R
Rikkirevitty
Vieras
Ja löytyi kolmaskin, jonka ajatukset menee niin yksiin. Ei meilläkään siinä isyydessä ole periaatteessa mitään valittamista, ainakaan nykyään kun osaa/haluaa lapsen hoitoon ja arkeen ihan uudella tavalla osallistua. Usein tosin omat menot ja halut on mennyt lapsen edelle, mutta halutessaan on kyllä loistava isä ja selvästi rakastaa lastaan.
Myös minä olen tehnyt eron päässäni selväksi, mutta sitten on juuri nämä käytännön/perheen asiat, joka jarruttavat eniten. Mussa ei esim. herätä juuri minkäälaisia tunteita ajatus siitä, että miehellä olisi joskus joku toinen nainen kuin minä (vrt. ap). Ja ap:lle sanottava siitä asiasta, että kyllähän sä voit miehestäsi välittää vaikka kuinka paljon, vaikka sitten muuten elämä tökkisikin tai eroa harkitset, jolloin myös uusien suhteiden sulattaminen voi olla vaikeaa. Noin munkin ajatukset meni vielä joku aika sitten, enää ei.
Sitä tässä joutuu puntaroimaan, että voiko ihminen tosiaan muuttua noin paljon ja noin perustavanlaatuisesti ihan yhtäkkiä, kun ei sitä kuitenkaan ole aiemmin vuosien saatossa pystynyt keskusteluista huolimatta tekemään. Suurin pelko on huomata joutuneensa taas takaisin siihen ahdinkotilaan, joka tuo vain kireyttä ja katkeruutta, jälkimmäistä on jo nyt tarpeeksi.
Yritetty on mekin, tosin nyt isoin kriisi ikinä menossa, ja selvästi sen vaikutukset mieheen on merkittävät. Sitähän minäkin mietin, että onko jonkun yhtenäisen perheen idyllin arvoista jatkaa sellaista suhdetta ja elämää, joka hajottaa, satuttaa, katkeroittaa tms. toista tai jopa molempia. Koska en mäkään tällä hetkellä pysty olemaan miehelleni niin "hyvä" ja mukana tässä kuin ehkä pitäisi, jos todella haluttaisiin liitto saada toimimaan.
Käsittämättömän vaikeaa on vain tehdä se lopullinen irtiotto kun tietää miten se toisen hajottaa. Tiedän myös sen, että mieheni ei tekisi eroa helpoksi vaan asettuu kaikissa kohdin pokkiteloin, koska ei sitä halua... sen on tehnyt jo selväksi. Miten siinä sitten pystyy katsomaan eteenpäin ja yrittää saada itseään taas jaloilleen, kun paha olo seuraa miehen tekojen kautta väkisin mukana. Ja lapsen takia yhteistyön on säilyttävä ja jatkuttava. Musta tuntuu hiukan siltä, että yhdessäoloa on jatkettava jo sen takia, ettei mulla ole voimia ottaa vastaan kaikkia sitä lokaa, mikä sieltä sitten varmasti heitetään. Halutessaan mies on tosi pahansisuinen ja pelkäänpä että voi käyttää meidän lasta myös jonain välikappaleena. Toivon että olen väärässä ja paljon se on mahdollista, mutta jo pelkkä pelko tosta asiasta vaikuttaa aika voimakkaana.
Myös minä olen tehnyt eron päässäni selväksi, mutta sitten on juuri nämä käytännön/perheen asiat, joka jarruttavat eniten. Mussa ei esim. herätä juuri minkäälaisia tunteita ajatus siitä, että miehellä olisi joskus joku toinen nainen kuin minä (vrt. ap). Ja ap:lle sanottava siitä asiasta, että kyllähän sä voit miehestäsi välittää vaikka kuinka paljon, vaikka sitten muuten elämä tökkisikin tai eroa harkitset, jolloin myös uusien suhteiden sulattaminen voi olla vaikeaa. Noin munkin ajatukset meni vielä joku aika sitten, enää ei.
Sitä tässä joutuu puntaroimaan, että voiko ihminen tosiaan muuttua noin paljon ja noin perustavanlaatuisesti ihan yhtäkkiä, kun ei sitä kuitenkaan ole aiemmin vuosien saatossa pystynyt keskusteluista huolimatta tekemään. Suurin pelko on huomata joutuneensa taas takaisin siihen ahdinkotilaan, joka tuo vain kireyttä ja katkeruutta, jälkimmäistä on jo nyt tarpeeksi.
Yritetty on mekin, tosin nyt isoin kriisi ikinä menossa, ja selvästi sen vaikutukset mieheen on merkittävät. Sitähän minäkin mietin, että onko jonkun yhtenäisen perheen idyllin arvoista jatkaa sellaista suhdetta ja elämää, joka hajottaa, satuttaa, katkeroittaa tms. toista tai jopa molempia. Koska en mäkään tällä hetkellä pysty olemaan miehelleni niin "hyvä" ja mukana tässä kuin ehkä pitäisi, jos todella haluttaisiin liitto saada toimimaan.
Käsittämättömän vaikeaa on vain tehdä se lopullinen irtiotto kun tietää miten se toisen hajottaa. Tiedän myös sen, että mieheni ei tekisi eroa helpoksi vaan asettuu kaikissa kohdin pokkiteloin, koska ei sitä halua... sen on tehnyt jo selväksi. Miten siinä sitten pystyy katsomaan eteenpäin ja yrittää saada itseään taas jaloilleen, kun paha olo seuraa miehen tekojen kautta väkisin mukana. Ja lapsen takia yhteistyön on säilyttävä ja jatkuttava. Musta tuntuu hiukan siltä, että yhdessäoloa on jatkettava jo sen takia, ettei mulla ole voimia ottaa vastaan kaikkia sitä lokaa, mikä sieltä sitten varmasti heitetään. Halutessaan mies on tosi pahansisuinen ja pelkäänpä että voi käyttää meidän lasta myös jonain välikappaleena. Toivon että olen väärässä ja paljon se on mahdollista, mutta jo pelkkä pelko tosta asiasta vaikuttaa aika voimakkaana.
