Kun mies ei enää rakasta..

[Sydän särkynyt]

Me ollaan miehen kans oltu 9v yhdessä. Meillä on yhteinen omistusasunto ja lapsikin. Olimme ylä-asteella kun aloimme olla kimpassa. Aina ollaan oltu molemmat tyytyväisiä tähän ja eipä me riidelläkään, lukuunottamatta pieniä kahnauksia jotka kai kuuluukin parisuhteeseen. Ei siis riitoja, pettämistä.. Molemmat käy töissä ja raha-asiat hoidetaan fiksusti ja vapaa-aikaakin molemmat saavat omiin juttuihin. Mies on aina ollut hiljainen ja rauhallinen. Kilttikin. Ei koskaan ole edes huutanut minulle. Viihtyy paljon kotona eikä ole koskaan kauheasti mennyt edes viihteelle. Jos niin todella harvoin. Nyt hän ilmoitti n. viikko sitten että rakkaus minua kohtaan on sammunut. Ei tunne mitään muuta kuin että oltaisiin kämppiksiä. Sanoi että haluaisi asua kuitenkin yhdessä toistaiseksi. Varmaan lapsen vuoksi koska yhteiselo silti sujuu ja lapsella on hyvä meidän kanssa näin. Itsellä on silti aika vaivaantunut olo kokoajan kun tiedän että ei tunne mitään. Elättelen kovasti toivoa siitä että voisimme vielä yrittää ja jatkaa. Sanoikin, että ei sitä tiedä vaikka voisikin. Ollaan nyt siis erossa mutta asutaan yhdessä. Seksiä on ollut silti ja sanoikin, että haluaa minua samalla tavalla kuin ennenkin. Välittääkin. Ja rakastaa jollain tavalla. Hänen kanssa on vaikea jutella koska on huono puhumaan. Ei osaa pukea ajatuksia sanoiksi. Nyt sitten kokoajan vaivaa tämä tilanne. Rakastan häntä ja tätä meidän perhettä ja tahtoisin kaiken palaavan vain ennalleen. En osannut tällaista aavistaa. Pudotti tän uutisen ku pommin taivaalta. Voidaan tässä kuulemma nyt asua yhdessä ja katsoa jos tilanne muuttuisi. Huomioi kyllä mua kotona jonkun verran esim. suukoin ja halauksin. En tiedä mitä ajatella. Kertokaa nyt mitä teen? Varma tapa saada toinen uudelleen kiinnostumaan? Vai luovutanko ja muutetaan lapsen kanssa omaan kotiin?

 

[eyeforeye]

Me ollaan miehen kans oltu 9v yhdessä. Meillä on yhteinen omistusasunto ja lapsikin. Olimme ylä-asteella kun aloimme olla kimpassa. Aina ollaan oltu molemmat tyytyväisiä tähän ja eipä me riidelläkään, lukuunottamatta pieniä kahnauksia jotka kai kuuluukin parisuhteeseen. Ei siis riitoja, pettämistä.. Molemmat käy töissä ja raha-asiat hoidetaan fiksusti ja vapaa-aikaakin molemmat saavat omiin juttuihin. Mies on aina ollut hiljainen ja rauhallinen. Kilttikin. Ei koskaan ole edes huutanut minulle. Viihtyy paljon kotona eikä ole koskaan kauheasti mennyt edes viihteelle. Jos niin todella harvoin. Nyt hän ilmoitti n. viikko sitten että rakkaus minua kohtaan on sammunut. Ei tunne mitään muuta kuin että oltaisiin kämppiksiä. Sanoi että haluaisi asua kuitenkin yhdessä toistaiseksi. Varmaan lapsen vuoksi koska yhteiselo silti sujuu ja lapsella on hyvä meidän kanssa näin. Itsellä on silti aika vaivaantunut olo kokoajan kun tiedän että ei tunne mitään. Elättelen kovasti toivoa siitä että voisimme vielä yrittää ja jatkaa. Sanoikin, että ei sitä tiedä vaikka voisikin. Ollaan nyt siis erossa mutta asutaan yhdessä. Seksiä on ollut silti ja sanoikin, että haluaa minua samalla tavalla kuin ennenkin. Välittääkin. Ja rakastaa jollain tavalla. Hänen kanssa on vaikea jutella koska on huono puhumaan. Ei osaa pukea ajatuksia sanoiksi. Nyt sitten kokoajan vaivaa tämä tilanne. Rakastan häntä ja tätä meidän perhettä ja tahtoisin kaiken palaavan vain ennalleen. En osannut tällaista aavistaa. Pudotti tän uutisen ku pommin taivaalta. Voidaan tässä kuulemma nyt asua yhdessä ja katsoa jos tilanne muuttuisi. Huomioi kyllä mua kotona jonkun verran esim. suukoin ja halauksin. En tiedä mitä ajatella. Kertokaa nyt mitä teen? Varma tapa saada toinen uudelleen kiinnostumaan? Vai luovutanko ja muutetaan lapsen kanssa omaan kotiin?

Ei kannata missään nimessä luovuttaa. Ehkä mies sanoi asiat turhan jyrkästi eikä itsekään ole varma mitä haluaa.. kannattaa antaa aikaa. Olla mahdollisimman normaali, ehkä vähän
huomioon ottavampi mutta ei tyrkky. Annan hänen tehdä päätös rauhassa.

Jos tilanne menee siihen että mies uudelleen sano että ei enää rakasta niin sitten on syytä harkita erilleen muuttoa. Sitten tilanne on se, että et voi enää saada hänen mieltään muuttumaan. Tällä hetkellä tilanne on vielä mahdollinen selvittää.

 

[Wanha pukki]

Luin tuon aloituksesi pariinkin kertaan, sillä jotenkin vain tuo tuntui niin tutulta...
Pohjiksi voin sanoa olleeni kohta kolme ja puoli vuosikymmentä naimisissa saman naisen kanssa joten tuskin on mitään tunnetilojen vaihetta, jota en olisi jo ehtinyt käymään läpi.
Kiinnitin huomioni yhteen väitteeseesi ja tuli mieleen seuraavaa.
Siis väitit, että tunteiden sanoiksi pukeminen tuottaa vaikeuksia.
Olen itse ollut monta kertaa tilanteessa, jolloin olen mokannut, koska on ollut pakko sanoa jotakin liian nopeasti.
Uskon, että tässä on tilanne vähän sama. Hänellä ei ehkä ole ollut kiire syynä, vaan tottumattomuus. Tottumattomuus tunteittensa käsittelyyn ja toisaalta niiden ilmaisemiseen sanoin.
Arjen kaatuessa päälle vuodesta toiseen lähes samanlaisena, hän on alkanut epäillä tunteittensa hiipuneen, vaikka kyseessä on vain ihan toisenlainen kehitys.
Sinun kuvauksesi hänen käyttäytymisestään tuo lähinnä mieleen sen, että hänen rakkautensa on vain kehittynyt sille tasolle, missä kiintymys, toisesta välittäminen, toisen huomioiminen ja arkinen yhdessäolo ovat tunteen tunnusmerkkejä.
Hätäiset ja kärsimättömät nykyihmiset tuomitsevat tällaisen tunteen kaveruudeksi ja ainoa konsti tuntuu olevan "pistää kantapäät vastakkain". Todellisuudessa tämä on kuitenkin parisuhteen parasta aikaa. Penikkatauti on ohitettu.
Ehkä hänkin jonakin päivänä tuon ymmärtää ja osaa sen jopa sinulle sanoakin.
Jos itse osaat tunteitasi tulkita ja tunnet vielä rakastavasi häntä entiseen malliin, älä ihmeessä päästä häntä karkuun. Ellei hän ala vaikuttaa todella ahdistuneelta.
Elämä ja parisuhde on vuoristorataa, ei mitään tasamaan tallaamista.

 

[Aloittaja]

Ihana kuulla teiltä noin rohkaisevia ajatuksia toivon todella että pääsemme tästä vielä yli! Suhteessa ei kuitenkaan mättää mikään muu niin pahasti että pitäisi laittaa kattilat jakoon. Tämä nyt vaan. Raskas tilanne. Välillä tuntuu että hitto menkööt! Ehkä alkaa katua. Välillä tahtoisin vaan käpertyä tiukemmin viereen. Itsellä on myös aivan pää pyörällä kaikesta :/ kokoajan mielessä että mitähän hän ajattelee nyt ja onkohan jo toisissa ajatuksissa. Enkä viitsi asiaa kuitenkaan jankuttaa jatkuvasti. Tuntuu vaan niin pahalta ajatella, että kaikki tämä, mitä meillä on ollut.. niin haluaisiko oikeasti heittää sen kaiken pois... noh, ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Tai sitten menee vain pahemmin mutkalle. Toivon parasta!

 

[Dam]

Älä ainakaan ala jankuttamaan ja kärttämään mitään vastauksia koska sellainen "piinaaminen" pahimmillaan ajaa miehen kauas pois. Olen Wanhan pukin kanssa samaa mieltä, nimittäin omiin korviini kertomuksesi ei kuulosta aivan siltä että miehen rakkaus sinua kohtaan olisi haihtunut kokonaan pois. Ehkä, ehkä mies haluaa ajatella lapsen parasta ja siksi pysyä yhteisessä kodissanne, mutta jos hänellä ei olisi tunteita sinua kohtaan niin ei hän viitsisi kyllä hellyyttäkään osoittaa. Voin hyvin kuvitella miten raastava tilanne on sinulle, mutta yritä jaksaa ja tosiaan tarkkaile merkkejä.

 

[Tahdon tahdon]

Olen huomannut, että nykyään ihmiset ajattelevat, että pitäisi aina olla rakastunut ja aina olla huimia tunteita toista kohtaan. Se alkuhuumahan kestää vain noin pari vuotta. Sitten alkaa itsenäistymisen vaihe: ei enää riiputa toisessa koko ajan kiinni. Tätä vaihetta monet kuvittelevat rakkauden päättymisen vaiheeksi, vaikka tosiasiassa tästähän se avioliiton arki vasta alkaa. Avioliitto ei ole pelkästään tunnetta, avioliitto on ennenkaikkea tahtotila. Papin edessäkin sanomme : "Tahdon". Se tarkoittaa että rakastetaan toista myötä-ja vastoinkaymisissä. Älä nyt anna periksi missään nimessä. Suhtaudut liian tunnepitoisesti avioliittoon. Kuitenkin miehesi vielä sentään halaa ja pussaa, eikö se ole jo aika hyvin. Hän ei ehkä enää ole jossain tunteiden huipulla, ja kuvittelee että tunteet ovat kuolleet kokonaan. Ei aina tarvitse elää tunnehuumassa, vaan rauhallista ja tasaista elämää. Teidän pitää päättää, että jatkatte elämäänne, vaikeudet voittaen.

 

[Onnistuva mies.]

Mitä muuta se rakkaus on, jos halaus ja pusuttelu ekä seksikään ole sitä?
Pelkkä sanominen, en rakasta enää kumoaa nuo huomionosoitukset.
Jospa hän on alkanut uudelleen rakastamaan, mutta ei uskalla kertoa sitä teille.
Miten hän suhtautuu teidän lähestymisyrityksiin.
Niistä reaktioista saa tietoa asiasta kysymättä sitä häneltä.
Oletteko itse sanonut rakastavanne häntä.
Millainen vastaus tulee.

 

[Aloittaja]

Nyt on parin päivän ajan ollut niin ettei ole itse lähestynyt mua ollenkaan. Minä kun menen halaamaan tai suukottamaan niin "vastaa" siihen kyllä. Muttei ole itse tehnyt aloitetta. Tänään oli koko päivän hyvin mietteliäänä. Ja huomaan myös että on ollut sen jälkeen kun kertoi mulle, niin enemmän "hälläväliä" - asenteella. Ei siis juuri ole kiinnostunut minne menen tai missä kävin. Tänään tein virheen ja jankkasin taas asiaa.. siksi, koska se vaivaa ja on mielessä. täytyy yrittää hillitä vähän enkä nyt kaiva asiaa esille. Kysyin että mitä on ajatellut tästä tilanteesta. Miettii kuulemma yhä. Itsehän olenkin päättänyt rakastaa ja tahdonkin elää hänen kanssa. Ja yrittää. Antaa aikaa. Pelottaa vaan, paljonko aikaa tarvitsee jos sitten silti päättää että lähdetään eri teille. Kun kerron rakastavani häntä, ei vastaa siihen kun korkeintaan hymyllä.

 

[vastaaja]

Kun nyt tiedät missä mennään, älä jankkaa. Älä kysy mitään äläkä ota koko aihetta puheeksi, vaikka kuinka pakahduttaisi. Kyllä tilanne aikanaan ratkeaa, mutta hermoja se kysyy.

Teet itsellesi palveluksen, jos aloitat mielikuvaharjoitukset tilanteesta, jossa mies todella lähtisi.
Mitä sinä silloin rauhallisesti sanoisit, miten lähtisit elämään ensimmäistä päivää ilman häntä.
Mieti rauhassa vain käytännön asioita, jotka silloin olisi puhuttava selviksi ja päätettävä.
Jätä tunnepuoli myöhemmäksi.

Kun saat päähäsi selvän kuvion käytännön asioista, huomaat taakan keventyneen. Silloin pystyt aikanaan suhtautumaan levollisemmin tunnepuoleen, kääntyy tilanne kumpaan suuntaan tahansa.

Vanha totuus on: mikä ei ole kuolemaksi, vahvistaa.
Tulet toteamaan tämän kokemuksesi jälkeen. Tärkeintä on pysyä rauhallisena.
Onnea matkaan.

 

[Aloittaja]

Kiitos en jankkaa. Ja olenkin jo miettinyt noita asioita. Väkisinkin tulevat mieleen. Katsotaan miten meidän käy! Pitää yrittää muistaa tulla kertomaan miten lopulta tämäkin päättyi.

 

[oikeesti]

Ketä kiinnostaa.

 

[Huh]

Sitten on näitä jotka jaksaa ruikuttaa näihin toisten aloituksiin. Pysykööt hiljaa jos ei kiinnosta.

 

[kuiku]

Sitten on näitä jotka jaksaa ruikuttaa näihin toisten aloituksiin. Pysykööt hiljaa jos ei kiinnosta.

Ruikuttajat ovat niitä, joiden omassa elämässä ei koskaan tapahdu mitään. Sitten torjutaan kaikki keskustelu.

 

[Balance]

En halua olla pahanilmanlintu, mutta mahtaisiko mies olla ihastunut johonkin toiseen. Ja nama ihastumisen tunteet saavat pitkan liiton tuntumaan harmaalta tai rakkaudettomalta. Jos nain on, toivottavasti mies paatyy viisaaseen ratkaisuun ja jaa liittoon.

 

[Soulsister]

Kerro ihmeessä miten menee AP, sun teksti oli kun mun näppikseltä kaikki yksityiskohdat mukaan lukien meillä on tilannetta jatkunut jo muutaman kuukauden ja muutaman romahduksen jälkeen olemme päätyneet olemaan toistaiseksi yhdessä lapsen vuoksi. Näin sain nostettua paineen parisuhteesta ja toivon, että miehellä näin riittäisi energiaa kohdistaa ne ajatukset sinne minne ne kuuluukin, eli itseensä. Meillä alkaa 30v lähestymään ja elämä muutenkin siinä tilanteessa, että on aika miettiä mitä elämältään haluaa. Tässä mies on aina ollut huono ja nimenomaan tunteidensa selvittämisessä. Luulen, että kun kaikki on solmussa niin on vaan helpompi syyttää sitä läheisintään tunteistaan.

Meilläkin siis ihan oikeasti on todella hyvä arki, tai niin hyvä kun arjen keskellä voi olla. Mies ei kuitenkaan ymmärrä, että se onnellisuus tulee siitä, kun osaa arvostaa sitä arkea ja tekee itse päätöksiä jotka tekevät onnelliseksi. Seksiä meillä on parhaimmillaan useasti päivässä vieläkin ja läheisyyttäkin paljon, mutta kuten teilläkin, miehen aloitteet tähän ovat vähentyneet.

Tiedä sitten millaisena henkisenä rauniona tästä selviää, mutta nyt olen keskittynyt nauttimaan siitä mitä on, enkä miettimään tunteita. Sitäpaitsi se tunne ettei rakasta on ihan normaali ja väistämätön fiilis pitkässä suhteessa. Kun sen ottaa sellaisena kun on, niin nurkan takana on parisuhde jossa ei olla vaan tottumuksesta. Näin uskon. Tsemppiä siis sinnekin!

 

[mindi]

Me ollaan oltu yksissä miehen kanssa n. 40 vuotta. Jossain vaiheessa muistan, että mies kännipäissään sanoi rakastavansa. Avioon ei ole vienyt eikä edes luvannut. Lapset on jo aikuisia ja ovat omillaan.

Meillä ei puhuta eikä pussata eikä rakkaudesta luritella. Nuorena pussattiin ja halittiin ja paljon ja minä niin kaipaan sitä.

Jos yritän hellitellä miestä tai vähän suukkoa saada, hän vaan kääntyy pois ja jos onnistun huulilla hipaisemaan, kuuluu vaan "yökyök".

Mies on kokonaan "unohtanut" läheisyyden. Jollei sitä ittiään paneta, ei tarvi lähennellä. Kun joskus yritän kainaloon, alkaa heti tissien kopelointi jne. Jos ei ole kauaa aikaa edellisestä "panosta", sillä ei sitä toimitusta voi edes rakasteluksi sanoa, mies vaan työntää luotaan pois tai nousee itse ja siirtyy toiseen paikkaan.

Meillä siis puuttuu hellyys kokonaan. Tunnen itseni niin naurettavaksi, kun yritän vongata edes pientä hellyyttä, ilman sitä "panoa", mutta aina tulee nenille. Ja se, mitä muut rakasteluksi sanoo, on meillä vaan sellainen tarpeen tyydytys; silloinhan syödään, kun on nälkä. Ei siinä tarvi etukäteen mitään hifistellä. Toki sen homman mies hoitaa oikein hyvin, mutta edes silloin ei suukotella, ei ennen eikä jälkeen. Jää aina sellainen olo, että jotain jää puuttumaan.

Jos sattuu niin, ettei kertakaikkiaan huvita mennä sänkyyn, mies mököttää päiväkaudet. Ihan kuin joku teinipoika....vai onko nekään enää nykyään tuollaisia.

Kerran vuosia sitten tein syrjähypyn. Ei kaduta yhtään. En miehelle siitä ole kertonut enkä aiokaan kertoa. Se oli sitä aikaa, kun ei edes pakollisia asioita voitu puhua, tai siis mies ei puhunut. Kurssilla olin ja siellä tapasin oikein mukavan miehen. Houkutteli luokseen pohjoiseen, mutta en luvannut. Vieläkin kaiholla muistelen sitä lämpöä ja läheisyyttä, joka meidän välillä siellä oli. Kaipa minä sillä lämmöllä sitten lopuikääni elelen.

Sitä siis mietin, että näinkö käy aloittajallekin. Osoite säilyy yhteisenä, mutta siihen se jääkin.

 

[aina]

Tuo että ollaan yläasteelta asti yhdessä on aika vaarallista. Silloin käy juuri noin. Kun se teiniajan Suuri Rakkaus muuttuu arjeksi, ei kokemattomat ymmärrä että niin vain käy aina. Sitten erotaan (tai pahimmillaan aletaan suhteeseen jonkun toisen kanssa ja jätetään se kumppani sillä tavoin), ollaan taas sen alkuhuuman ajan onnellisia ja rakastuneita, kun se menee ohi haetaan uusi kumppani jne jne.

Viisaammat tajuaa kun ovat toistaneet tämän pari kertaa, että näinhän se menee, ei se huuma kestä ikuisuuksia, ja etsivät kumppaniksi mukavan ihmisen jonka kanssa voi kuvitella juttelevansa ja viettävänsä aikaa vuosikymmenien ajan. Sen jonka luokse on mukava tulla iltaisin töiden jälkeen, jonka kanssa on mukava viettää viikonloppuja ja lomia jne. Tyhmemmät eivät opi koskaan.

Olisikohan sitä jotenkin mahdollista saada sitä kumppania ymmärtämään ettei kyse ehkä ole siitä ettei enää rakasta vaan ihan normaalista vaiheesta suhteessa? En usko että odottelu auttaa, jos ei kokemusta suhteista ole niin että itse tajuaa että se on normaalia. Yleensä nuo suhteeseen kyllästyjät jossain vaiheessa lähtevät, saattavat tosin tajuta sitten myöhemmin että tekivät virheen.

 

[aina]

Tuo että ollaan yläasteelta asti yhdessä on aika vaarallista. Silloin käy juuri noin. Kun se teiniajan Suuri Rakkaus muuttuu arjeksi, ei kokemattomat ymmärrä että niin vain käy aina. Sitten erotaan (tai pahimmillaan aletaan suhteeseen jonkun toisen kanssa ja jätetään se kumppani sillä tavoin), ollaan taas sen alkuhuuman ajan onnellisia ja rakastuneita, kun se menee ohi haetaan uusi kumppani jne jne.

Viisaammat tajuaa kun ovat toistaneet tämän pari kertaa, että näinhän se menee, ei se huuma kestä ikuisuuksia, ja etsivät kumppaniksi mukavan ihmisen jonka kanssa voi kuvitella juttelevansa ja viettävänsä aikaa vuosikymmenien ajan. Sen jonka luokse on mukava tulla iltaisin töiden jälkeen, jonka kanssa on mukava viettää viikonloppuja ja lomia jne. Tyhmemmät eivät opi koskaan.

Olisikohan sitä jotenkin mahdollista saada sitä kumppania ymmärtämään ettei kyse ehkä ole siitä ettei enää rakasta vaan ihan normaalista vaiheesta suhteessa? En usko että odottelu auttaa, jos ei kokemusta suhteista ole niin että itse tajuaa että se on normaalia. Yleensä nuo suhteeseen kyllästyjät jossain vaiheessa lähtevät, saattavat tosin tajuta sitten myöhemmin että tekivät virheen.