Mun pojalla on asperger ja on aina tajunnut erilaisuutensa (kunhan tajusi noin nelivuotiaana ensin erillisyytensä, eli että se ei ole osa mua, eli mä en oikeasti ole paikalla jos en ole paikalla, enkä esim automaattisesti osaa lukea sen ajatuksista kokonaisia tarinoita jos se sanoi vaan kolme toisiinsa kuulumatonta sanaa. Ja tähän ei liity mitään kielellistä kehitysviivettä, se saattoi kyllä lausua ikuisuuden mittaisia riimirunoja päästään tai toistaa sanasta sanaan mitä joku television ohjelmakuuluttaja on sanonut kolmea kuukautta aikaisemmin tms.). Kolmannella poika oppi käyttämään erilaisuudestaan nimitystä aspergerpiirteet ja oppi tunnistamaan mitkä piirteet juuri hänessä niitä ovat. Sen seurauksena hän oppi myös kyseenalaistamaan jossain tilanteissa syntyvää ahdistusta ja näin rauhoittamaan itseään. Huonoa käytöstä ei meillä silti aspergeriin vetoamalla saa anteeksi, vaan ihan anteeksi pyytämällä. Noin puolitoista vuotta poika kävi terapiassa itsetuntemusta harjoittamassa ja asperger todettiin neurolla noin vuoden terapian jälkeen tuolloin kolmannella. Diagnoosia ei kuitenkaan otettu, kehitystä oli tapahtunut siihen mennessä jo niin paljon, ettei koettu tarpeelliseksi kun diagnoosi myös leimaa lasta, eikä diagnoosista siis olisi ollut meille enempää hyötyä kuin haittaa. Nykyään 13v pojasta ei vieraat aspergeria edes huomaa, ihan läheiset vaan, vaikka kyllä sitä kaikki aika erikoisena pitääkin. Meillä ei aspergeriin liity muuta, ei esim. adhd:ta. Usein aspergereilla on muitakin diagnooseja. Ja HS kuukausiliitteessä olleella henkilöllä ei siis ollut "täyttä" autistisuutta, vaan asperger, eli henkilöllä oli autistisia piirteitä.
