V
?
,,,,,,,
Vieras
Täytyy kyllä sanoa, että aika turhaan hehkutetaan rakkautta omiin lapsiin, jos se on noin yksipuolista. Vanhemman rakkaus lapseen on vahvempi kuin mikään muu, mutta lapsen rakkaus vanhempaan sysätään sivuun heti kun kuvioihin tulee ihqu uusi mies tai nainen jonka ihqu rakkaus on niin superhyperikuista, ettei sille vedä mikään vertoja?!
Ei hemmetti. Kai minä olen sitten outo, kun en ole koskaan päässyt kunnolla yli "edes" isoisäni kuolemasta, vaikka elämä jatkuukin. Ja vaikka miestäni rakastankin valtavasti.
Ei hemmetti. Kai minä olen sitten outo, kun en ole koskaan päässyt kunnolla yli "edes" isoisäni kuolemasta, vaikka elämä jatkuukin. Ja vaikka miestäni rakastankin valtavasti.
J
"jjj"
Vieras
Luulen että puolisoni kuolema olisi lapsenkin kuolemaa pahempi pala, ai miksikö? Koska jos lapseni kuolisi, mikä olisi sanoinkuvaamattoman kauheaa, minulla olisi edes joku jonka kanssa käydä se läpi, jos taas mieheni kuolisi minulla ei olisi ketään. Joutuisin kestämään lisäksi lapseni tuskan.
Yhtä kauheita asioita, mutta toisessa minulla olisi joku tuki.
Yhtä kauheita asioita, mutta toisessa minulla olisi joku tuki.
N
njköjn
Vieras
Ihan ihqusti vaan että tähän osaavat mielestäni vastata vaan ne jotka ovat kokeneet molemmat. Ei tarvitsisi käyttää mitään -isi muotoisia arvailuja.
D
dfdf
Vieras
Minä luulen, että äidin kuolema on minulle henkisesti kovempi paikka, koska hän on paras ystäväni, tukee ja kuuntelee murheitani aina. Mieheni ei ole puheliasta sorttia, joten hänen kanssaan ei vastaavaa henkistä yhteyttä ole.
Rakastan kovasti miestäni, enkä varmasti ikinä toipuisi hänenkään kuolemastaan, koska hän on minulle se ainoa oikea mies. Hänen vertaistaan en ole tavannut 25 vuoteen, enkä tule tapaamaan. Miehen kuolema aiheuttaisi käytännön elämään erittäin suuria ongelmia. Taloudellistesti joutuisimme ahdinkoon ja joutuisimme ehkä muuttamaan jopa pois kodistamme, kun en varmasti yksin jaksaisi/osaisi huolehtia omakotitalon töistä. Toisaalta äitini selviytyi siitä urakasta yksinhuoltajana, joten miksen siisn minäkin.
Sanoisin siis, että molempien kuolemat olisivat yhtä rankkoja, mutta eri tavalla.
Rakastan kovasti miestäni, enkä varmasti ikinä toipuisi hänenkään kuolemastaan, koska hän on minulle se ainoa oikea mies. Hänen vertaistaan en ole tavannut 25 vuoteen, enkä tule tapaamaan. Miehen kuolema aiheuttaisi käytännön elämään erittäin suuria ongelmia. Taloudellistesti joutuisimme ahdinkoon ja joutuisimme ehkä muuttamaan jopa pois kodistamme, kun en varmasti yksin jaksaisi/osaisi huolehtia omakotitalon töistä. Toisaalta äitini selviytyi siitä urakasta yksinhuoltajana, joten miksen siisn minäkin.
Sanoisin siis, että molempien kuolemat olisivat yhtä rankkoja, mutta eri tavalla.
J
juio
Vieras
Niinhän saa lapsiakin... muista tuo jos joskus menetät puolisosi tai lapsesi.
V
"vieras"
Vieras
Kyllä se niin pitäisi olla, että puolison kuolemasta olisi vaikeampi selvitä kuin vanhemman. Jos näin ei ole niin on joko puolison kanssa olleessa suhteessa jotain ollut pahasti vialla tai sitten ei ole itse tarpeeksi päästänyt irti vielä vanhemmistaan. Kyllä luonnollinen elämän kierto on se, että kun puoliso löytyy, hänestä tulee se elämän tärkein ihminen (tietysti lasten ohella). Ja vanhempien myös kuuluu kuolla ennen puolisoa, sitenhän se järjestys luonnollisestikin menee, eli kyllä vanhempien kuolema on ihan ihan normaalielämään kuuluva asia jonka lähes jokainen joutuu joskus kokemaan. Puolison kuoleman taas joutuu kokemaan vaan noin puolet ihmisistä.
8
890
Vieras
[QUOTE="vieras";25208991]Kyllä se niin pitäisi olla, että puolison kuolemasta olisi vaikeampi selvitä kuin vanhemman. Jos näin ei ole niin on joko puolison kanssa olleessa suhteessa jotain ollut pahasti vialla tai sitten ei ole itse tarpeeksi päästänyt irti vielä vanhemmistaan. Kyllä luonnollinen elämän kierto on se, että kun puoliso löytyy, hänestä tulee se elämän tärkein ihminen (tietysti lasten ohella). Ja vanhempien myös kuuluu kuolla ennen puolisoa, sitenhän se järjestys luonnollisestikin menee, eli kyllä vanhempien kuolema on ihan ihan normaalielämään kuuluva asia jonka lähes jokainen joutuu joskus kokemaan. Puolison kuoleman taas joutuu kokemaan vaan noin puolet ihmisistä.[/QUOTE]
Juuri näin!
Juuri näin!
N
N.o
Vieras
Aika vaikee mennä sanomaan, äiti ja isä ovat todella rakkaita, ovat tukeneet ja turvanneet elämäni ajan minua. Puoliso on rakas meillä hyvä avioliitto ja kaksi ihanaa lasta...
V
"vieras"
Vieras
Mulla äiti ja isä ovat niiiin pieni osa elämääni, että selviäisin heidän kuolemastaan helpommin kuin parhaan ystävän saati puolison. Tähän ajatukseen on ollut pakkokin totuttautua, kun äidillä useampi itsariyritys takanaan. Kovettunut. Asiat on puitu ja jauhettu niin moneen kertaan, että mitään ei ole jäänyt sanomatta.
M
"mee"
Vieras
[QUOTE="jjj";25208888]Luulen että puolisoni kuolema olisi lapsenkin kuolemaa pahempi pala, ai miksikö? Koska jos lapseni kuolisi, mikä olisi sanoinkuvaamattoman kauheaa, minulla olisi edes joku jonka kanssa käydä se läpi, jos taas mieheni kuolisi minulla ei olisi ketään. Joutuisin kestämään lisäksi lapseni tuskan.
Yhtä kauheita asioita, mutta toisessa minulla olisi joku tuki.[/QUOTE]
shhh...ei tämmöstä saa sanoa täällä. Itsekin joskus erehtynyt niin tekemään. Olen siis samaa mieltkuin sinäkin ja ihan samalla lailla ajattelen. Puolisoni on minun sielunkumppanini, rakkaani, paras ystäväni. Jos menettäisin hänet, niin en tiedä miten jaksaisin kantaa oman ja lasten surun ja vastuun painavan taakan ihan yksin. Monet ihmiset eivät löydä sitä oikeaa koko elämänsä aikana ja minulla on käynyt näin hyvä onni, että olen sen löytänyt.
Vaikka minulla on läheiset hyvät välit vanhempiini ja erityisesti äitiini, niin puolison kuolema olisi minulle paljon paljon rankempaa.
Yhtä kauheita asioita, mutta toisessa minulla olisi joku tuki.[/QUOTE]
shhh...ei tämmöstä saa sanoa täällä. Itsekin joskus erehtynyt niin tekemään. Olen siis samaa mieltkuin sinäkin ja ihan samalla lailla ajattelen. Puolisoni on minun sielunkumppanini, rakkaani, paras ystäväni. Jos menettäisin hänet, niin en tiedä miten jaksaisin kantaa oman ja lasten surun ja vastuun painavan taakan ihan yksin. Monet ihmiset eivät löydä sitä oikeaa koko elämänsä aikana ja minulla on käynyt näin hyvä onni, että olen sen löytänyt.
Vaikka minulla on läheiset hyvät välit vanhempiini ja erityisesti äitiini, niin puolison kuolema olisi minulle paljon paljon rankempaa.
H
"huoh"
Vieras
Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä on kiittämättömiä lapsia ja harvinaisen läheisriippuvaisia puolisoja täällä.
Itsenäistyminen ja elämän luonnollinen kiertokulku (plaa plaa) ei tarkoita rakkauden loppumista muuta kuin itsekkäillä oman navan (ja puolison navan) tuijottelijoilla.
Itsenäistyminen ja elämän luonnollinen kiertokulku (plaa plaa) ei tarkoita rakkauden loppumista muuta kuin itsekkäillä oman navan (ja puolison navan) tuijottelijoilla.
Suoraan sanottuna en tiedä mitä kuolemasta selviäminen tarkoittaa ja kuinka surusta pitäisi selvitä. Suru varmasti olisi erilainen tapauksesta ja ihmisestä riippuen. Ketään ei voi kuitenkaan korvata ja ikävä säilyy aina. Puolison kuolema muuttaisi elämääni enemmän joten käytännönasioiden järjestämisen puolesta varmasti helpompaa olisi selvitä vanhemman kuolemasta.
?
..........
Vieras
Minä lisään nyt vielä, että minun mielestäni puolison kuolema olisi ihan valtava suru, enkä todellakaan kiistä sitä. Mutta minua ärsyttää ja kummastuttaa, miten kevytmielisesti vanhempien kuolemaan suhtaudutaan tässä ketjussa. En itse osaisi ollenkaan vertailla kumpi suru on "isompi". Vähän erilaisia ne toki ovat, mutta yhtäkään menetettyä rakasta ei takaisin saa. Eikä ihmisestä tee vanhuus vähemmän rakasta. "Ei tolla vanhuksella nyt niin väliä ole, se oli niin vanhakin..." Argh.
Ei mulla muuta.
Ei mulla muuta.
Puolet avioliiton solmivista ei eroa koskaan.
Osasyy voi varmasti olla se, että tietää jotta väkivaltainen suhteen loppuminen (eroon tai kuolemaan ) on jotain mistä ei koskaan toipuisi, koska menetys olisi niin kaikenkattava.
Lapset ovat toinen asia, jota "voi saada uusiakin".
Jokainen lapsensa menettänyt (ja normaalin kuvittelukykyinenkin) tietää, että uusi lapsi ei TODELLAKAAN mitenkään korvaa kuollutta.
En tiiä kauanko menis että selviäisin puolison kuolemasta, me ollaan hitsauduttu yhteen jo viisitoistavuotiaina.
Vanhempien kuoleman käsittelemiseen tois vaikeutta se, että asiat jäis selvittämättä. Mutta kunnollista kiintymyssuhdetta mulla ei tunnu olevan, lapsuuden kaltoinkohtelun vuoksi.
Pääsisin siis ajan kanssa yli. Isän kuolema vois olla raskaampaa.
Vanhempien kuoleman käsittelemiseen tois vaikeutta se, että asiat jäis selvittämättä. Mutta kunnollista kiintymyssuhdetta mulla ei tunnu olevan, lapsuuden kaltoinkohtelun vuoksi.
Pääsisin siis ajan kanssa yli. Isän kuolema vois olla raskaampaa.
H
"huoh"
Vieras
[QUOTE="vieras";25208991]Kyllä se niin pitäisi olla, että puolison kuolemasta olisi vaikeampi selvitä kuin vanhemman. Jos näin ei ole niin on joko puolison kanssa olleessa suhteessa jotain ollut pahasti vialla tai sitten ei ole itse tarpeeksi päästänyt irti vielä vanhemmistaan. Kyllä luonnollinen elämän kierto on se, että kun puoliso löytyy, hänestä tulee se elämän tärkein ihminen (tietysti lasten ohella). Ja vanhempien myös kuuluu kuolla ennen puolisoa, sitenhän se järjestys luonnollisestikin menee, eli kyllä vanhempien kuolema on ihan ihan normaalielämään kuuluva asia jonka lähes jokainen joutuu joskus kokemaan. Puolison kuoleman taas joutuu kokemaan vaan noin puolet ihmisistä.[/QUOTE]
Näin se on. Huvittavaa miten joku voi täällä lässyttää kiittämättömyydestä. Kukaan ei ole sanonut että se olisi helppo nakki se vanhempien kuolema, mutta perheeni on minulle kaikki kaikessa, minusta on ihan luonnollista, että oman perheen täysi hajoaminen ja kaaos kuolemasta johtuen olisi karmeampaa kuin vanhempien kuolema(joka sekin järkyttävää toki) mutta minä ainakin tiedän menettäväni vanhempani kun en ole vielä ikäloppu, mutta oletan tietysti mieheni elävän vanhaksi. Se tuntuu luonnollisemmalta menettää vanhempana MUTTA KAMALALTA, enkä vähättele sitä yhtään. Toivottavasti joku edes ymmärsi mitä ajoin takaa.
Toivon myös, että poikani löytää sellaisen kumppanin rinnalleen jolloin hän voi sanoa samaa, minusta aika jättää kuitenkin toivottavasti ennen hänen puolisoaan.
Näin se on. Huvittavaa miten joku voi täällä lässyttää kiittämättömyydestä. Kukaan ei ole sanonut että se olisi helppo nakki se vanhempien kuolema, mutta perheeni on minulle kaikki kaikessa, minusta on ihan luonnollista, että oman perheen täysi hajoaminen ja kaaos kuolemasta johtuen olisi karmeampaa kuin vanhempien kuolema(joka sekin järkyttävää toki) mutta minä ainakin tiedän menettäväni vanhempani kun en ole vielä ikäloppu, mutta oletan tietysti mieheni elävän vanhaksi. Se tuntuu luonnollisemmalta menettää vanhempana MUTTA KAMALALTA, enkä vähättele sitä yhtään. Toivottavasti joku edes ymmärsi mitä ajoin takaa.
Toivon myös, että poikani löytää sellaisen kumppanin rinnalleen jolloin hän voi sanoa samaa, minusta aika jättää kuitenkin toivottavasti ennen hänen puolisoaan.
M
"mä"
Vieras
Noita ei voi verrata. Puolison kuolema on kuin hyvän ystävän menetys. Vanhempien kuolema taas sinusta huolehtineen ja kasvattaneen menetys. Vanhemmat on tuntenut pidempään. Itse voin sanoa, että äidin menetys olisi musertavin, koska äiti läheisin jolle kerron kaiken mitä en miehellenikään kerro tai ystävälle. Isän kuolema ei taas niin musertava olisi vaikka vaikeaa sekin varmaan. Puolison kuolema siksi, että vastuu lapsista jäisi yksin minulle. Toisaalta jos olisi eronnut niin olisi jo tottunut tilanteeseen.
E
E.v
Vieras
Äitini kuolema olisi kamalaa, menisi kauan että selviäisin ja silti aina olisi soittamassa äidille kun olisi jotain asiaa. Olen siis todella läheinen äitini kanssa. Mutta, mieheni kuolema olisi minulle maailmanloppu. Romahtaisin täysin.
M
mutta eihän sitä tiedä
Vieras
H
helppoa
Vieras
Vanhempien - sehän on osa elämän kiertokulkua. Herran jestas - jos ajattelen lapsianikin niin mieluummin niin päin että minä kuolen ennen kuin he. Ja toivon lujasti että heillä on silloin rakastava puoliso joka auttaa jaksamaan.
Vanhemmat on rakaita, mutta puoliso on mun elämän kumppani. Ja sen lisäks että mun täytyisi selvitä puolison kuolemasta, on huoli vielä lastenkin selviämisestä.
Ja varsinkin kun molemmat vanhempani ovat olleet liki kuolemaa on asiaa joutunut miettimään. Niin kurjalta kuin se tuntuukin, on sekin vaan osa tätä elämää. He ovat saanneet eläää täyden elämän, nauttia omista lapsista ja lapsenlapsista. Elämä nyt vaan loppuu joskus.
Vanhemmat on rakaita, mutta puoliso on mun elämän kumppani. Ja sen lisäks että mun täytyisi selvitä puolison kuolemasta, on huoli vielä lastenkin selviämisestä.
Ja varsinkin kun molemmat vanhempani ovat olleet liki kuolemaa on asiaa joutunut miettimään. Niin kurjalta kuin se tuntuukin, on sekin vaan osa tätä elämää. He ovat saanneet eläää täyden elämän, nauttia omista lapsista ja lapsenlapsista. Elämä nyt vaan loppuu joskus.
?
"..."
Vieras
Niin kyllä loppuu puolisoidenkin. Jompi kumpi kuolee ensin joka tapauksessa, harvemmin sitä ihan samaan aikaan mennään.
N
"noh"
Vieras
Haluatko olla omalle lapsellesikin niin äärettömän pyhä ettei hän vaan ketään, koskaan rakasta niin kuin sinua?? Ajatteleppa niin päin. Että lapsesi vollottaa perääsi kun kuolet eikä kykene jatkamaan elämäänsä? Ettei hänellä ole elämässä ketään rakaampaa - vai sallitaanko se rakkaampi vasta kuolemasi jälkeen?
Etkö kuitenkin toivo että lapsesi löytää rinnalleen oikeasti sen "ihqun" jota rakastaa niin että voi hieman irroittaa sinusta? Sellaisen joka huolehtii lapsestasi jos ja kun todennäköisemmin kuolet ennen häntä?
H
helppoa
Vieras
[QUOTE="...";25209722]Niin kyllä loppuu puolisoidenkin. Jompi kumpi kuolee ensin joka tapauksessa, harvemmin sitä ihan samaan aikaan mennään.[/QUOTE]
Loppuu tietenkin. Mutta sanoisinko että 70% kerroista mennään niin päin että ensin luovutaan omista vanhemmista ja vasta vanhempana siitä omasta puolisosta.
Loppuu tietenkin. Mutta sanoisinko että 70% kerroista mennään niin päin että ensin luovutaan omista vanhemmista ja vasta vanhempana siitä omasta puolisosta.
T
