[QUOTE="vieras";24834333]
Mies itkee, lupaa kuut ja tähdet, pitää hyvänä. Ei halua menettää. Mitä kauniimmin hän puhuu, mitä enemmän kyyneleitä vuodattaa, sitä enemmän mun sydämeen sattuu.
Tosiasia kuitenkin on ettei miehen tunteet, kamalaa kyllä, liikauta minua sillä tavalla miten ne liikauttaisi jos rakastaisin itse. Minulla vaan kasvaa koko ajan säälin tunne miestä kohtaan muttei rakkaus.
Pelkään etten saa itseäni irti tästä siksi etten halua miestä satuttaa. Että jään tähän vaan ettei mies hajoa.
Ei hän paha ole. Ja on ymmärtänyt tässä omatkin virheensä kun ollaan erosta puhuttu. En vaan rakasta häntä, en ollenkaan. Hän on minulle lähinnä kaveri, lasten isä. Tiedän ettei elämä yhtä rakkauden huumaa ole mutta kun sitä rakkautta ei ole ollenkaan. Tahtoisin elää yksin. Lasten kanssa. En tiedä mitä teen.
Kenelläkään kokemuksia?[/QUOTE]
Minä tiedän täsmälleen miltä susta tuntuu. Olen itse miettinyt samaa asiaa... En tiedä olenko koskaan rakastanut miestäni sillä tavalla kuin aviomiestä tulisi rakastaa. Välitän hänestä erittäin paljon ja toivon hänelle vain hyvää. Mutta nyt jo vuosia tällaisessa suhteessa eläneenä olen alkanut ajatella, että ehkä haluaisin itsekin joskus kokea rakkautta. En tiedä kuinka moni kommentoija ymmärtää, että kyse ei ole vain kipinän hiipumisesta. Jos sitä ei ole ollutkaan ei se voi tulla "takaisin" millään terapialla tai yrittämisellä. Minä olen jo kokeillut kaiken. Nyt tilanteeni on kuitenkin sellainen, että en voi muista syistä erota, mutta en tiedä miten pystyn tekemään sen, miten voi särkeä mieheni sydämen kun toisaalta rakastan ja arvostan häntä ihmisenä suuresti? Mutta oma mielenterveyteni on jo järkkynyt tämän vuoksi niin, että sairastuin, joten tiedän, että jotain pitää tehdä.
eihän sillä päivällä ole kauheasti tekemistä miehen ja rakkauden kanssa, vaan ovat sellaiset julkiset prinsessa-prinssijuhlat, paljon hässäkkää ja vieraita, pitää muistaa sitä ja tätä, ei siinä ehdi kauheasti rakkautta ja onnea ajattelemaankaan 
