Kun mies ei enää rakasta

[RouvaHeinonen]

Kerronpa tässä omaa tarinaani ja toivon kommentteja sekä ajatuksia siitä, mikä olisi järkevää..

Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä kohta 13 vuotta (pieniä taukoja lukuunottamatta). Meillä on kaksi ihanaa poikaa, 2v10kk ja 2kk. Me ollaan eletty "hiljaiseloa" jo monta vuotta, mutta arki sujuu ihan hyvin. Puhutaan arjen asioista ja lapsista yms, ei riidellä kovin paljoa. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että mies on kadottanut tunteensa minua kohtaan ja kertoi sen tässä viime viikolla suoraan kun kysyin, että mikä oikein mättää. Mies vaikuttaa muutenkin vähän masentuneelta, eikä näe meillä mitään yhteistä tulevaisuutta onnellisina. Hän ei halua erota, muttei oikein halua olla yhdessäkään. Ero ei ole tässä tilanteessa vaihtoehto, sen tiedämme molemmat ja kuitenkin arki on ihan ok. Hänellä ei ole mitään ajatuksia siitä, että mikä tilannetta voisi auttaa ja ahdistuu, kun yritän "väkisin" puhua. Itse rakastan miestäni, mutta onhan tämä arki tehnyt tehtävänsä minullekin. Nyt ollaan menossa terapiaan yhdessä, muttei mies siitäkään oikein usko olevan apua. Hän on kovin toivoton, kun ei rakasta niin ei rakasta. Itsellä pistää välillä vihaksi koko äijä, kun ei tiedä mitä oikein haluaa ja välillä sitten taas itkettää niin p...leesti. Olen itse todella väsynyt (en saa unta ajatuksilta ja pienet lapset valvottavat loppuajan). Nyt on taas pää niin väsynyt, ettei tästä tämän selkeämpää tarinaa tullut, mutta toivoisin kommentteja ja jos joku on kokenut mitään samanlaista, niin kirjoitelkaa. Voiko ne tunteet palata vielä tähänkin suhteeseen???

 

[kunnon kinttaat]

kokeilkaa sitä terapiaa,ja miehelle yksilöterapiakin voisi tulla tarpeeseen,kuulostaa masennukselta minusta..

 

[yksiherne]

Kuin minun tarinani,mutta sillä erotuksella että mieheni haluaa erota!8 päivää sitten kertoi viimein mikä hätänä.Oli jotenkin etäinen mutta kuitenkaan en osannut odottaa mitään tällaista.Ei ole kanssani onnellinen,rakkaus vähentynyt ajan myötä.Minulla oli välillä tapana kysyä että oletko onnellinen..aina tuli vastaus että olen.Eli minua tavallaan huijattu,koska nyt vasta kertoi että ei halunnut puhua ettei satuta minun tunteitani.Silti se on väärin!

Varasin ajan perheneuvolaan,mutta kaikki menee nyt liian nopeaa.Talo jo kohta myytävänä,päätetty mitä tavaroita kumpikin saa..Ja eilen ilmoitti että ajan voi perua,ei auta enää mikään.Päivä kerrallaan pakko jaksaa.Lasten takia.Itkua riittänyt mutta välillä tuntuu ettei kyyneleitä enää edes riitä..Ihan voimaton olo,peloissaan,yksinäinen,surullinen ja kaikkea mahdollista.Tiedän että selviän ja pärjään lasteni kanssa mutta toivon vain että tämä tuska helpottaisi!!

 

[Sartsa-81]

Olemme olleet mieheni kanssa 8-vuotta yhdessä...
Parisuhteemme sai uuden käänten reilu kolmisen vuotta sitten petin miestäni.
Salasin asian mieheltäni, tottakai...
No mies sai asian selville, hyvä ystäväni kertoi tämän hänelle.
Siitä alkoi meidän parisuhteen uusi aika...

Minä itse lopetin masennuslääkkeiden syömisen n.½ vuotta sitten. Syynä kyllä oli synnytyksen jälkeinen masennus...
mutta luulen että salailu teki siinäkin tehtävänsä...

Meiltä hävisi tunteet toisiamme kohtaan tyystin, mutta päätimme että tämä asia käsitellään ja elämää jatketaan yhdessä eteenpäin...
Olemme käyneet pariterapiassa ja se on auttanut...

Jotenkin kuulostelin sinun tarinaasi lueskellessani että miehesi on masentunut ja kaipaa tähän apua myös...
Tunteet tulevat takaisin kunhan vaan antaa aikaa toiselle.
Puhumisen taito on hyvä taito, mutta siihen ei voi pakottaa/painostaa ketään...
Yksilö terapia olisi myös hyvä ajatus teille molemmille, saisitte purkaa jollekkin aivan ventovieraalle tunteitanne se on yleensä helpompaa kuin kumppanille puhuminen.

Olen varma että saatte asianne kuntoon... ja tunteet löytyy takaisin...

Olemmehan mekin yhä yhdessä ja tunteet ovat palanneet!
Älkää luovuttako ennen kuin olette kokeilleet! :hug:

Toivon että tämä auttaa edes vähän!

 

[RouvaHeinonen]

Suuret kiitokset vastauksista, toivottavasti tarinoita tulee vielä lisää (ei sillä, että kenellekään tätä toivoisin...), mutta helpottaa kuulla kokemuksia ja ettei sitä ole ihan yksin tällaisten ongelmien kanssa. Surullisinta ja vaikeinta minulle on se, että mies kyseenalaistaa tunteensa minua kohtaan koko meidän suhteemme ajalta, eli menee tässä muistotkin vähän uuteen valoon. Tosi sekavaa on tämä elämä, kun välillä mies sanoo, ettei näe tulevaisuutta, mutta sitten taas hetken päästä "lohduttaa" minua sanoen, ettei hän ole luovuttanut ja kyllä tästä selvitään jne. Selvitään joo, mutta onko suhteella tulevaisuutta jos toisen tunteet eivät ole riittäviä. Suunnatonta vihaa tunnen välillä toista kohtaan, että menit sitten naimisiin ja teit lapsia miettimättä asiaa sen suuremmin!!! Toisen "anteeksipyytely" tuntuu välillä vielä pahemmalta ja lopullisemmalta! Huomenna mennään sinne terapiaan, mutta nyt tuntuu, että puhumalla ei tästä välttämättä just nyt selvitä, vaan aika näyttää mihin päädytään. Sain kuitenkin tänään kerrottua asiasta omalle äidilleni, joten lasten hoidot ja muut helpottuvat, kun hän tietää missä mennään eikä tarvitse keksiä mitään tekosyitä pienen vauvan hoidolle. Yhtä tunteiden vuoristorataa tämä on ja jos saisi nukuttua, niin voisi helpottaa.

 

[Laarum]

Kuulostaa aivan meidän tarinalta...
OLen aivan rikki henkisesti. Tuntuu kuin minusta olisi imetty pois kaikki hyvä. Onhan vikaa myös minussa, en ole aina niin ruusuinen, mutta minä rakastan miestäni valitettavasti. Ja hän ei minua. Rakkaus loppui kun sai kuulla minun olevan raskaana, häntä oksetti. Ja lukuisie eroyritysten jälkeen olemme vain olleet yhdessä. Ja mies on yrittänyt rakastaa/rakastua minuun. Ja se sattuu. Välillä mietin mikä minussa on vialla, mikä hirviö olen ettei minua voi rakastaa? En jaksa enää. Eilen sain taas kuulla kuinka meillä kotona ei jutella, ole intohimoa. Kaikkemme olemme tehneet ( miehen mielestä, minä idioottina olin vielä valmis yrittämään ), olemme käyneet myös pariterapiassa. Mutta ei enää. Haluan, että minun möykky sydämestä lähtee pois, sillä kohta minussa ei ole jäljellä enää mitään. Olen ollut todella yksinkertainen. Siis miksi olen aina ottanut hänet takaisin. Olisi pitänyt tajuta jo raskauden alkutietämillä, ettei tuosta ole minulle mieheksi. Mutta kai sitä on halunnut pitää jotain satua yllä että kaikki on hyvin.
Arki sujuu todella hyvin. Arjen kanssa meillä ei ole mitään ristiriitaa. Ja hän on täydellinen isä. Valitettavasti "isä" ja "puoliso" ovat kaksi täysin eriasiaa.
Pelottaa, että minulla napsahtaa päässä. Meille on tulossa talo ja kaikki. En tiedä kuinka selviän. Tai no, selviänhän minä. Jos olen selvinnyt jo nämä 4-vuotta niin enköhän minä selviä vielä tulevastakin. Kunhan tältää itkulta ja raivolta järkiinnyn.

Toivon todella sinulle voimia, sillä henkinen väkivalta on voimia vievää ja kenelläkään ei ole oikeutta siihen.

Pahoittelen sekavaa kirjoitusta, nyt ajatukset ovat vielä sekaisin päässä.

 

[HeMa05]

teillä on tilanne osittain kun meillä sillä erotuksella että se epävarma olen minä.mies ei ymmärrä mikä mua ahdistaa tässä perhekuviossa.Itse olen jatkuvasti äkäinen,arvosteleva,tiukkapipo,vapaudenkipeä,ahdistunut.
Tuntuu että olen antanut kaiken saamatta tilalle mitään.Lapsi vie kaiken energian jatkuvasti ja tuntuu ettei ikinä ole aikaa parisuhteelle,sellaista laatuaikaa...Kaipaisin jo sitä että lapsi jää hoitoon ja me päästäisiin miehen kanssa kahdestaan jonnekin.usein!
Ongelmana meillä on ollut se että kun tyttö 2.5 sitten syntyi niin mies otti hänet niin omakseen että musta tuntui että jäin kokonaan lapsen varjoon.Kaikki tehdään tytön ehdoilla.Sen sieti aikansa mutta nyt on mitta täysi..toinen lapsikin tulossa eikä olla päästy vielä yhdessä mihinkään...olen katkera kaikesta menneestä ja en vaan saa niitä annettua anteeksi.mies taas haluaa unohtaa kaiken ja keskittyä tulevaan.mikä onkin oikein mutta miten voin kun olen katkera ja loukkaantunut kaikesta mistä olen kokenut jääväni paitsi?

rakastan tyttöä yli kaiken ja olen kiintynyt mieheeni mutta en tiedä rakastanko....tarpeeksi.

voimia aloittajalle!jollain tavalla ymmärrän miestäsi jos hän kokee samoja asioita kun minä..

 

[RouvaHeinonen]

Edelleen takutaan samojen asioiden kanssa. Terapiassa ja muutenkin itse asioita pohdiskeltuani olen itseni kanssa löytänyt enemmän rauhan ja tiedostanut tekemiäni virheitä. Mies sen sijaan ei ole saanut selville syitä tähän tilanteeseen, eikä osaa edelleenkään vastata siihen, mitä oikein toivoo ja haluaa. Edelleen haluaa yhdessä jatkaa, mutta rakkautta ei löydy. Kuitenkin itseä ihmetyttää tilanne, koska toivoo kai kuitenkin tilanteen paranevan ja rakkauden löytyvän. Itselläkin katkeruus ja loukkaantuminen vievät välillä totaalisesti voiton ja tuntuu, ettei sitä itsekään rakasta. Miten sitä tässä tilanteessa saisi keskusteltua asioista, kun vastaus kaikkeen on vain "en tiedä". Neuvoja ja kommentteja edelleen haluaisin kuulla. Myös vinkkejä siitä, että mitä tässä oikein voisi keskustella, kun tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Kosketus ja läheisyys on kaikki poissa. Itse en osaa ja halua koskettaa, koska mies on suoraan sanonut, ettei se tunnu hyvältä ja mies taas ei halua tulla metrin säteellekään minusta.

 

[kaste]

Ei täälläkään mies rakasta. 15 naimisissa, 4 lasta. Elämä myötä ja vastamäkeä. Miehen mielestä liian paljon vastamäkeä, eikä asiat ole parantuneet. Keskustelu minun kanssa hankalaa, avioliitto on kuin vankila, minä jyrään hänen tarpeet alle, ei seksuaalista himoa minua kohtaan..... Niin surullista! Nyt asioista puhutaan ja niitä tiedostetaan, hyvä niin....mutta surullista on se , että mies näkee avioeron mahdollisuutena onnelliseen elämään. Ei halua ulkopuolista pariterapiaa, ei yksilöterapiaa. Olen varsin surullinen, koska minulla olisi halua rakastaa, puuttua hankaluuksiin ja muuttaa käyttäytymismalleja, taistella yhdessä onnellisempaan liittoon.
Avioero on mielestäni petosta lapsille, niihinhän se eniten vaikuttaa. Mikään ei tule myöskään helpommaksi käytännön asioiden kanssa, ei oma aika lisäänny. Ei seksiäkään varmaan aidolla tunteella saa, panoja sen sijaan varmaan on tarjolla.... Niin paljon on menetettävää, eikä onni itsestään tule silloinkaan, sen eteen on tehtävä työtä.
On vaan niin pohjimmaisen surkea olo, itsesääli ja murhe lasten puolesta :snotty:

 

[maallaonmukavaa]

minun tarina on täynnä epävarmuutta.olemme olleet kohta 6vuotta yhdessä ja suhde on ollut aika masentava,tietenkin hyviäkin hetkiä on ollut!tarinamme:tapasimme kesällä 2002 ja jo 3kk jälkeen huomasin olevani yllättäen raskaana..raskausaikana aloin masentua ja mutta vähittelen taas piristyin..mieheni ex-tyttöystävä laitteli miehelleni suhteemme alussa usean viestin mutta mieheni vakuutteli et ei vastaisi mitään,eikä kai vastannutkaan?tulin erittäin mustasukkaiseksi..en luottanut mieheeni ollenkaan,en tiedä miksi,oliko syynä se että olin raskaana,poikamme syntyi ja masennukseni paheni ja myös mustasukkaisuuteni..kyttäsin miestäni koko ajan..aloin odottamaan toista lastamme ja tappelimme päivittäin..muutimme toiselle paikkakunnalle omakotitaloon ja tyttäremme syntyikin melkein heti sen jälkeen.hetken kaikki oli ok..mustasukkaisuuteni loppui..mieheni alkoi oudoksi pikkuhiljaa..kun muutimme taloomme mieheni sai vihdoin paljon kaivatun autotallinsa,jossa viihtyykin paljon autoharrastuksen parissa,mutta niin loppui meidän yhteinen aikakin..aina kun sanoin mistä vaan asiasta mikä häntä ei kiinnostanut/tykännyt hän alkoi saada raivareita minulle..eikä mitään pieniä..oli vuosi 2005 ja aloin odottamaan 3:tta lastamme,mutta 6:lla sain tietää että raskaus pitäisi keskeyttää harvinaisen munuaissairauden takia..synnytin kuolleen poikani rv 22..masennuin uudelleen ja koska kokemus oli aivan järkyttävä yritin turvautua mieheeni,mutta hän sanoi semmosta sattuu,ei voi minkään..eikä halunnut puhua kokoa asiasta..reilu puolitoista vuotta tämän jälkeen meille syntyi terve tyttövauva ja mieheni alkoi puhua erosta..kohta lapsemme on vuoden vanha ja en tiedä mitä teen?mieheni menee autotalliin heti kun lapset käy iltaunille ja tulee pois suoraan nukkumaan..jos ei ole tallissa juttelee jotain vain lapsille..ei minulle juuri mitään..jos alan juttelemaan parisuhteestamme ,hän yleensä alkaa huutamaan/riehumaan..ottaa esille vuosia sitten olleita riitoja yms..seksi ei juuri kiinnosta ainakaan jos minä teen alotteen yms..en osaa kuulemma tehdä mitään oikein..kaikki asiat on minun vika..huono parisuhde yms..auttakaa mitä teen ja kertokaa mielipiteitä!voiko minun parivuotinen mustasukkaisuuteni vaikuttaa vieläkin hänen mieleensä vai onko hänen kiinnostus vai lakannut..