihin.
Meillä on toki hellyyttä silloin kun minä tungen itseni lähelle. Meillä on niin paljon rakkautta, tästä purkauksestani huolimatta myös paljon keskinäistä kunnioitusta eikä lainkaan yllättäviä menoja tai muita uskottomuuden merkkejä että toisesta naisesta ei varmaankaan ole kyse. En edes tiedä, missä välissä hän käytännössä suhdetta ylläpitäisi. En kyllä usko millään hänen olevan homoseksuaalikaan. Kyse on miehestä jonka tunnen tosi hyvin ja erittäin pitkältä ajalta. Ei ole eikä perheensä lainkaan homofoobinen tms eli ei ole kyse siitä että ei voisi myöntää olevansa homo jos olisi.
Masennus hänellä on, uskon että ollut jo vuosia, mutta hän ei vielä(kään) syö mielialalääkkeitä. Masentumiseen on luonnollinen syy, jota en tässä halua jakaa. En kuitenkaan ole aivan varma, onko hän oikeasti edes masentunut. Hän on erilainen kuin tuntemani masentuneet ihmiset ja työni kautta tunnen heitä paljon. Nimittäin jaksaa kyllä käydä töissä ja harrastaa mukavia asioita - paitsi seksiä. Siksi tämä masennus-selitys tuntuu niin ristiriitaiselta. Virtaa riittää kaikkeen, mitä haluaa tehdä. Sitten kun tulee esim. kotihommista kyse, niin hän jämähtää nettiin tai telkkarin ääreen kun on taas kauhean masentunut ja voimaton olo. Mikään määrä minun tekemiäni kotitöitä, tiskiä tai pyykkiä ei siis miehen haluttomuuteen vaikuta kuten miehiä neuvotaan.
Valitsin tämän miehen, enkä kadu, koska hän on upea ja täydellinen mies minulle - aikanaan halusi myös seksiä usein. Ja villiä, estotonta ja spontaania sellaista, hän ei ole mikään uskonnollisen kodin estynyt kasvatti. Nyt en tiedä, miten jaksan haudata haaveet seksistä ja elää tällaista vain ystävyyttä -"suhdetta" rakkaan ja mielestäni myös syötävän komean mieheni kanssa, jota koko kroppani kuollakseni - ja useimmiten turhaan - haluaa. En tee enää aloitteita koska en jaksa pettyä. Eilinen oli viimeinen kerta sillä saralla, uskoisin.
Luulen, että tässä käy niin että kuolen hitaasti sisäisesti. Tai olen jo kuollut ja kuolemassa mutta ehkä vielä on vähän "minuakin" jäljellä. Tajuan vain että olen jo niin paljon näiden vuosien aikana muuttunut siitä, mitä joskus olin. Minusta on tullut negatiivinen ihminen, sukupuoleton olento. En jaksa enää meikatakaan kun ajattelen, että näytän niin rumalta että mikään määrä meikkiä ei pelasta.
En todellakaan halua toista miestä enkä edes kykenisi pettämään, kaksoiselämään mutta juuri nyt tuntuu, että en varmaan loppuelämää kykene elämään näinkään. On inhottavaa tuntea jatkuvasti syyllisyyttä jostakin minkä pitäisi olla aivan normaalia - siitä, että haluaa omaa miestään. Mutta en minä mennyt naimisiin aikanaan elääkseni täysin tai OK, lähes, ilman seksiä.
Toivoisin että muiden haluttomien miesten vaimot/tyttöystävät kommentoisivat, onko toivoa, onko jollain joskus tilanne muuttunut paremmaksi - ja mitä nyt tästä muuten tulee mieleenne?
En tietysti estä miehiäkään kommentoimasta. Mutta toivoisin että tulisi muitakin ajatuksia kuin se että "sillä on varmasti toinen". Joskus ajattelen jopa että olisikin niin tässä olisi jotakin toivoa...
