Kummasta selviää helpommin? Puolison vai vanhemman kuolemasta?

[mulish]

Puolison kuolemasta en selviäisi, vanhempien kyllä.

Peesaan. Toisen vanhemmista jo menettäny.

 

[kierto]

No, vanhempien tottakai. Sehän luonnollista kiertokulkua, että vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan. Puolison kuolemankin varmaan kestäisi sitten vanhoilla päivillä, sitä osaisi kuitenkin odottaa... Mutta oman lapsen kuolema olisi kyllä todella kova paikka, enkä tiedä, miten sellaisesta voisin selvitä.

 

[Katriina]

Kyllä aivan varmasti selviäisin helpommin vanhempieni kuolemasta.

 

[chrissy]

mulla on erittäin läheiset välit vanhempieni kanssa ja olen aina ollut ns. isän tyttö. Jos isä tai äiti kuolis se olis mulle paha, erittäin paha paikka.. puolison kuolema olis kans paha paikka mutta jos erittäin karkeasti ajattelee niin ainahan on mahdollisuus rakkauteen ja uuteen onneen, mutta sulla on kuitenkin vain yksi äiti ja yksi isä.

tai siis mulla on ainakin. Onhan toki äiti- ja isäpuolia jotka voivat olla parempia vanhempia kuin biot konsanaan... älkää nyt kivittäkö mut jos joku tajus mitä mä ajan takaa.

 

[Ninniliina]

No jollain lailla tuntuis "luonnollisemmalta" että vanhemmat lähtisivät ensin, jo näin iänkin puolesta.

 

[chrissy]

no juu tää ikähomma...

mun isä on 49v ja äiti täytti just 50v.. itse olen 28v. Onhan esim. mun ikäisillä naisilla 20v vanhempia puolisoita..

eri asia on kun aletaan olemaan jo yli eläkeiäin.. silloinhan se on jo lähimain odotettavissa.. en tarkoita lähimain-sanalla muutamien vuosien sisällä.

 

[kaalimaan vartija]

Elämän normaali kiertokulku on se että lapset hautaavat vanhempansa, niin sen tavallaan kuuluu mennä, vaikka en voi edes kuvitella tilannetta että menettäisin jomman kumman äärettömän rakkaista ja läheisistä vanhemmistani.
Mutta puolison kuolema.... Olen sitä paljon pohtinut kun ystävämme kuoli viime kesänä jättäen jälkeensä vaimon ja lapset. Jos mieheni kuolisi, ainoa syy jaksaa olisivat lapset. Menettäisin siinä sielunkumppanin, parhaan ystävän, lapsieni isän, rakastajan ja elämänkumppanin. Se olisi hirvittävä tilanne. Juuri toissa iltana tästä miehen kanssa puhuttiin. En tiedä mitä tekisin jos en enää voisi puhua mieheni kanssa tai koskettaa häntä.
Kyllä puolison kuolema olisi paljon pahempaa. Vanhempien kuolemassa mieheni olisi suuri tukeni, mutta kuka kanssani menisi nukkumaan ja pystyisi tunteitani täysin ymmärtämään puolisoni kuollessa?

Veit sanat suustani.. Juuri näin ajattelen.

Oman vanhemman menettäminen lapsena on toki varmasti traumaattista ja siitä selviäminen on sitten ihan toinen juttu.

 

[Meillä]

Ollaan oltu 18v. yhdessä, olin 17v. kun tavattiin. Sanon siis puolison.

 

[nakkitiainen]

"Yleisesti näidenkin vertailu on kyllä typerää."

Komppaan tätä. Lapsi tai nuori voi menettää vanhempansa hyvin nuorena, jolloin on heihin todella voimakkaasti sidoksissa. Kuten toki voi olla vanhempi ihminenkin, jollekinhan oma vanhempi on myös hyvä ystävä.

Juuri viisikymppisen vanhemman menettäminen, jonka eläkepäivien piti olla vielä edessä ja parikymmentä vuotta elinaikaa jäljellä, oli itselleni aivan hemmetin kova paikka. Olisi ollut helpompi suhtautua jos hän olisi ollut oikeasti vanha eikä elämää ja suunnitelmia täynnä. Saisi olla melkoisen pitkä historia puolison kanssa, että yhtä tiukille ottaisi. Ei ainakaan nykyisen kanssa ottaisi. Oma ajatusmaailmani menee vähän niin, että kumppanin saa aina uuden vaikka entistä se ei korvaa, vanhempia ei ja heidän kuoltuaan elämässä lähtee aivan uusi lehti käyntiin.

 

[.......]

Puolisoja saa uusia, vanhempia ei...

 

[Mummeliisa]

Musta tuntuu et puolison ...

Minä taas veikkaisin toisin päin.
Mutta sehän kiinni kovin monista tekijöistä...

 

["vieras"]

vanhempieni, ainakin minä. mutta meidän välit nyt on mitä on, niin siksi ehkä näin.

 

[ruutiukko]

Mulla on isä jo siirtynyt tuonilmaisiin ja siitä olen ihan hyvin selvinnyt, kai se on jotenkin luonnon mukaista että pojat hautaavat isänsä.

Puolison kuoleman uskoisin olevan kovempi pala.

 

[Mummeliisa]

Puolisoja saa uusia, vanhempia ei...

Se on totta, että aikanaan leski voi hyvinkin kohdata uuden ihmisen.
Uusi puoliso ei kuitenkaan ole menetettyä "korvaava" vaan ihan oma tarinansa...
Menetys on siitä huolimatta lopullinen ja suru ja kaipuu saattaa hyvinkin olla loppuelämän mittainen.

Vanhemman menetys taas, niin surullista ja lannistavaa kuin voi ollakin, on jotenkin "luonnollisempaa". Sukupolvien ketjussa on "tarkoitus" että edellinen sukupolvi lähtee ennen seuraavaa...

 

[ttppii]

Jos puolison kuolemasta selviäminen on helpompaa kuin vanhemman, niin jo on jotakin pahasti kieroontunutta ihmissuhteissa. Johonkin suuntaan, tai molempiin.

 

[Sarjavamma]

Mulle olis puolison kuolema pahempi kun jos jompikumpi vanhemmista kuolee. Mä jaan elämäni puolisoni kanssa, ja kestäis aika kauan päästä takas jaloilleen, jos mies kuolis.

 

[.........]

Mutta selviättehän te ihmiset eroistakin? Ei se puoliso ole useimmille mikään ikuinen sielunkumppani, vaikka hetkellisesti siltä tuntuisikin.

Suru olisi valtava jos puolisoni menettäisin, totta kai. Mutta tuntuu oudolta ajatella (kuten monet näköjään) että vanhempien kuolema on paaaaaaljon helpompi pala. Vanhemmat ovat olleet elämässäni AINA. Lapsuudesta asti. Ja ovat vieläpä aina olleet hyvät, rakkaat ja rakastavat vanhemmat. Tunneside puolisoon on vahva mutta ei se ole kuin hyvin harvoissa tapauksissa yhtä kestävä.

Puhutaan asiasta sitten kun olette olleet puolisoidenne kanssa "läpi harmaan kivenkin", 30 vuotta ja enemmän...

 

["minä"]

Äitini kuoli, kun olin 12-vuotias. Siitä on nyt yli 20 vuotta. Äitini kuolema on jo niin kaukainen asia, että se tuntuu melkein luonnolliselta, vaikka silloin aikanaan oli tietenkin tosi kamala juttu. Tällä hetkellä tuntuisi aivan musertavalta ajatella, miten selviäisin, jos mieheni kuolisi. Jos taas isäni kuolisi nyt, niin se olisi tosi surullista, mutta ei sitä voisi silti miehen kuolemaan verrata, koska luonnollisempaa yli 65-vuotiaan on kuolla kuin 35-vuotiaan.

 

["noh"]

Minun kohdalla pakko sanoa että "helpompaa" olisi vanehmman menetys.
Mieheni menetys olisi kuin menettäisi puolet itsestäni ja sydämestäni, mutta kyllä se olisi saatananmoinen tuska vanhemman menettäminen, en yhtään voi sanoa että olisi mitenkään päin helppoa!

 

[fanta]

Mutta selviättehän te ihmiset eroistakin? Ei se puoliso ole useimmille mikään ikuinen sielunkumppani, vaikka hetkellisesti siltä tuntuisikin.

Suru olisi valtava jos puolisoni menettäisin, totta kai. Mutta tuntuu oudolta ajatella (kuten monet näköjään) että vanhempien kuolema on paaaaaaljon helpompi pala. Vanhemmat ovat olleet elämässäni AINA. Lapsuudesta asti. Ja ovat vieläpä aina olleet hyvät, rakkaat ja rakastavat vanhemmat. Tunneside puolisoon on vahva mutta ei se ole kuin hyvin harvoissa tapauksissa yhtä kestävä.

Puhutaan asiasta sitten kun olette olleet puolisoidenne kanssa "läpi harmaan kivenkin", 30 vuotta ja enemmän...

Mutta eihän jokaisella ole ollut niin?

 

[Leski]

Minulla ei ole enää vanhempia eikä miestä. Kuolema on korjannut kaikki.

Eikä ole mitään epäilystä asiasta, puolison kuolemasta en toivu koskaan. Vanhempien kyllä.

 

[Leski]

Mutta selviättehän te ihmiset eroistakin? Ei se puoliso ole useimmille mikään ikuinen sielunkumppani, vaikka hetkellisesti siltä tuntuisikin.

Suru olisi valtava jos puolisoni menettäisin, totta kai. Mutta tuntuu oudolta ajatella (kuten monet näköjään) että vanhempien kuolema on paaaaaaljon helpompi pala. Vanhemmat ovat olleet elämässäni AINA. Lapsuudesta asti. Ja ovat vieläpä aina olleet hyvät, rakkaat ja rakastavat vanhemmat. Tunneside puolisoon on vahva mutta ei se ole kuin hyvin harvoissa tapauksissa yhtä kestävä.

Puhutaan asiasta sitten kun olette olleet puolisoidenne kanssa "läpi harmaan kivenkin", 30 vuotta ja enemmän...

Et kai vertaa kuolemaa ja eroa??? Huomaa että et ole niitä molempia kokenut. Minä olen.

 

[..........]

Et kai vertaa kuolemaa ja eroa??? Huomaa että et ole niitä molempia kokenut. Minä olen.

En tietenkään vertaa. Totta kai kuolema on traumaattisempi kokemus, ja samalla kultaa muistot kun ei ole ollut mahdollisuutta pikkuhiljaa lakata rakastamasta puolisoa.

Mutta menetys se on jokainen menetys, ja kun erosta pääsee yli, useimmille ex on melkein kuin ei koskaan olisi ollutkaan elämässä. Mikä kyllä minusta osoittaa, että AINAKAAN USEIMMILLE tunneside puolisoon ei ole samalla tavalla kestävä kuin tunneside vanhempiin.

 

[.............]

Mutta eihän jokaisella ole ollut niin?

No juu, ei ole. Mutta jos on huonot, etäiset vanhemmat ja hyvä, rakastava puoliso, niin sittenhän kysymyksessä ei ole mitään järkeä. Sama kuin kysyisi, "kummasta selviää helpommin, puolison kuolemasta vai sen Mustosen Penan, joka asuu saman kadun varrella".

 

[Metsäpeikko]

Vanhempien kuolemasta selviytyisin ihan tuosta vaan. Puolison kuolemasta...en tiedä mitä tekisin...eli en varmaan selviytyisi.

M40+