Uskomatonta! Luin Venus kirjoituksesi ja tuntui kuin olisin itse kirjoittanut jutun. En voinut muuta kuin yllättyä. Olen, tai oikeastaan kai olin, täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä. Tosin olemme molemmat poikaystäväni kanssa pian 33. Heräsin samalla tavalla kuin sinäkin tunteeseen, että haluan joskus perheen, en tosin vielä, nyt en ole valmis.
Suhteemme on kestänyt pian kaksi vuotta, josta vuosi kohta asuttu yhdessä. Poikaystäväni ajatteli ihan samoin kuin sinunkin miehesi. Hän ei tiennyt haluaako koskaan lapsia, ei ollut edes ajatellut asiaa, hän mietti tulevaisuutta korkeintaan pari viikkoa eteenpäin.
Lopulta mulla loppui kärsivällisyys ja kolme viikkoa sitten ilmoitin, että nyt on sitten miettimisen paikka. Kerroin mitä itse tulevaisuudessa haluan ja ilmoitin, että koska hän ei halua samaa, ei pysty kertomaan rakastavansa mua eikä muutenkaan puhumaan tunteistaan tarpeeksi, en näe oikein vaihtoehtoja. Missään vaiheessa en pyytänyt mitään, vaatinut mitään tai kiristänyt. Totesin vain, että meidän tulevaisuuden suunnitelmat ovat niin erilaiset, etten nää mitään järkeä jatkaa yhdessä oloa enää paljon pitempään. Kerroin mitä tunnen häntä kohtaan ja tein selväksi, että kyse ei ole tunteiden puuttumisesta. Kaksi viikkoa oltiin aika hiljaisuuden vallitessa, välillä keskusteltiin asiasta, mutta miehen mieli ei muuttunut mihinkään. Lopulta lähdin kotoa viikoksi pois, en ottanut yhteyttä eikä puhuttu. Hän sai olla tyhjässä kämpässä aivan yksin ajatustensa kanssa ja miettiä sitäkö hän haluaa.
Viime sunnuntaina tulin takaisin kotiin muutaman puhelinkeskustelun jälkeen, olin jo keskiviikkona käynyt katsomassa itselleni asuntoa ja olin valmis muuttamaan pois. Kaikki suunnitelmat oli valmiina. Ainoa mikä esti oli tunteet... En olisi halunnut lopettaa suhdetta ja jotenkin halusin uskoa loppuun asti, että kaikki järjestyy.
Monen tunnin keskustelun jälkeen selvisi, että poikaystäväni ei vaan luota omiin ratkaisuihinsa, on varma, että tekee virheen ja satuttaa mua. Oli sitä mieltä, että ellei päätä mitään, ei satutakaan. Kysyin, että onko hän sitten valmis luopumaan tästä kaikesta vaan sen takia. Kuka siinä tapauksessa voittaa??
Pitkien keskustelujen jälkeen sovimme, että otamme molemmat riskin. Yritämme tosissamme ja pyrimme siihen, että menemme parin kolmen vuoden päästä naimisiin, hankimme yhteisen asunnon (nyt kummallakin omat, mun asunto vuokralla), alamme yrittämään lasta ja pyrimme siihen, että meistä tulee perhe.
Katsotaan nyt. Aika vaikea toisaalta kuvitella, että saimme kaiken sovittua. Aika näyttää... Fiilis on mahtava! Jotenkin tuntuu, että tästä tää kaikki voi lähteä. Ehkä. Nyt on vaan luotettava, panostettava ja otettava riski.
Poikaystäväni totesi, että tietää mitä mä sille merkitsen eikä halua menettää mua. Ehkä se viikko yksin auttoi ymmärtämään mistä tässä kaikessa on kyse. Olin tosiaan jo valmis antamaan periksi ja muuttamaan pois, tiistaina ilmoitin välittäjälle, että en ota asuntoa.
Kävimme muuten yhteen muuttamisestakin saman keskustelun aikanaan. Silloinkin totesin, että aina voi muuttaa pois, aina voi perua ratkaisunsa, mä tiedän mitä mä haluan ja olen valmis ottamaan sen riskin, että suhde ei toimi. Eihän koskaan voi tietää!! Miten kukaan voisi olla täysin varma tai luvata jotain?
Elämä on riskin ottamista. Neuvoisin sinuakin pistämään lopun harkinnalle sitten, kun olet itse valmis heittämään hanskat tiskiin, mikäli se sen vaatii. Jos mies ei siinäkään vaiheessa tajua, hän ei ole sun arvoinen. Kyllä se joku päivä ymmärtää mitä menetti ja ellei ymmärrä, hyvä että pääsit siitä eroon.
Olen nyt itse huomannut, että kun ovi sulkeutuu avautuu ikkuna. Sanotaan myös, että kun lähdet, lähde nopeasti, mutta jätä ovi auki...
